Juuso Walden (9. osa)

Shellbourne Housen omistaja ja johtaja oli herra Pritchhard. Hän oli lähes poikkeuksetta valmiina lähtemään White Cityyn koirakilpailuihin joka tiistai, torstai ja lauantai ja näille matkoille hän aina otti myös autonsa täyteen nuorukaisia mukaansa. Yhteisen sopimuksen mukaan eniten kilpailussa voittanut, maksoi myös matkakustannukset. Tuohon aikaan ei tunnettu vielä totalisaattoria, vaan ”bookmakerien” eli vedonvälittäjien avustuksella tehtiin vedonlyönnit. Tässä toimessa täytyi myös olla valkeutunut, sillä vedonvälittäjillä oli sisäsyntyinen tapa vetää kotiinpäin, jos heille vain siihen tarjoutui pienikin tilaisuus. Vielä paljon myöhemminkin Juuso Walden Lontoossa käydessään on mielellään seurannut vinttikoirien kilpailija joillakin Lontoon kymmenestä kilparadasta.

Shellbourne Housessa asuessaan Juuso Walden kävi samoin ratsastuskilpailuissa, jotka alkoivat yleensä sopivasti iltaisin töiden jälkeen. Suurin ja kaunein näistä oli tietysti Derby, joka juostiin kesäkuun ensimmäisenä keskiviikkona. Tämä kilpailu oli suurta kansanjuhlaa, johon yleisö saattoi saapua hyvinkin kaukaa esim. busseilla. Derbyssä juoksivat orivarsat, jotka eivät olleet kolme vuotta vanhempia. Kirjaamismaksut oli hevosten omistajille hyvin korkeita ja muutkin kilpailukustannukset omistajille olivat melko arvokkaita. Jo varhain hevoset saivat omat vedonlyöntiarvonsa, joka sitten kilpailun alun lähestyttyä saattoi vielä paljonkin muuttua. Kilpailussa oli mukana kolme- neljäkymmentä nuorta hevosta ja voittajan löytyessä, se siirrettiin välittömästi astutustehtäviin, mikä saattoi olla omistajalleen ilmeisen kannattavaa touhua.

Ascotissa, Windsorin palatsin lähellä järjestettiin useita päiviä kestävä kesän toinen suurtapahtuma, Ascot-ajot. Näissä juhlissa kansa näyttäytyy parhaimpiinsa pukeutuneina; naisväellä on parasta yllä ja miehet sonnustautuvat harmaaseen silinteriin ja pukuun, ja kaulaan täytyy muistaa ripustaa kiikarit. Talvikausina järjestetään suuri ratsastustapahtuma myös, Grand National, maailman vaikein esteratsastuskisa. Kisassa vain harvat ilmoittautuneesta pääsivät maaliin asti. Kisa järjestettiin Liverpoolin Aintree-radalla ja juostavan matkan pituus on noin yhdeksän kilometriä.

Pohjoismaiden paperiteollisuuden yhteisössä alkoi syksyllä 1930, jolloin paperien hinnat olivat jo kauan aikaa laskeneet melko jyrkästi, näkyä yhteistyön halua. Ruotsissa oli jo ennätetty pitää joitakin kokouksia asian ympärillä. Ruotsalaiset kutsuivat seuraavaksi Lontooseen koolle 30 henkilöä, joista viisi edusti tuottajia ja loput olivat agentuurien edustajia. Harry Legge oli kutsuttujen joukossa, mutta Harry Legge laittoi Juuso Waldenin edustamaan omaa agentuuriaan kokoukseen. Agentuurit olivat tilaisuudessa lähinnä kuunteluoppilaina ja veivät saamansa tiedon eteenpäin omille toimistoilleen. Ensimmäinen pohjoismainen tilasto- ja hintayhtymä joka näiden kokouksien seurauksena syntyi, oli Scancraft.

Juuso Waldenin seuraava harjoittelupaikka Lontoossa oli Corke Sons & Co Ltd, joka sijaitsi 14, New Bridge Streetillä, hyvin lähellä Fleet Streetiä, joka oli Lontoon kuuluisa sanomalehtikatu. Agentuuri myi ”greaseproofin” esparttopaperin lisäksi merkittävimpänä artikkelinaan standardisanomalehtipaperia. Agentuurissa toimintaa johtivat William C. Corke ja Charles Corke vanhempi sekä Manchesterissa Alfred Murrant. Näkyvänä hahmona toimistossa oli herra W. C. King, joka toimi sanomalehtipaperiosaston konttoripäällikkönä ja konttorin juoksevien asioiden hoitojana. Herra Bobertsin tehtävä oli johtaa malliosastoa ja hänen osastollaan oli varkautelainen ekonomi Eero Björkbom. Juuso Waldenilla oli lounaalla käydä lähipubin (Albion) alakerrassa syömässä ja hänen seurassaan olivat usein nuoremmat Corket, Roberts ja Eero Björkblom. Heitä palveli hyväntuulisena pubissa Ida-niminen neiti ja lounaan he saivat aina sopuhintaan.

Toiminimen tärkein myyntiartikkeli, sanomalehtipaperi, oli sangen herkkä kuljetusaikaisille vahingoittumisille, joita sitten vakuutusyhtiöt kyllä korvasivatkin. Mutta koska korvaukset nousivat välillä isoihinkin summiin, olivat vakuutusmaksut myös melko kovia. Suurimmat sanomalehtipaperin tuottajat oli tuohon aikaan Kanada, Englanti ja lähes yhtä vahvoina Suomi ja Ruotsi. Englantilaisen paperin kanssa oli vähiten ongelmia laadun suhteen, koska se toimitettiin suoraan tehtaalta ostajan varastoon, ilman merikuljetuksia. Paperityö korvauksia haettaessa oli valtaisa ja kestävä prosessi, vei usein kuukauksia ennen kuin asiat ratkesivat. Tätä toimintaa Corken agentuurissa hoiti herra King. Ostajille eli sanomalehdille sattui vahingoista usein viivytyksiä painokoneille ja kun asiat olivat jonkin aikaan ehtineet kasaantua vinoon, olivat asiakkaat jo aivan valmiita vaihtamaan paperintoimittajaa. Normaalisti sanomalehtipaperin sopimukset tehtiin kalenterivuodeksi kerrallaan. Corken agentuurin Manchesterin haarakonttori oli keskittynyt etupäässä käärepaperin myyntiin, sillä Manchesterissa oli hyvin paljon tekstiiliteollisuutta. Tämä haarakonttori myi käärepaperia ilmeisesti isompia määriä kuin Lontoon toimisto. Lontoon konttori oli keskittynyt enemmän ns. painopaperin sekä puuvapaan ja esparttopaperin myyntiin.

Charles Corke oli kovin innostunut purjehduksesta ja lähes joka viikonloppu hän vetäytyi kaakkoisrannikolle Harwichiin purjeveneelleen tehden sieltä välillä laajojakin purjehdusmatkoja Pohjanmerellä. Mikäli sää ei ollut suotuisa purjehtia, hän laittoi venettään kuntoon seuraavia purjehduksia varten ja seurusteli mielellään muiden veneiden kunnostajien kanssa. Juuso Walden pääsi myös hänen purjehduksilleen pari kertaa mukaan, mutta Walden ei kokenut itselleen niistä koituneen kovinkaan merkittävää iloa.

Waldemar von Frenckell (s. 15.5.1853 Tampere ja k. 28.5.1936 Tukholma, Ruotsi) oli Frenckellska Tryckeri Ab:n omistaja, Läppäkoski Fabrikers Ab:n toimitusjohtaja ja J, C. Frenckell & Sonin isännöitsijä. Waldemar von Frenckell sai todellisen valtioneuvoksen arvonimen. Hänen puolisonsa oli Sigrid von Frenckell (s. 26.4.1864 Tampere ja k. 5.3.1933 Anola, Nakkila). Sigridin vanhemmat olivat juristi, valtiopäivämies ja Tampereen pormestari Fredrik Vlhelm Procopé (s. 4.5.1834 Turku ja k. 8.2.1909 Tampere) ja Elfrida Axela Gustava Procopé (s. 3.10.1834 Helsinki ja k. 1913 Tampere). Vuonna 1938 hänen testamenttiinsa varatuilla varoilla perustettiin Waldemar von Frenckellin säätiö, jonka tarkoitus on edistää tieteellistä tutkimusta, palkita isänmaallista toimintaa ja kulttuurityötä sekä tukea yhteiskunnallista ja tieteellistä toimintaa. Tämän lisäksi perustettiin myös Waldemar von Frenckellin rahasto syöpätautien torjumiseksi. Kaikki Waldemar ja Sigrid von Frenckellin viisi lasta kuolivat traagisesti jo lapsina, ja Waldemar ja Sigrid adoptoivat 43-vuotiaan Rafael von Frenckellin vuonna 1926. Varatuomari Rafael von Frenckell aloitti työskennellä asianajajana vuonna 1907 sekä toimi Suomen Luotonantajayhdistyksen oikeudellisen osaston hoitajana vuodet 1909-1913, Helsingin pörssin johtajana vuosina 1912-1913 ja istui Vaasan Osakepankin johtokunnan jäsenenä vuodesta 1914 lähtien.

Nakkilassa Anolan kylässä sijaitsee Anolan kartano, joka alkujaan kuului Ulvilaan. Tämä kartano sijaitsee Kokemäenjoen rannalla ja on aikanaan käsittänyt noin 5 000 hehtaaria maata ulottuen aina Viikkalaan asti. Kartanon vanhin säilynyt kauppakirja on vuodelta 1488; tuolloin Alissa Henrikintytär Horn myi kartanon turkulaiselle Djäknin sukuun kuuluneelle raatimiehelle, Laurens Jönssonille. Kurkien suku omisti Anolan kartanon vuosina 1500-1700 ja ensimmäinen sukuun kuulunut kartanonherra oli Ruotsista saapunut Jöns Knuutinpoika Kurjen isä, joka omisti samoin Kankaisten ja Joensuun kartanot. Vuosina 1577-1630 Anolaa omisti tunnetuin Kurckin-suvun jäsenistä, kuningas Sigismundin kannattajiin kuulunut sotapäällikkö Axel Kurck, joka käytti nemenään Kurck till Anolaa. Axel Kurck kukisti vuonna 1596 Ulvilan taistelussa Anolaan saapuneet Pentti Poutun johtaman nuijamiesten osaston, jonka tarkoituksena oli saada taivuteltua Kurck liittymään puolelleen.

Kurkien jälkeen Anolan kartanoa omisti muutaman vuoden ajan Posse-suku, ja vuonna 1706 omistajaksi ryhtyi Tukholman pormestari Olof Törnflycht. Törnflychtin tyttären puoliso, Johan Paulinus oli seuraava kartanon omistaja. Vuonna 1690 saamansa aateloinnin jälkeen hän hän käytti nimeä Johannes Pauli i Lillienstedt. Paulinuksen pojan, kreivi Carl Lillienstedtin jälkeen Anolan kartanon omistus siirtyi Hastferin sotilasperheelle, Virossa syntyneelle Porin rykmentin komentaja Johan Hastferille ja seuraavaksi hänen pojalleen, majuri Berndt Johanille. Tämä nuorempi Hastfer muistetaan Leineperin ruukin perustajana. Anjalan liitossa mukana ollut Berndt Johan Hastfer joutui pakenemaan Skåneen ja sieltä edelleen Venäjälle, jossa hän kuoli vuonna 1809. Talousvaikeuksista kärsinyt Hastfer oli ennen kuolemaansa joutunut konkurssiin ja velkojen panttina olleet kartano ja Leineperin ruukki vaihtuivat asessori Jonas Beckmanin omistukseen.

Beckmanin tyttären jälkeen Anolan kartano oli 1800-luvulla mm. Yyterin kartanon omistajan Isak Fellmanin sekä kolmen porilaisen liikemiehen omistuksessa. Viimeinen omistaja ennen Frenckellin sukua oli maanmittari August Fredrik Järnefelt. Jouduttuaan rahoitusongelmiin hän myi kartanon vuonna 1871 Tampereen paperitehtaan omistajalle Frans von Frenckellille.