William Shakespeare (3. osa)

Macbeth – perustuu Skotlannin todellisen kuninkaan Macbethin vaiheisiin löyhästi - on William Shakespearen traagisista näytelmistä kaikkein lyhyin. Voittoisana taisteluista palaava Macbeth ja hänen ystävänsä Banquo tapaavat sumuisilla ja autioilla Skotlannin nummilla kolme noitanaista. Naiset ennustavat Macbethille, että tämä saa haltuunsa ensin Cawdorin kreivikunnan ja myöhemmin tulevan vielä kuninkaaksi. Banquolle ei luovuta kuninkuutta, mutta hänestä ennustetaan kuningassuvun kantaisää. Pian Macbethin luokse saapuu sanansaattaja, joka ilmoittaa kuninkaan lahjoittaneen hänelle Cawdorin kreivikunnan.

Macbeth ei pääse eroon kuninkuusajatuksesta ja hän laatii oman vaimonsa kanssa kuninkaan murhasuunnitelman. Macbeth murhaa kuningas Duncanin tämän vieraillessa hänen linnassaan ja lavastaa syyllisiksi juopuneet henkivartijat. Kuninkaan pojat pelkäävät vaaraa ja pakenevat maasta. Murhayön jälkeen Macbethistä tulee Skotlannin kuningas. Ensimmäinen, kohtalokas askel rikoksen tiellä johtaa pian kuitenkin uusiin murhatöihin. Macbeth surmauttaa Banquon, jonka poika kuitenkin pääsee pakoon häneltä. Tappotuomittu ylimys Macduff pakenee, mutta hänen perheensä surmataan. Macbeth hallitsee hirmuvaltiaana, mutta murhattujen haamut vainoavat häntä harhoissa.

Macbethin vastainen liitto kokoontuu Englannissa; Macduff ja vanhan kuninkaan poika Malcolm kokoavat armeijan ja lähtevät vapauttamaan Skotlantia. Macbeth tapaa vielä uudestaan noitia luolassaan, jotka antavat nyt hänelle lopulta harhaanjohtavia lupauksia. Edelleen Macbeth jatkaa hirmuhallintoaan kärsien tunnontuskista aina vain enemmän. Lady Macbeth, tuo kovaluonteinen nainen, joka vallanhimossaan yllytti miestään surmaamaan kuninkaan, alkaa kärsiä samoista kohtauksista ja lopulta kuolee ilmeisesti oman käden kautta. Tässä kohtaa näytelmää Macbeth pitää kuuluisan monologinsa: ”Elämä on kuin varjo häilyväinen, vaan näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla”. Macbethin hovi ja armeija hylkäävät hänet. Lopulta Macbeth kuolee taistellessaan Macduffia vastaan ja Malcolmista tulee kuningas.

Jotkut näyttelijät eivät suostu lausumaan tämän näytelmän nimeä pukuhuoneissa, koska sen uskotaan tuovan huonoa onnea. Britanniassa käytetään sen sijaan usein näytelmästä nimitystä The Scottish Play eli Skottilainen näytelmä. Macbeth-näytelmän kohtaukset ovat synkkiä ja hyvin verisiä, toinen toistaan kolkompia. Suorastaan hermoja raatelevaa on lady Macbethin rauhaton vaeltelu unissaan ja samoin hänen puolisonsa viimeinen epätoivoinen kamppailu elämästä.

Jotkut William Shakespearen näytelmistä julkaistiin kvarttopainoksina vuodesta 1594 lähtien vuoteen 1598 saakka; kirjailijan nimi alkoi olla jo myyntivaltti. William Shakespeare jatkoi myös näyttelemistään omissa ja muiden kirjoittamissa näytelmissä näytelmäkirjailijan menestyksensä jälkeen. Runoilija, esseisti, kustantaja, näytelmäkirjailija ja kriitikko Thomas Stearns Eliot (s. 26.9.1888 ja k. 4.1.1965) piti William Shakespearen tärkeimpinä teoksina hänen viimeisiä suuria tragedioita, Antonius ja Kleopatra sekä Coriolanus, jotka sisältävät kirjoittajansa hienoimpia runoja.

Macbethin jälkeen William Shakespeare kirjoitti seuraavana murhenäytelmänä Kuningas Learin, joka on tragedia kiittämättömyydestä. Näytelmä käsittelee samannimistä kelttiläissatujen kuningasta, joka vanhoilla päivillään päättää luopua kruunustaan kolmen tyttärensä hyväksi. Kaksi tytärtä kuitenkin kohtelee isäänsä niin kiittämättömästi ja sydämettömästi, että suru sammuttaa isän järjenvalon. Hyvin epätoivoinen isä alkaa vaeltaa murtuneena eksyttävällä nummella. Silloin samalla puhkeaa myrsky ja hurja rajuilma, jota viimein seuraa rankkasade. Vanha isä harhailee ympäri nummea pää veressä hopeanharmaita hiuksiaan repien. Tanskalainen kirjallisuusarvostelija, tutkija ja kirjailija, Georg Morris Cohen Brandes (s. 4.2.1842 Kööpenhamina ja k. 19.2.1927 Kööpenhamina) on kuvaillut tätä tragediaa näin: ”Kauhun ja tuskan sinfonia, joka on soitettu kaikilla elämän instrumenteilla”. Niin vaikuttava se on, että kohtaus kohtaukselta ”tuntee kuulevansa onnettoman ihmiskunnan nyyhkytysten saattavan näytelmää, niin kuin rannalla ollessamme alituisesti kuulemme meren huokauksen”.

Roomalaiskonsuli Marcus Antoniuksen ja Egyptin kuningatar Kleopatran rakkaussuhde on yksi maailmanhistorian kuuluisimmista rakkaustarinoista, johon myös William Shakespeare halusi omassa tuotannossaan kajota. Antonius oli aikanaan Rooman vaikutusvaltaisin mies. Kleopatra puolestaan oli älykäs, kunnianhimoinen ja kaunis Egyptin kuningatar. Yhdessä he taistelivat voittaakseen valtakunnan, mutta hävisivät taistelunsa ja surmasivat itsensä. Rakkaus on tässä lemmentragediassa hävittävä voima; se muuttaa täysin karaistuneen ja urhoollisen roomalaisen soturin nautintojen orjaksi, joka hekumassaan koettaa tukahduttaa elämänsä tuhoutumisen aiheuttaman epätoivon. Kuumeinen levottomuus vainoaa Antoniusta. ’Käärme vanhasta Niilistä’, kuten Antonius itse kutsuu kaunista egyptiläisnaista, joka on myrkyllään lumonnut Antoniuksen. Hän häätää ajatuksistaan kaikki velvollisuutta sekä mainetta sivuavat ajatukset, kuin pelkäisi joutua humalastaan takaisin todellisuuden ja omantunnonvaivojen maailmaan.

Antonius kykenee vielä voimiaan pinnistäen erkanemaan Kleopatrasta ja matkustaa Roomaan. Siellä hän solmii sovinnon kilpailijansa Octavianuksen kanssa ja avioituu kilpailijansa jalosukuisen sisaren kanssa. Antonius ei kuitenkaan pääse irti Kleopatran henkisestä otteesta, kun Octavia ei voi antaa hänelle haluamaansa lemmenhuumaa, johon hän on mieltynyt. Antonius alkaa jälleen potea polttavaa rauhattomuutta, joka merkinnee sitä, että hän on kroonisesti sairastunut Niilin lemmenmyrkkyyn. Vihdoin eräänä päivänä Antonius matkaa takaisin Egyptiin Kleopatransa luokse, jolla on vielä jäljellä nuoruuden viehätysvoimaa, vaikka hän ei enää nuori olekaan.

Siirrymme sitten vuoteen 1608, jolloin William Shakespeare kirjoitti Coriolanus-murhenäytelmänsä. Samaan aikaan William Shakespeare myös näyttelee vielä omassa Globe-teatterissaan. Tässä murhenäytelmässään Shakespeare kuvaa Rooman patriisien ja plebeijien välistä taistelua. Coriolanus edustaa näytelmässä patriiseja; hän on kopea soturi, joka kuitenkin omaa aitoroomalaisia hyveitä, ennen kaikkea rehellisyyttä. William Shakespeare kuvaa näytelmässään plebeijit ainoastaan raukkamaisiksi ja oikukkaiksi roskajoukoiksi, jotka täysi sokeasti seuraavat vallanhimoisia kansankiihottajia. Sitä vastoin Coriolanus pitää isänmaan menestystä kaikkea muuta tärkeämpänä ja kuolee rehellisenä ja taipumattomana, kuten on elänytkin elonsa.

Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa ja kirjoitettuaan viimeiset suuret murhenäytelmänsä William Shakespeare jätti oman teatterinsa ja siirtyi Stratfordin kotiinsa viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviään. Tässä vaiheessa William Shakespeare oli hyvin varakas mies ja hän olisi voinut levätä sekä nauttia elämästä, mutta hän kirjoitti vielä muutamia teoksia omalle teatterilleen Lontooseen. Vuonna 1609 julkaissut sonetit olivat viimeiset William Shakespearen ei-dramaattiset teokset, jotka painettiin. Tutkijat eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen, koska kukin 154 sonetista sävellettiin.

William Shakespearesta ihmisenä ja hänen elämästään tiedämme lopulta häkellyttävän vähän. Häntä pidettiin hauskana ja rakastettavana seuramiehenä. Shakespearen hyvä ystävä, kirjailija Ben Jonson kuvaili hänen luonnettaan kunnolliseksi, suoraksi ja huolettomaksi. William Shakespearen jäljiltä ei ole löytynyt ainuttakaan säilynyttä kirjettä ja hänestä kirjoitettu ensimmäinen elämäkerta – oikeastaan muutamia sivuja käsittävä pikku vihko – julkaistiin vasta vuonna 1709.

Englannin suurin runoilija ja näytelmäkirjailija kuoli vain 52-vuotiaana johonkin kuumetautiin äkillisesti 23.4.1616 kotonaan. Hän jätti jälkeensä 39 näytelmää, 154 sonettia sekä kolme pitkästä runosta koostuvaa kertomusta ja joitakin säkeitä, joiden kirjoittajasta ei olla täysin varmoja. Hänen näytelmiään on käännetty kaikille tärkeimmille kielille ja niitä esitetään useammin, kuin kenenkään muun näytelmäkirjailijan näytelmiä maailmassa. Hänen näytelmiensä ja runojensa myynnin lasketaan saavuttaneen yli neljä miljardia kappaletta yli 400 vuoden aikana hänen kuolemansa jälkeen. Hän on myös historian kolmanneksi käännetyin kirjailija. William Shakespeare on yhä edelleen kiistatta kaikkein vaikutusvaltaisin kirjailija englannin kielellä ja hänen teoksiaan tutkitaan ja tulkitaan aina vain uudelleen.

William Shakespearelta jäivät Anna-vaimo ja kaksi tytärtä, Susanna ja Judith. Judith meni naimisiin viininviljelijä Thomas Quineyn kanssa ja Susanna avioitui vuonna 1607 lääkäri John Hallin kanssa. William Shakespeare testamenttasi suurimman osan omaisuudestaan vanhemmalle tyttärelleen, Susannalle. Hänellä oli miehensä kanssa yksi tytär, Elizabeth, joka avioitui kaksi kertaa, mutta kuoli ilman lapsia vuonna 1670. William Shakespeare haudattiin Pyhän kolminaisuuden kirkkoon kaksi päivää kuolemansa jälkeen.