Juuso Walden (20. osa) 

Kun esikunnan henkilöstä oli saatu kasaan, toimipaikka vaihtui Imatran Valtion hotelliin ja myös Väärä taloon, OTK:n juuri valmistuneeseen hotellirakennuksen asuntopuolelle. Kun Juuso Walden ei ollut karjalainen, hän vierasti näitä tehtäviään ja koitti alusta alkaen vapautua näistä tehtävistään anomalla siirtoa kymenlaaksolaisten joukkoon. Tässä esikunnassa henkilökunnan vaihtuvuus oli melko suurta. Juuso Waldenin siellä ollessa upseereina olivat esim. luutnantti Roiha, vänrikki Voipio, vänrikki Asteljoki ja vänrikki Tuhkanen sekä sittemmin luutnantti Relander ja jääkärimajuri Malkamäki. Lisäksi esikunnassa olivat mm. agronomi Paavo Aleksanteri Viding (s. 7.3.1899 Jääski ja k. 17.8.1965 Helsinki) – toimi myöhemmin maalaisliiton ministerinä ja SOK:n toimitusjohtajana -, maalaisliiton puheenjohtaja tohtori Johannes Virolainen (s. 31.1.1914 Viipurin maalaiskunta ja k. 11.12.2000 Lohja) ja hänen puolisonsa, Kaarina Virolainen (s. 13.8.1913 ja k. 13.9.2005 Espoo), joka toimi lottana. Tervakoski Oy:n toimitusjohtaja – myöhemmin myös vuorineuvos - Bror Gustaf Gabriel Serlachius (s. 14.2.1907 Jyväskylä ja k. 8.2.1987 Helsinki) sekä lainopillisena neuvonantajana hallintoneuvos Olavi Uno Viktor Honka (vuoteen 1905 Bremer, s. 7.4.1894 Kuusisto ja k. 29.4.1988 Helsinki), myöhemmin oikeuskanslerinakin toiminut vuosina 1956-1961. Enin osa heistä olisi halunnut rintamapalvelukseen, kuten myös komentaja, eversti Arajuuri, joka melko aikaisessa vaiheessa sai siirron Kannakselle. Hänen seuraajakseen määrättiin eversti Eino Koskimies.

Johannes Virolainen.

Sitämukaan kun sotatoimet edistyivät idässä ja vallattuja alueita saatiin Suomen hallintaa, lisääntyivät myös Juuso Waldenin työtehtävät esikunnassa. Puututtavi asioita oli paljon, mutta Juuso Waldenin toimisto hoiti teollisuutta ja kauppaa. Vanhoja myymälöitä ja varastoja oli tuhottu ja usein puhelin- ja sähköyhteydet olivat poikki. Pienempiä sähkövoimaloita koetettiin saada uudelleen käyntiin. Kaikki alueen omaisuus piti inventoida. Onneksi tämä toimisto sai ulkopuolista asiantuntija-apuakin käyttöönsä tarvittaessa. Imatralta Myllykoskelle oli autolla noin kahden tunnin matka ja Juuso Walden koitti aina tarvittaessa seurata käymällä siellä myös Myllykosken tapahtumia.

Yhtyneet Paperitehtaat oli jo käytännössä talvisodan aikana ensimmäisten joukossa maksanut sodassa olleille miehille ja naisille kuukausipalkkaa. Nyt nämä taas otettiin käytäntöön ja monet muutkin työnantajat seurasivat heidän esimerkkiään. Vähitellen myös valtio alkoi maksaa sotakuukausipalkkaa, joka otettiin kokonaispalkanmaksussa huomioon. Näin saatiin monen perheen toimentulo turvattua vaikeina aikoina. Kun Simpeleen tehdas saatiin taas palautettua, alkoi tehdas heti toimia. Juuso Walden kävi Imatralta useita kertoja Simpeleellä, joka sijaitsi hyvin lähellä Imatraa. Kuljetusten järjestäminen ja myös tilausten hankkiminen työllisti paljon Juuso Waldenia.

YH:sta alkaen Simpele oli rajan vieressä ollut evakoituna ainakin muodollisesti, mutta asukkaita paikkakunnalta poistui vain sen verran, että puolustusvoimille järjestyi sen tarvitsemat tilat. Kun Simpeleen tehdas ja voimalaitos oli palautunut Yhtyneitten Paperiteittaitten ja simpeleläisten käyttöön, alkoi niissä välittömästi myös toiminta palautua. Palautunut Laatokan pohjoispuoli toi jälleen käyttöön myös Jylhänvaaran puuhiomon ja pahvitehtaan; näiden koneet olivat valitettavasti päässeet todella huonoon kuntoon, mutta kunnostustöiden avulla toiminta voitiin sielläkin käynnistää. Aivan ensimmäiseksi siellä valmistettiin lastenvaunujen seinämiä, jotka tehtiin pahvista prässäämällä sopivaan muotoon. Lastenvaunuja meni jopa vientiin asti, mutta syntyvyys oli alkanut myös kasvaa Suomessakin. Jylhavaaran tehtaan isännöitsijä, Untamo Väre, oli asepalveluksessa ja häntä tuurasi isännöitsijänä Lauri Tapaninen.

Kapteeni ja insinööri Ilmari Tamminen siirtyi siviilitöihin Enson olosuhteita tutkimaan ja järjestelemään. Näin Juuso Waldenista tuli toimistopäällikkö esikunnassa. Toimiston työtehtäviin lukeutui myös sotasaaliina saadun tavaran luettelointi sekä varastointi, lukuunottamatta sotasaalista, jonka sotatoimiyhtymät itse luetteloivat sekä luovuttivat suoraan päämajalle. Näissä asioissa tehtävän päällä oli luutnantti, tuomari Berndt Relander, joka oli myös tunnettu moninkertaisena Suomen mestarina jääpallossa. Relanderilla ja Juuso Waldenilla oli yhteinen työhuone, jossa he usein pohtivat Suomen tulevaisuutta yhdessä. Asianajaja Berndt Relander oli siviilissä joutunut tekemisiin Toiminimi Pilak & Co:n kanssa, joka aikanaan oli Suomen suurin jätepaperin keräily- ja myyntiyhtiö. Jätepaperi oli tuohon aikaan vielä täysin aliarvostettu talouksissa ja teollisuudessa. Relander ja Walden päättivät sodan jälkeen saattaa jätepaperiasiat kuntoon ja myöhemmin syntyikin Jätekeskus Oy. Sodan jälkeen tunnettiin tämä hyvin ”Jäte-Joonas”-nimellä. Varsin pian paperinkeräys kehittyi Suomessa tärkeäksi toimintamalliksi. Paperi- ja kartonkiteollisuuden kasvaessa oli suuri puute raaka-aineesta ja jätepaperia jouduttiin jopa tuomaan muualtakin Suomeen.

Helmikuussa 1942 Juuso Walden sai ilmoituksen, että hän pääsisi Piikki-rykmenttiin. Hänen piti ilmoittautua Karhumäellä. Hän matkusti Simpeleeltä etappitietä Joensuuhun ja sieltä ylitti rajan Itä-Karjalan puolelle. Porajärven alueella hän havaitsi siellä vielä olevan laajoja ja hyväkuntoisia, koskemattomia metsiä. Iltapimeällä Juuso Walden saapui Karhumäelle. Sieltä hän sai komennuksen Karjalan Maaselkään, Seesjärven rannalle, missä sijaitsi myös Piikki-rykmentin esikunta. Everstiluutnantti Pallari komensi tätä rykmenttiä. Walden komennettiin rykmentin talousesikuntaan, jonka päällikkönä oli aktiiviupseeri ”Poju” Strand. Juuso Walden määrättiin hänen apulaisekseen sekä sijaisekseen. Esikuntaan kuului myös luutnantti Pentti Eerikäinen. Esikunnan vanhin jäsen oli luutnantti Tähtinen, joka oli löhtöisin Pohjois-Kymeenlaaksosta. Vänrikki Veikko Talvi toimi valistus- ja tiedotusupseerina, joka myöhemmin toimi mm. Valkeakosken Sanomien päätoimittajana.

Piikki-rykmentin korsut olivat melkein kiinni Seesjärven rannassa ja Karjalan Maaselän kylä oli hyvin likellä. Rykmentti onnistui valjastamaan muutaman saunan käyttökuntoon ja pääsi näin nauttimaan karjalaisista löylyistä. Kun viimeiset luhistuneet rakennukset oli hyödynnetty, alkoi polttopuusta tosin olla puutetta. Seesjärvi oli tunnettu hyvänä kalavetenä, joten vapaa-aikana sotamiehillä riitti narrattavaa. Naapurin puolella järveä oli rakenteilla voimalaitos ja ilmeisesti myös kanavointi oli ohjelmassa. Seesjärven vedet laskivat Vienan mereen, kun Äänisen vedet taas virtasivat Suomenlahteen. Piikki-rykmentti oli aivan eturintamassa ja laukauksia vaihdettiin vuorokaudet läpeensä. Kun Juuso Walden oli kotiutunut uuteen ympäristöönsä, hän ilmoitti myös kenttäpostiosoitteensa. Sen seurauksena hän alkoi saada postia tulvimalla. Kaikki hänen vapaa-aikansa meni kirjeiden lukemiseen ja vastaamiseen.

Juuso Walden joutui verrattain usein vierailemaan Karhumäellä sekä muissakin lähiseudun kohteissa. Kaksi kertaa Walden kävi myös Äänislinnassa, joka oli kaunis kaupunki Äänisjärveen viettävällä harjulla. Uteliaisuuttaan hän poikkesi myös Kontupohjassa. Kauppayhtiö Vako oli Itä-Karjalaa varten perustettu oma kauppayhtiö. Kauppayhtiö Vakon toimitusjohtajana toimi sodan alussa kenraali Paavo Talvelan adjutanttina kunnostautunut vänrikki Aarne Koskelo. Waldenin opiskelunaikaisia tuttuja oli kovin monia mukana sekä Vakon että Itä-Karjalan sotilashallinnossa.

Juuso Walden viihtyi erittäin hyvin Maaselässä ja olisi jatkanut oleskeluaan siellä vielä mielellään, mutta toukokuussa 1941 tuli kutsu Waldenille saapua jälleen Päämajaan. Kelirikon aikana matkustaminen oli hidasta ja samanaikaisesti suuria joukkojen siirtoja tehtiin Seesjärveltä Aunukseen. Karhumäeltä Walden jatkoi matkaansa junalla Äänislinnaan ja Suojärvelle. Hänelle ilmoitettiin Päämajassa, että hänelle suotaisiin valinta kahdesta vaihtoehdosta; joko hallinto-osasto Imatralla tai varsinaisessa keskuspäämajassa. Juuso Walden valitsi jälleen Imatran itselleen. Samassa yhteydessä hänelle tehtiin selväksi, että olisi jopa suotavaa asemasodan rauhallisessa vaiheessa, että hän olisi vapaa liikkumaan tarpeidensa mukaan Yhtyneitten tehtailla. Asemasodan vaiheessa puolustusvoimat pitivät mahdollisena lomauttaa suhteellisen suuria määriä palvelukseen kutsuttuja, jotta maatalous- ja metsätyöt käynnistyisivät uudelleen ja teollisuuden toiminta-aste saataisiin kohoamaan.

Yhtyneitten Paperitehtaitten tuotantokoostumus oli senkaltainen, että hyvin suuria määriä voitiin käyttää paikallisen jalostuksen hyväksi. Saksaan meni tuolloin paljon paperituotteita, kirjekuorista ja kirjoituslehtiöistä voimapaperisäkkeihin ja aaltopahvi- ja kovapahvilaatikoihin saakka. Uusina tuotteina olivat paperilakanat, paperivaatteet ja-suojapuvut sekä paperin ja pahvin sekoituksesta valmistetut teltat. Koska sanomalehtipaperin tarve tuohon aikaan oli hyvin vähäistä, siirryttiin Myllykosken suurella sanomalehtipaperikoneella voimapaperin ajoon. Sunilasta ostettiin sulfaattiselluloosaa ja säkit valmistettiin Myllykosken hiomon runsahkoissa tiloissa. Markkinoilla oli hyvin tilaa ja vähitellen Yhtyneitten Paperitehtaitten perässä seurasivat muutkin tehtaat heidän esimerkkiään.