Juuso Walden (21. osa)
Yhtyneitten Paperitehtaitten tuotanto ja erityisesti paperintuotanto oli hyvin monipuolista, mutta Simpeleellä oltiin kartongintuotannossa vain yhden suhteellisen vaatimattoman koneen varassa. Nyt päätettiin jatkaa neuvotteluja kahden suuren kartonkikoneen hankinnasta Myllykoskelle, jotka ennen sotia olivat jääneet kesken. Myllykoskella oli vielä käyttämätöntä puuhiokekapasiteettia yli oman tarpeen ja Sunilan sulfaattiselluloosakin tuntui piisaavan. Neuvotteluja oli aikanaan käyty lähinnä saksalaisen vuonna 1854 perustetun Füllner Werkin AG kanssa. Heinrich Füllner perusti korjauspajan paperinvalmistuslaitteita varten Bad Warmbrunniin. Yhtiö rakensi ensimmäisen kokonaisen paperikoneensa kymmenen vuotta myöhemmin.
Neuvottelut eivät nytkään olleet kovin helppoja, sillä Saksassakin oli suuri määrä miehiä sotatoimissa. Neuvotteluissa lopulta päädyttiin kahden duplexkartonkikoneen hankintaan. Kartonkikoneiden leveys oli 160 tuumaa ja niillä niiden ajonopeudet olisivat 100 000 tonnia vuodessa. Koneista maksettiin vain pieni käsiraha, mutta sodan loputtua koneita ei vieläkään ollut toimitettu Suomeen. Koneita valmistava tehdas jäi sodan loputtua Puolan puolelle. Yhtyneet Paperitehtaan perui konekaupat sodan loputtua, mutta maksettuja rahoja ei palautettu Puolan puolelta takaisin. Tehdas ilmoitti kuitenkin myöhemmin halukkuutensa toimittaa tilatut kartokikoneet, mutta Yhtyneillä Paperitehtailla ei uskottu Puolan toimitusmahdollisuuksiin. Saksa maksoi muutaman vuoden kuluttua maksetun käsirahan takaisin Yhtyneitten Paperitehtaitten suureksi yllätykseksi.
Kaikki muu, kuin puolustuvoimia palvellut uudisrakentaminen ja hankinta oli sotavuosina tietysti käytännössä mahdotonta. Kaikista raaka-aineista oli huutava puute ja sama päti henkilökuntaan. Joitakin valmistavia esitöitä Yhtyneillä Paperitehtailla pystyttiin kuitenkin tekemään. Paperituotteen uutta tehdasta rakennettiin ja Valke Oy:n liima- ja lasitehdasta Varsanhäntään alettiin perustaa. Jälleenrakennuksen aikana ikkunalasista oli kova kysyntä. Neuvostoliittolaisia sotavankeja käytettiin Valke Oy:n rakennustyömaalla ja sen tarpeisiin oli Valkeakoskelle perustettava apuvankileiri. Orivesi-Jämsänkoski rautatietyömaa oli käytännöllisesti pysähdyksissä, kun sen työvoimaa käytettiin lähinnä maanviljelys- ja metsätöihin. Karl Rudolf Waldenilla oli hallituksen puheenjohtajana vaikeuksia saada hallituksen jäseniä kokoon, vaikka monet tärkeät asiat odottivat ratkaisuaan. Juuso Walden joutui tämän vuoksi useassa asiassa turvautumaan omaan harkintakykyynsä, jotta kiireelliset asiat edistyisivät.
Juuso Waldenin perhe kasvoi jatkosodan aikana kahdella tyttärellä, Eeva-Liisalla ja Riitalla. Perheen taloushenkilökunnassakin tapahtui muutosta, kun rouva Toini Vallenius siirtyi perheensä luokse Valkeakoskelle ja hänen korvasi neiti Lyyli Heinonen, miellyttävä nuori nainen, joka oli aikaisemmin palvellut myös Riihimäen Lasitehtaan apulaisjohtaja, Roope Kolehmaisen perheessä. Lapsi hoiti koulutettu lastenhoitaja. Waldenin perhe asui yleensä Myllykoskella, mutta kesäaikaan perhe kuitenkin kävi Rapalassa, jos se vaan oli mahdollista. Tellervo Walden järjesteli lasten ja suurperheiden evakuointia, auttoi perheitä monissa käytännön asioissa, auttoi kirjeenvaihdossa ja toimi Myllykosken sotilaskodin johdossa. Sotien välisenä jaksona oli Myllykoskelle sijoitettu eräitä linnoitusesikunnan osastoja ja vähitellen koko esikunta siirtyi Myllykoskelle. Sen henkilökunta oli melko runsaslukuinen, kun lisäksi sinne tuli vielä koulutuskeskus. Näin sotilaskodissakin riitti touhuamista aivan tarpeeksi. Linnoitustöitä johti kenraali Edvard Fritjof Hanell (s. 1.5.1894 Tornio ja k. 8.4.1947 Jyväskylä), joka välistä oli pitkiä aikoja komennettuna päämajan esikuntapäälliköksi kenraali Axel Erik Heinrichsin (s. 21.7.1890 Helsinki ja k. 16.11.1965 Helsinki) ollessa komennettuna rintamatehtäviin. Kenraali Hanellin poissaollessa esikunnan päällikkönä toimi eversti Otto Emil Avenir von Bonsdorff (s. 7.7.1892 Tampere ja k. 16.3.1987 Helsinki), joka perheineen asui vakituiseen Myllykoskella.
Juuso Walden palasi jälleen Imatran sotilashallintoon kuin aivan tuttuun paikkaan. Waldenin poissaollessa esikunnan henkilöstöstä osa oli ehtinyt vaihtua. Kapteeni Malkamäki oli nimitetty kauppa- ja teollisuus- sekä sotasaalisosaston päälliköksi, ikäänkuin Juuso Waldenin tilalle. Nyt työt esikunnassa järjestettiin siten, että kapteeni Malkamäki hoiti sotasaaliosastosta ja Juuso Waldenille jäi ”vanha” kauppa- ja teollisuusosasto. Juuso Walden yritti kaiken liikenevän vapaa-aikansa käyttää Yhtyneitten paperitehtaitten asioiden edistämiseen. Karl Rudolf Walden oli jo osittain luovuttanut Rapalan asioiden hoitamisen Juuso Waldenille, joten vapaa-ajan ongelmia hänellä ei kyllä ollut. Näiden lisäksi Juuso Walden hoiti vielä joitakin tehtäviä teollisuusyhdistyksessä. Vanhemmasta päästä rivit harvenivat lähes joka toimialalla ja nuoremmilla yritettiin korvata ilmenneitä aukkoja.
Teollisuuslaitoksia alettiin vähitellen palauttaa niiden entisille omistajille ja sitä varten täytyi laatia usein laajoja ja asiantuntemukseen perustuvia pöytäkirjoja. Kapteeni Tammisen siirryttyä siviilitöihin, tarjottiin Juuso Waldenille tilapäiseksi avuksi mm. diplomi-insinööri Leo Toikkaa Yhtyneiltä Paperitehtailta. Walden joutui paljon matkustamaan Imatran ja Myllykosken väliä sekä vierailemaan entistä enemmän myös Helsingissä. Tähän päälle tulivat vielä puolustusvoimien virkamatkat. Varsinkin matkoillaan Karjalassa Walden sai nähdä ihmisten palanneen kotiseuduilleen ja aloittaneen elämänsä suunnilleen alusta. Jylhävaaran tehtaitten lisäksi myös lähellä Kämärää sijainnut Peron tehdas oli melko hyvässä kunnossa. Osa tehtaiden koneista oli säilynyt ja osa koneista oli evakoitu suhteellisen kevytrakenteisina, pultti- ja mutterikoneina. Peron omistajat ilmoittivat, etteivät jatka tehtaan toimintaa ja halusivat myydä tehtaansa sekä sen koneet. Siten nämä Peron tehtaan entiset koneet kulkeutuivat myöhemmin Jylhävaaran tehtaaseen Valkeakoskelle ja koneiden perässä myös moni tehtaan entinen työntekijä muutti Valkeakoskelle.
Varmaankin osittain paljon matkustuksen vuoksi Juuso Walden sai jälleen kutsun päämajaan puhutteluun, jossa hän tällä kertaa sai taas komennuksen liikennepäälliköksi Pohjois-Kymenlaaksoon, sijoituspaikkana jälleen Kouvola. Henkilökunta oli paljolti samaa kuin talvisodan aikana ja lähin Waldenin apulainen oli luutnantti Rautamäki. Muita toimijoita olivat mm. vääpeli Paajanen Voikkaalta ja kersantti Esko Kossila Myllykoskelta. Esko Kossila oli kunnostautunut Suomen Painiliiton pitkäaikaisena puheenjohtajana ja myöhemmin hän toimi mm. merkittävänä linja-autoliikennöitsijä. Liikennepäällikkö suoritti alueella moottoriajoneuvojen valvontaa, hoiti käyttö- ja sijoitusoikeuksia, vastasi korjauspajan raaka-aineista, joten liikennetoimistossa hoidettiin enemmän siviilipuolen asioita kuin varsinaisia sotilastehtäviä. Liikennetoimisto järjesteli esim. paperinkuljetuksia sekä henkilöliikennettä, jne. Normaalia päivätoimintaa häiritsi lisäksi vielä Kouvolan kovat pommitukset, jotka yhä edelleen jatkuivat. Juuso Walden arvosti korkealle naisia, jotka näissä olosuhteissa omaa henkeänsä uhaten jäivät Kouvolaan asumaan ja tätä kaupunkia puolustamaan.
Saksan itärintamalta alkoi kuulua yhä vain huonompia uutisia ja Saksa koki aina vain suurempia aluemenetyksiä. Vaikutukset levisivät aina Suomeen asti ja vaikuttivat myös yleiseen mielialaan laskevasti. Vuonna 1944 Neuvostoliitto aloitti Kannaksella rajun hyökkäyksen, joka mursi hajoittaen suomalaisten puolustuksen pakottaen Suomen merkittäviin alueluovutuksiin varsinkin Kannaksella. Kotiutettuja reserviläisjoukkoja haettiin vahvistukseksi ja samaan aikaan siirrettiin itäisen puolustuslohkon joukkoja etelään. Näin syntyi uusi saksalais-suomalainen sopimus, joka takasi Suomen armeijalle uusien aseiden saannin ja hyväksikäytön. Rintama saatiin näin edes vakiintumaan Kannaksella, mutta vetäytyminen jatkui vääjäämättä idässä, Laatokan pohjoispuolella. Suomalainen rauhanneuvottelukunta matkasi jälleen rajan yli Moskovaan ja neuvottelun tuloksena syntyi nyt toinen Moskovan välirauha, paljon edellistä ankarammilla ehdoilla. Evakointi oli jälleen karjalaisten edessä, jotka olivat ehtineet palata vanhoille kotiseuduilleen.
Välirauha solmittiin 19.9.1944 ja sopimus velvoitti suomalaisten joukkojen poistavan saksalaiset maaperältään sotilaallisin keinoin. Alueluovutukset olivat jokseenkin samat kuin edellisellä kerralla. Lapista niihin kuitenkin liitettiin Petsamo ja eräitä Lapin itäisiä alueita. Porkkalan alue oli vuokrattava määräajaksi Neuvostoliitolle. Tämän lisäksi tulivat vielä sotakorvaukset; määräajassa oli suoritettava sotakorvauksia 600 miljoonan dollarin edestä Neuvostoliitolle. Korvaustoimitukset ryhmiteltiin jo valmiiksi, joskaan niitä ei määritelty yksityiskohtaisesti. Saksalaisten kiinteistöomistus Suomessa samoin kuin täällä ollut saksalaisliikkeiden osakekanta oli luovutettava Neuvostoliitolle. Samoin myös konsuliedustus muuttui jatkossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti