Lielahden kartano (4. osa)
Tsaari Aleksanteri II:n kolmas poika, Vladimir Aleksandrovitš Romanov (s. 22.4.1947 ja k. 17.2.1909) oli venäläinen poliitikko, sotilas ja keräilijä. Suurherttua Vladimir Romanov sai hyvin huolellisen koulutuksen, joka johti hänet kehittämään intohimoa taiteisiin ja kirjallisuuteen. Kuten useat muutkin Romanovit, hän sai sotilaskoulutuksen, joka vei hänet palvelemaan keisarillisessa armeijassa Venäjän ja Turkin sodan aikaan vuosina 1877-1878. Isänsä Aleksanteri II:n ja veljensä Aleksanteri III:n hallituskausilla suurherttua Vladimir toimi useissa virallisissa tehtävissä: Venäjän etnografisen seuran kunniapuheenjohtajana (1867), kenraaliadjutanttina ja keisarikunnan senaattorina (1868), keisarikunnan neuvoston jäsenenä (1872), keisarillisen taideakatemian presidenttinä ja Venäjän tiedeakatemian jäsenenä (1880).
Suurherttua Vladimir avioitui vuonna 1874 Mecklenburg-Schwerinin prinsessa Marien Alexandrine Elisabeth Eleonoren (s. 14.5.1854 Schloss Ludwigslust, Mecklenburg, Saksa ja k.6.9.1920 Ranska) kanssa ja heille syntyi kaikkiaan viisi lasta. Taiteen suojelija ja keräilijä, suurherttua Vladimir ja hänen perheensä viettivät loistavaa sosiaalista elämää ja kutsuivat useita taiteen ja politiikan maailman persoonallisuuksia Pietarin residenssiinsä. Suurherttua oli kunnianhimoinen mies, joka yritti ainakin alkuun myös vaikuttaa nuoreen Nikolai II:een.
Kenraali A. A. Mosolov, joka oli monia vuosia keisari Nikolai II:n sisäpiirin jäsen, kirjoitti suurherttuan persoonallisuudesta ja hänen suhteestaan keisariin näin: ”Komea, hyvä vartaloinen mies, vaikkakin hieman lyhyempi kuin veljensä, puhui äänellä, joka saavutti vierailemiensa klubien syrjäisimmät huoneet, suuri metsästyksen rakastaja, poikkeuksellinen elintarvikkeiden tuntija, kiistaton auktoriteetti; tsaari Nikolai II tunsi poikkeuksellisen arkuuden tunteen Vladimir Alexandrovitšin edessä, joka rajoittui pelkoon. Suurherttua - luultavasti huomatessaan vaikutelman, jonka hän teki keisarille – alkoi pysyä erossa valtion asioista.”
Suurherttua Vladimir matkusti tarkastusmatkalla Etelä-Suomessa kesäkuussa 1899 ja tällä matkalla hän poikkesi myös Tampereelle. Juna saapui Tampereen rautatieasemalle illalla 19.6.1899 ja suurherttua Vladimirin seurueen matka jatkui asemalta välittömästi kohti Lielahden kartanoa. Lielahden kartanossa nautittiin illallinen ja suurherttuaan lähin seurue myös majoittui yöksi Lielahden kartanoon. Tampereella vuosina 1890-1905 ilmestynyt Tampereen Uutiset-sanomalehti kertoi artikkelissaan, että suurherttua oli herännyt aikaisin aamulla, kun kartanon isäntäväki vielä autuaasti nukkui. Suurherttua Vladimir lähti kävelylle nautiskellen luonnon kauneudesta. Sen jälkeen hän vielä ajoi Lielahden kapearaiteisella rautatiejunalla radan kauimmaiseen kohtaan eli Pohtolaan saakka.
Kartanossa nautitun aamiaisen jälkeen suurherttua tutustui Tampereella rakenteilla olevaan ortodoksiseen kirkkoon sekä Finlaysonin ja Tampellan tehtaisiin Tammerkosken rantamaisemissa. Tampereelta suurherttuan matka jatkui vielä kohti Vaasan kaupunkia, mutta sitä ennen seurue palasi vielä Lielahden kartanoon ja teki Näsijärvellä huviretken höyrylaivan kyydissä. Lielahden kartanossa nautittiin retken jälkeen päivällinen. Suurherttua Vladimir Romanov lahjoitti kiitokseksi vieraanvaraisuudesta Lielahden patruuna Wilhelm von Nottbeckin perheelle signeeratun valokuvansa, jonka kehys oli koristeltu jalokivin. Suurherttuan vierailun majoituspaikan valikoituminen Lielahden kartanoksi oli pitkälti seurausta siitä, että Nottbeckeilla oli lämpimät suhteen keisariperheeseen Pietarissa; jo vanha patruuna Wilhelm von Nottbeck oli omassa pitsihuvilassaan majoittanut keisari Aleksanteri I:stä ja Aleksanteri II:sta.
Suurherttua Vladimirin matkaseurueeseen kuului myös kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov (s. 27.1.1839 Strelna ja k. 17.6.1904 Helsinki). Bobrikov ei uskaltanut yöpyä salamurhaajan pelon vuoksi edes Lielahden kartanon päärakennuksessa, vaan hänet majoitettiin kartanon puutarhurin asuntoon. Tätä hirsirakennusta vartioi tuolloin neljä santarmia; myöhemmin puutarhan keskellä sijainnutta puutarhurin asuntoa alettiin yleisesti kutsua Bobrikovin mökiksi. Nikolai Bobrikov tunnetaan päättäväisestä yhtenäistämispolitiikan ajamisesta ja hän oli yksi ensimmäisen sortokauden pääarkkitehdeista. Nikolai Bobrikovin toiminta Suomessa nostatti voimakasta vastarintaa, jonka nujertamiseksi hän vaati itselleen diktaattorin valtuudet keväällä 1903. Lopulta kenraalikuvernööri Bobrikov joutui aktivisti Eugen Schaumanin ampumaksi ja lienee siten Suomen historian tunnetuin poliittisen murhan uhri.
Bobrikovin isä, Ivan Vasiljevitš Bobrikov (1798-1883) oli sotilaslääkäri ja äiti baltiansaksalainen Alexandra Seeland. Nikolai Bobrikov valmistui upseeriksi vuonna 1858, ylennettiin everstiksi vuonna 1869; hän siirtyi kaartin joukkoihin Pietariin, jolloin hän pääsi keisarin lähipiiriin. Vuonna 1876 Bobrikov lähetettiin Venäjän sotilasvaltuutetuksi Romanian Bukarestiin ja vuonna 1878 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi Turkin sodan aikana. Aleksanteri II nimitti Bobrikovin vuonna 1880 Mihail Loris-Melikovin johtaman erityiskomitean jäseneksi. Komitean tehtävä oli taistella vallankumouksellisia vastaan. Bobrikov oli aktiivisesti mukana Talvipalatsissa vuonna 1880 järjestetyn pommi-iskun selvittelyssä. Vuonna 1884 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hänestä tuli kaartijoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö. Jalkaväen kenraaliksi hänet ylennettiin vuonna 1897.
Nikolai Bobrikov nimitettiin Venäjän sotaministerin, kenraali Aleksei Kuropatkinin esityksen johdosta Suomen kenraalikuvernööriksi ja hän saapui Suomeen 12.10.1898. Bobrikov piti samana päivänä kenraalikuvernöörin palatsissa puheen Suomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä sanomalehdessä ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta kansassa. Kenraalikuvernööri Bobrikov kutsui puheessaan Suomea rajamaaksi eikä tunnustanut Suomen erityisasemaa valtiona puheessaan. Se loukkaus sisälsi vakavan uhkauksen ja sai ihmiset ymmärtämään, että kenraalikuvernööri Bobrikovin tehtävä oli Suomen erityisaseman purkaminen ja suomalaisten venäläistäminen. Puheessaan hän ilmoitti Venäjän olevan yksi ja jakamaton ja että oli olemassa vain yksi alamaisuus ja rakkaus yhteiseen Venäjä-isänmaahan.
Bobrikov oli mukana laatimassa helmikuun manifestia, jonka vuoksi suomalaiset kokosivat suuren adressin, jossa oli noin 500 000 kansalaisen nimet. Bobrikov pyrki saamaan Suomen tilattoman ja maattoman väestön sekä köyhällistön puolelleen. Suomessa kiersi noin 2 000 ”laukkuryssää” eli kulkukauppiasta, jotka levittivät huhua Venäjän erinomaisesta maattomien ja maaorjien asemasta. Diktaattorin valtuuksien myöntämisestä Bobrikoville keskusteltiin salaisessa konferenssissa helmikuussa 1902; tuolloin todettiin, että hänen on tultava toimeen vastustuksen kukistamisessa väliaikaisin toimin ja asetuksin. Hän sai omasta pyynnöstään diktaattorin valtuudet 29.3.1903 annetulla asetuksella Suomen rauhoittamiseksi. Diktaattorin valtuutuksilla hän pystyi karkottamaan ja pidättämään kenet halusi ja sai myös laillisen oikeuden puuttua useimpiin Suomen asioihin. Vähitellen Bobrikovin politiikan tuloksia alettiin arvostella myös Pietarissa ja sisäministeri Vjatšeslav Konstantinovitš von Plehwe (s. 20.4.1846 Meštšovsk ja k. 28.7.1904 Pietari) oli jo periaatteessa päättänyt laittaa kenraalikuvernööri Bobrikovin eläkkeelle, kun 65-vuotia kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov murhattiin Smolnassa kesäkuussa 1904.
Lielahden kartanossa järjestettiin myös vuokraviljelijöille, työväelle, koululaisille sekä lähiseudun ihmisille juhla-aterioita, tansseja ja muitakin huvituksia. Jo vanhan patruuna Wilhelm von Nottbeckin omistuksen aikana Lielahden kartanossa järjestettiin Finlaysonin tehtaalla työskennelleille alaikäisille lapsille virkistyspäiviä; alaikäisiä lapsi työskenteli heidän tehtaallaan noin parisataa. Lielahden patruuna Wilhelm Friedrick von Nottbeck jatkoi isänsä aloittamaa perinnettä kartanollaan ja järjesti hänkin työväelle erilaisia juhlia. Näihin juhliin oli kutsuttu myös Tampereen ja Lielahden säätyläisiä. Juhlat yleensä järjestettiin Lielahden kartanon puistossa, Näsijärven rantamaisemissa. Juhlissa tarjoiltiin lapsille virvokkeita, kilpailuita ja leikkejä. Varttuneempi väki sai viihdykkeeksi tanssia ja huviajelua kartanon kapearaiteisella rautatiellä. Osanottajia tällaisissa juhlamenoissa saattoi olla jopa 300-400 henkilöä.
Kaikilla patruuna Wilhelm von Nottbeckin pojilla oli säätynsä mukaisesti omat vaunut, palvelijat ja laivat käytössään. Kunkin säätyläisen täytyi elää oman säätynsä mukaista elämää ja ajalle tyypillistä olivat suuret tuloerot säätyjen välillä. Kaukana äveriäiden aatelisten alapuolella oli pormestari. Tehtaiden väki jakautui useisiin asteisiin aina toimihenkilöistä mestareihin saakka. Kulttuuriseen pääomaan kuului armeliaisuus; kaupungin köyhille annettiin almuja ja patruunan vaimo varsinkin teki hyväntekeväisyyttä kristillisessä hengessä. Patruuna oli kansanomaisempi ilmeisesti porvaritaustastaan johtuen. Oli opittu ajattelutapa ihmisten syntyperäisestä erilaisuudesta, mikä oikeutti vallan ja vastuun eriasteisuuden. Siksi ei ihmetelty tai kritisoitu yhtiöiden johtajien erilaista elämää ja varallisuutta. Omistajajohtajat osakkuuksien omistajina ansaitsivat huikeita summia yhtiön menestyessä, mutta myös palkkajohtajat pääsivät korkeisiin tuloihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti