Florence Foster Jenkins (2. osa)
Florence Foster Jenkinsin esittämät vaikeat ooppera-aariat – kaikki hänen laulamat teokset olivat selvästi hänen teknisten kykyjensä sekä laulualansa saavuttamattomissa – vain vahvasti korostivat näitä Florence Foster Jenkinsin musiikillisia puutteita. Kuuluisa laulunopettaja Bill Schuman lausui Florence Foster Jenkinsin laulutaidosta näin: ”Siitä ei ole mahdollista edes pedagogisesti keskustella. On hämmästyttävää, että hän edes yrittää laulaa tuota musiikkia.” Oopperaimpressaari Ira Siff kuvaili laulajatarta seuraavasti: ”Jenkins oli äärimmäisen huono, niin huono, että siitä tuli varsin hyvä teatteri-ilta… Hän poikkesi alkuperäisestä musiikista ja teki oivaltavia ja vaistonvaraisia asioita äänellään, mutta hirvittävän vääristyneellä tavalla. Kauheudella ei ollut loppua… Sanotaan, että säveltäjä Cole Porterin piti hakata keppiään jalkaansa, jottei hän nauraisi ääneen, kun Florence Foster Jenkins lauloi. Niin huono hän oli.” Siitä huolimatta Cole Porter hyvin harvoin jätti Florence Foster Jenkinsin konsertin väliin.
Edelleen keskustellaan siitä, oliko Florence Foster Jenkins suuri humoristi vai uskoiko hän todella omiin laulutaitoihinsa. Lady Florence – kuten hän itseään mielellään kutsui – vertasi omia taitojaan kernaasti suotuisasti tunnettuihin sopraanoihin, kuten saksalaiseen Frieda Hempeliin (s. 26.6.1885 ja k. 7.10.1955) ja italialaiseen Luisa Tetrazziniin (s. 29.6.1871 ja k. 28.4.1940). Florence Foster Jenkins ei näyttänyt olevan tietoinen yleisössänsä herättämästä runsaasta naurusta esiintymiensä aikana. Florence Foster Jenkinsin uskolliset ystävät pyrkivät peittämään yleisön naurun hurraahuudoilla ja suosionosoituksilla tämän konserteissa. Ystävät kuvailivat usein Lady Florencen tekniikasta uteliaille kyselijöille tämän ”tarkoituksella monitulkintaiseksi”. Ystävät perustelivat: ”hänen laulunsa parhaimmillaan tuovan mieleen jonkin suuren linnun esteettömän syöksyn”. Puoltavat artikkelit sekä mitäänsanomattomat arvostelut – niitä julkaistiin musiikkialan erikoisjulkaisuissa – kuten esim. The Musical Courierissa, olivat luultavasti Lady Florencen ystävien tai hänen itsensä kirjoittamia. Mezzosopraano Marilyn Horne lausui: ”Sanoisin, että hän ei ehkä tiennyt [kuinka huonosti hän lauloi]. Emme voi kuulla itseämme niin kuin muut kuulevat meidät.” Kuppa ja sen hoidon aiheuttama hermovaurio on saattanut myös fyysisesti heikentää hänen kuuloaan.
Totta oli myöskin sekin, että Florence Foster Jenkins kieltäytyi avaamasta omia esityksiään suurelle yleisölle ja hän oli täysin selvästi tietoinen arvostelijoistaan. Kerran Lady Florence paljasti ystävälleen: ”Ihmiset saattavat sanoa, etten osaa laulaa, mutta kukaan ei voi koskaan sanoa, etten laulanut.” Florence Foster Jenkins erotti ensimmäisen säestäjänsä, kapellimestari ja pianisti Edwin McArthurin (s. 24.9.1907 ja k. 24.2.1987), saatuaan huomata tämän hymyilevän yleisölle ”tietävästi” esityksen aikana konsertissa. Edwin McArthur syntyi Denverissä, Coloradossa ja hän aloitti uransa ammattipianistina. Hän opiskeli pianonsoittoa Juilliard Schoolissa ja muutti New Yorkiin musiikinopettajaksi ja urkuriksi. Hän meni naimisiin vaimonsa Blanchen kanssa vuonna 1930. Blanche valitsi hänet säestäjäkseen saman vuoden kiertueelle. Vaimo kannusti Edwin McArthuria opiskelemaan kanssaan skandinaavisten laulujen, erityisesti Edvard Griegin ohjelmistoa.
McArthur debytoi kapellimestarina Australian kiertueella Sydneyssä vuonna 1938. Vuonna 1941 hän johti ensimmäisenä Amerikassa syntyneenä kapellimestarina Metropolitan Opera Housessa Richard Wagnerin Tristan ja Isolden; solisteina olivat mm. norjalainen sopraano Kristen Malfried Flagstad (s. 12.7.1895 Hamar ja k. 7.12.1962 Oslo) ja tanskalainen baritoni Lauritz Melchior (s. 20.3.1890 Kööpenhamina ja k. 18.3.1973 Santa Monica). McArthurin tulkintoja pidettiin lyyrisinä ja ilmeikkäinä. Kristen Flagstad vaati tämän jälkeen, että McArthur johtaisi kaikkia hänen esityksiään. Edwin McArthur pysyikin Kristen Flagstadin kapellimestarina aina tämän eläkkeelle jäämiseen asti vuonna 1955. Heidän viimeinen yhteinen esiintyminen tapahtui 20.3.1955 Carnegie Hallissa Symphony of the Air -orkesterin kanssa Kristen Flagstadin jäähyväiskonsertissa. Edwin McArthur kirjoitti muistelmat yhteistyöstään Kristen Flagstadin kanssa, joka julkaistiin vuonna 1960.
Florence Foster Jenkins näki paljon vaivaa valvoessaan yleisön pääsyä yksityisiin resitaaleihinsa, joita pidettiin hänen asunnossaan, pienissä klubeissa ja joka lokakuu Verdi Clubin vuosittaisessa ”Hopeisten kiurujen tanssiaisissa” Ritz-Carlton-hotellin Grand Ballroomissa. Osallistuminen näihin tilaisuuksiin tapahtui vain henkilökohtaisella kutsulla. Konserttiyleisön määrä rajoitettiin hänen uskollisiin klubinaisiin sekä muutamiin valittuihin muihin. Florence Foster Jenkins hoiti haluttujen lippujen jakelun itse sulkien huolellisesti pois kaikki tuntemattomat, varsinkin musiikkikriitikot. Bill Schuman tähdensi vielä: ”Ei ole mitenkään mahdollista, etteikö hän olisi tiennyt. Kukaan ei ole niin tietämätön… Hän rakasti yleisön reaktioita ja hän rakasti laulamista. Mutta hän tiesi.”
Florence Foster Jenkins yritti huolellisesti eristää esittämänsä laulut julkisuudesta, mutta siitä huolimatta enemmistö kriitikoista oli sitä mieltä, että Lady Florencen itsepetos oli aito. Pianisti McMoon kertoi haastattelussa: ”Siihen aikaan Frank Sinatra alkoi laulaa ja teini-ikäiset pyörtyivät hänen esityksiensä aikana ja huusivat. Joten Lady Florence luuli saavansa aikaan samanlaisen vaikutelman.” Oopperahistorioitsija Albert Innaurato lausui: ”Florence ei uskonut hänen houkuttelevan ketään. Hän oli compos mentis, ei hullu. Hän oli hyvin asiallinen ja monimutkainen yksilö.” Muuan anonyymi muistokirjoituksen kirjoittaja myöhemmin asian ilmaisi näin: ”Hänen korvansa, jotka olivat tottuneet jatkuvaan introversioon, kuulivat vain säteileviä ääniä, jotka eivät koskaan lähteneet hillitsemään hänen yleisönsä iloa.”
Florence Foster Jenkinsin resitaalit sisälsivät aarioita Mozartin, Verdin ja Johann Straussin oopperatuotannosta, Brahmsin liedejä, Valverden espanjalaista valssia ”Clavelitos” sekä hänen itsensä ja McMoonin säveltämiä lauluja. Kuten tabléaux -esityksiään, hän täydensi esityksiään itse suunnittelemillaan koristeisilla asuilla, joihin usein kuului siipiä, hopealankaa ja kukkia. Hän lauloi ”Clavelitoksen” Carmeniksi pukeutuneena, kastanjettien ja rottingista täytetyn kukkakorin kanssa, napsauttaen kastanjetteja ja heilutellen kukkia yksi kerrallaan. Kun kukat loppuivat hän heitti myös korin – ja sitten kastanjetit. Hänen faninsa, jotka tiesivät, että ”Clavelitos” oli hänen lempikappaleensa, vaativat yleensä encorea, mikä sai hänet lähettämään McMoon yleisöön hakemaan kukkia, korin ja kastanjetit, jotta hän voisi laulaa numeron uudelleen.
Erään kerran Florence Foster Jenkins oli matkalla taksilla, joka törmäsi vahingossa toiseen autoon. Törmäyksessä Lady Florence päästi säikähtäessään korkean kirkaisun. Kotiin päästessään Lady Florence meni heti pianonsa ääreen tarkistamaan, että hänen korkealta huutamansa ääni oli tarunhohtoinen F korkean C:n yläpuolelta; kyseessä olisi siis sävelkorkeus, johon hän ei ollut koskaan aikaisemmin päässyt. Tapahtuman vuoksi iloinen Lady Florence kieltäytyi nostamasta syytettä oikeudessa kumpaakaan osapuolta vastaan. Päinvastoin hän lähetti taksinkuljettajalle laatikollisen kalliita sikareita. McMoon sanoi kuitenkin, ettei Lady Florence ”eikä kukaan muukaan” koskaan kuullut hänen laulavan korkeaa F:ää.
Florence Foster Jenkins antoi lopulta 76-vuotiaana periksi yleisön vaatimuksille ja järjesti yleisölle konsertin, johon yleisö pääsi lippuja ostamalla. Konsertti järjestettiin 25.10.1944 Carnegie Hallissa. Konsertin liput myytiin loppuun jo viikkoja etukäteen, sillä kysyntä oli niin suurta, että noin 2 000 ihmistä jäi ilman lippua salin vetäessä 2 800 henkilöä. Konsertissa oli paikalla lukuisia kuuluisia henkilöitä, kuten säveltäjä Cole Albert Porter (s. 9.6.1891 ja k. 15.10.1964), tanssija ja näyttelijä Marjorie Celeste Champion (s. 2.9.1919 ja k. 21.10.2020), säveltäjä Gian Carlo Menotti (s. 7.7.1911 ja k. 1.2.2007), näyttelijä-laulaja Kitty Carlisle Hart (s. 3.9.1910 ja k. 17.4.2007) ja sopraano sekä näyttelijä Alice Joséphine ”Lily” Pons (s. 12.4.1898 ja k. 13.2.1976), joka miehensä, kapellimestari Andre Kostelanetzin (s. 22.12.1901 ja k. 13.1.1980) kanssa sävelsi laulun tähän konserttiin.
Cosmé McMoon muisteli myöhemmin konserttia seuraavasti: ”Kun hän lauloi ’Jos siluettini ei vielä vakuuta sinua/Vartaloni varmasti vakuuttaa’ [Adelen aariasta Lepakossa]. Florence Foster Jenkins nosti kätensä rennosti lanteilleen ja aloitti ympyrätanssin, joka oli naurettavin asia, jonka olen koskaan nähnyt. Ja hän loi paikalle kaaoksen. Eräs kuuluisa näyttelijätär jouduttiin kantamaan ulos aitiosta, koska hänestä tuli niin hysteerinen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti