Frans Oskar Merikanto (13. osa)

Oskar Merikanto.

Frans Oskar Merikanto raportoi Golditziin suuntautuneesta matkasta kesällä 1888: ”Konservatoriolla on ollut tapana joka kevät tehdä huvimatka johonkin läheiseen pikku-kaupunkiin. Niin tänäkin vuonna. Lauantaina tämänkuun 9 p:nä oli meillä huvimatka ylimääräisellä junalla Golditz-nimiseen pikku-kaupunkiin. Piletti meno- ja tulo-matkalle, sekä Golditzissa kahvia leivän kanssa ja illallinen maksoi Konservatoristeilta vaan yhden markan, vierailta 4 m. Noin 300 oppilasta oli ostanut piletin matkaa varten, niin että koko seurue opettajien ja vieraitten kanssa nousi noin 400 henkeen. Klo 11 epp. Piti junan lähteä. Sielläkös vilinä oli asemalla! Nuoret neitoset jos jonkin värisissä kesä-puvuissa, herrat parhaissa salonki-puvuissaan. Ilo loisti kaikkien kasvoista. Tietysti meillä oli musiikki myötä. Konservatorion ’puhaltajat’ oli muodostaneet jotenkin suuren soittokunnan, jota johti oppilas, hra Bülow. Hän oli juhlaa varten säveltänyt marssin ’Unter uns-marsch’ (’Meidän kesken’) tai, niinkuin me Konservatoristit tahdoimme sitä nimittää: ’Himmeldonnerwetter-marsch’.

Golditzin linna.

Kun soittokunta oli tämän marssin soittanut, lähti juna liikkeelle. Vaunussa, johon minä jouduin, oli paljon ulkomaalaisia: Amerikkalaisia, Englantilaisia, Italialaisia, yksi Venäläinen ja minä. Kaikki puhuimme Saksaa keskenämme. Aikamme saimme hyvin kulumaan opettamalla toinen toisiamme vieraissa kielissä. Usein purskahdettiin makeaan nauruun, jos joku aivan päin seiniä lausui vieraskielisen sanan.

Suomen kieltä ihmettelivät toverini, syystä että siinä on niin paljon vokaaleja ja pitkiä sanoja. Kun nyt vaadin toverini sanomaan sanan: ’ymmärtämättömyydessänsäkin’, peljästyivät he tuon sanan pituutta eivätkä osanneet puoliväliinkään sanoa sitä.

Näin kului aika, kunnes puolentoista tunnin kuluttua oltiin Golditzissa. Musiikin soidessa marssittiin nyt asemalta. Kokonaisen luokan lyseon oppilaita oli kaupunki toimittanut kantajiksi ja oppaiksi. Golditz on luonnon ihanalla paikalla, vuoristoon rakennettu. Läpi kaupungin juoksee joki, joka keskellä kaupunkia muodostaa pienen koskes. Asukkaita tässä kaupungissa on noin 10 tuh.

Koko seurueemme marssi nyt läpi kaupungin ulkopuolella olevalle vuorelle, josta kaunista näköalaa ihailtiin. Sieltä tehtiin noin virstan pituinen mutka takaisin kaupunkiin. Kaikki kadut olivat tietysti täynnä uteliaita katsojia. Viimein saavuimme ravintolaan ’Valkoinen talo’, jonka puistossa kahvi meitä odotti. Kahvin juotuamme heitti yksi osa meistä keilaa, toinen osa mellasti salissa, soitti ja tanssi, kolmas meni naapurin ravintolaan ja neljäs osa jäi seuraa tekemään naisille. Kuulin monen valittavan onnettomuuttaan, ettei ollut naispiirissä tuttu. Kyllähän tuo harmittikin, kun näki, miten tuolla herrain suut oli vehnäsellään naisten kanssa pakistessa, - täytyi kärsiä.

Tulinhan minäkin esitetyksi toki kahdelle Tanskalaiselle, vahinko vaan, että kauneuden jumalatar oli säästänyt varojaan heidän suhteensa ja ijässäkin olivat he jo tuolla puolen rajan. Kuultuaan, että oli Helsingistä kotoisin, sanoi toinen heistä: ’Då talar Ni ju svenska?’ – ’Ja, ja talar lite svenska’, vastasin minä. Yt alkoivat heidän kavaljeerinsa, yksi Berliniläinen ja yksi Brasilialainen haastamaan aivan muista asioista heidän kanssaan, varmaankin estääkseen meitä pitemmän aikaa vieraalla kielellä haastamasta. Minä taas katsoin tätä hetkeä sopivaksi pois-väistymiseen, ja lausuttuani ’Auf Widerseh’n’ olin taas vapaa.

Ei aikaakaan, kuului jo torven toitotus, ja seurue oli valmis lähtemään eteenpäin. Erinomaisen kaunista ja vuorista metsätietä kuljettuamme tulimme eräälle vuoren huipulle, johon pysähdyttiin. Virvoitusjuomia oli saatavissa, soittokuntamme soitti ahkerasti, ja näköala oli mainio. Noin tunnin kuluttua lähti seurue taas liikkeelle. Marssittiin toiselle vuorelle, jolla 50-jäseninen sekakööri lauloi 4 laulua ja torvikvartetti soitti pari kappaletta.

Tämän jälkeen marssittiin takaisin kaupunkiin päin. Puolipätkässä oleva siltavouti keskeytti kulkumme maantiellä ja tahtoi pitää juhlapuheen. Noustuaan ylennykselle maantien kyljessä, puhui hän jotenkin tähän tapaa ’Arvoisat vieraat! Sisääntullessa varjelkoon Jumala, ulosastuessa siunatkoon Jumala! Taas on konservatiivinen seurue – ei! – mitä minä sanon – kuninkaallinen Konservatorio Leipzigistä läsnä-olollaan meitä kunnioittanut. Tämä on muistaakseni jo kolmas kerta, mutta toivottavasti ei viimeinen. Maailmassa on paljon kaunista, ja teidän täytyy myöntää, että Golditzin metsä on myös kaunis. Sentähden, arvoisat vieraat, yhtykää minun kanssani eläköön-huutoon metsälle! Eläköön metsä, eläköön!’

Makeasti nauraen kulki nyt seurue eteenpäin. Määrä oli mennä ampumaradan ravintolaan. Kartanolle tullessamme otettiin meitä kunnialaukauksilla vastaan. Sitä paitsi soitti Golditzin torvisoittokunta marssia, kunnes koko seurueemme oli sijoittunut.

Ravintolassa oli illallispöytä katettu; siinä voi noin 50 henkeä syödä, toiset söivät muissa ravintolan huoneissa ja puistossa. Illallisen syötyä alkoi seuraleikit, seuralaulut ja lopuksi tanssijaiset suuressa salissa. Pimeän tullessa toimitettiin kaupungin määräyksestä ravintolan pihalla pulska ilotulitus. Ilo oli korkeimmilleen juuri päässyt, niin jo täytyi lakata. Klo 10 illalla lähti junamme takaisin Leipzigiin. Yksi osa torkkuen, toinen valveilla matkustettiin nyt tältä hauskalta huvimatkalta kotiin. Klo ½ 12 yöllä oltiin Leipzigin asemalla. Kukin oli tietysti väsyksissä päivän vaivoista ja kiiruhti kotiinsa. Kaikki olivat siitä yksimieliset, että tämä huvimatka oli hyvin onnistunut ja kauan on se pysyvä Konservatoristien mielessä.”

Oskar Merikanto ei sinä kesänä matkustanut kotimaahansa, koska rahatilanne ei sitä sallinut. 3.10.1888 Frans Oskar Merikanto kirjaa jälleen viidennen musiikkikirjeensä päivämääräksi. Kirjeensä aluksi Merikanto pyytää anteeksi, että hän ei ole koko kesänä saanut kirjoitettua omien kiiruiden vuoksi. Tosin hän heti perään ilmoittaa, ettei musiikkielämässä kyllä Leipzigissä suven aikana ole mitään ihmeempiä tapahtunutkaan, satunnaisia puistokonsertteja lukuunottamatta.

Yhden mainitsemisen arvoisen tapauksen Merikanto sentään nimeää: kaupungissa paljastettiin Siegesdenkmal vuosien 1870-1871 sodan muistoksi. Oskar Merikanto kehuu tilaisuutta mahtavaksi, koska olihan paikalla kuningas Albert joukkoineen, ’kenraalisotamarsalkki Moltke’ sekä viisikymmentä eri seuraa lippuineen. Musiikkipuolen hoiti 200-henkinen sekakuoro, joka kajautti Hallelujan George Händelin Messiaasta.

”Tämä mahtava kööriteos kaikui majesteillisena yli suuren torin ja teki hyvän vaikutuksen noihin satoihin tuhansiin, jotka torilla, ikkunoissa ja katoilla äänettöminä seisoivat. Tämän jälkeen piti Dr. Georgi juhlapuheen, jonka päätyttyä hän paljasti muistopatsaan. Nyt lauloi yleisö virren ’Nun danket Alle Gott’, jonka jälkeen muistopatsasta tervehdittiin lukuisilla hurraa-huudoilla. Kaiken päivää oli tori ja muistopatsaan ympäristö uteliaita kasvoja täynnä. Illalla oli ilotulitus kaupungissa sekä patsaan valaistus sähköllä, konsertteja joka taholla, juhlanäytökset teatterissa y.m y.m.”

Johana Heikki Erkolle (s. 16.1.1849 Orimattila ja k. 16.11.1906 Helsinki) Merikanto kirjoitti myös tuolloin kiittäen saamistaan laulunsanoista. Merikanto ei tosin ollut vielä vanhojakaan sanoja säveltänyt, ”mutta eihän sitä niin jäniksen selässä olla”, hän uskalsi arvella. ”Kohta on nyt kesäloma käsistä luiskahtanut, eikä juuri tiedäkään, että kesä on ollut. Täällä on nimittäin ollut kylmä ja sateiset ilmat. Nyt on vasta pari kaunista päivää nähty.”

Merikanto jatkoi: ”Pari päivää tämän juhlallisuuden jälkeen luin sanomalehdissä ilmoituksen eräästä konsertista, jonka eräs etevä sotilassoittokunta antoi ja jonka ohjelmassa silmiini pisti: ’Finnischer Sturm-Marsch’ – suomalainen ryntö-markki -! No, tuon marssin täytyy minun kuulla, ajattelin itsekseni ja menin konserttiin. Ja totta tosiaan, kuulin kuin kuulinkin suomalaisia säveleitä! 30-vuotisen sodan marssi: ’Meill Pohjola luminen on kotimaa’ tunki korviini. Hetkeksi unohdin kokonaan olevani Saksassa; olin ajatuksissani siirtynyt Suomeen, jossa olin Kaartin musikilta kuulevinani tuon marssin.

Kun marssi oli soitettu, kaikui läpi salin: ’bravo! Da Capo!’ niin kauan, kunnes soittajat sen vielä kerran soittivat. Tuo voima ja rytmi meidän marssissamme oli Saksalaisia innostuttanut. Seuraavana päivänä oli sanomalehdissä arvostelu konsertista. Siinä kiitettiin tuota suomalaista marssia pulskaksi, mahtavaksi. Ajattelin itsekseni: eipä haitaksi, vaikka enemmänkin suomalaisia säveleitä tuntisitte!”

Leipzigin huonoimmasta konsertista Merikanto huomioi seuraavaa: ”Hiljan veti huomiota puoleensa eräs konsertti hyvää tarkoitusta varten, jonka toimeenpanija oli ’herra musikinjohtaja’ Rich. Metz Hannoverista (täkäläisen konservatorion oppilas, vieläpä sen huonoimpia oppilaita). Ellen olisi ennen ollut hra Metzin parhaita kavereita, olin suuriakin ajatellut tästä konsertista. Mutta nyt kun tunsin ’hra musikinjohtajan’ kykenemättömyyden musikin alalla, hämmästyin suuresti, että hän rohkeni konsertti-puuhiin ruveta. Mutta hänen korkeat ajatukset itsestään, ylpeytensä ja monet muut ominaisuudet olivat jo puoli vuotta takaperin hänestä ja minusta tehneet viholliset. Arvasin siis heti, että hän itse oli itselleen tuon arvonimen ’herra musikinjohtaja’ antanut ja aavistin konsertistakin pahaa.”