Eeva-Kaarina Volanen (5. osa)

Eeva-Kaarina Volanen.

Näyttelijätär Eeva-Kaarina Volanen oli mukana näyttelemässä muutamissa televisioelokuvissa ja -näytelmissä 1960-1990-luvuilla. Vuonna 1962 Eeva-Kaarina Volanen lainasi äänensä Lumikille satuanimaation Lumikki ja seitsemän kääpiötä animaatioelokuvassa. Volasen merkittävimmät televisiotyöt olivat kaksoisrooli teoksessa Magdaleena ja maailman lapset vuodelta 1971 sekä Adelen roolisuoritus Sisko Ritva Orvokki Nuutisen (s. 21.1.1933 Liperi ja k. 19.7.2017 Helsinki) ohjaamassa televisioelokuvassa Hänen olivat linnut, joka perustuu samannimiseen Marja-Liisa Orvokki Vartion (o.s. Sairanen, s. 11.9.1924 Sääminki ja k. 17.6.1966 Savonlinna) vuonna 1967 julkaisemaan romaaniin. Ritva Nuutisen ohjaama Hänen olivat linnut herätti aikanaan runsaasti huomiota ja televisioelokuvasta tuli suomalaisen televisioteatterin klassikko. Elokuvan tarina kertoo Adelesta, joka on elänyt lyhyen avioliiton jälkeen vuosikymmeniä leskenä.

Kirjailija Marja-Liisa Vartio.

Televisioelokuvan alussa rovasti Birger Broms soutaa puuvenettä ja hänen aviopuolisonsa, Adele, istuu morsiuspuvussaan soutuveneen perätuhdolla. Morsiuspuvun laahus viistää veden pintaa. Avioparin avioliitto on alussa. Elokuvassa siirrytään alkukuvien jälkeen tarinan nykyhetkeen: Adele on ollut jo kauan leski ja hän asuu kotiapulaisensa, Alman, kanssa valkoisessa puutalossa. Avioliitto kesti vain joitakin vuosia ja se päättyi Birgerin varhaiseen kuolemaan vuonna 1912. Adele oli Birgerin kuollessa vain hieman yli kolmekymmentävuotias.

Adelen talo on täynnä hänen mieheltään perimiään täytettyjä lintuja. Adele on hyvin mustasukkainen linnuistaan, eikä hän pidä tavasta, jolla kotiapulainen Alma hoitaa niitä. Adelen mielenterveys on vaakalaudalla: Adele saa hulluuskohtauksia, joiden aikana hän samaistuu lintuihin niin voimakkaasti, että hän alkaa matkia niiden käyttäytymistä. Adelen oikkuihin tympiintynyt Alma ottaa lopputilin tuon tuosta, mutta palaa aina takaisin Adelen luo valkoiseen puutaloon.

Tarinan takaumissa palataan aikaan, jolloin Birger vielä eli. Adelen ja Birgerin avioliitto ei ollut onnellinen avioliitto. Adelen suhde kälyihinsä Teodolindaan ja Elsaan on pahoin tulehtunut. Hänen appivanhempansa, nimismies Broms ja rouva Broms, olivat avioliiton aikana vielä elossa. Adele on anopilleen käytännössä ilmaa. Teodolindan aviomiehen, Holgerin, kanssa Adele tulee hyvin toimeen ja Holger vieraileekin usein Adelen ja Alman luona. Adelen mielenterveys heikkenee ja hän joutuu sen vuoksi hoitoon. Tarinan lopussa Adele on kuollut ja hautakivessä kuolinvuodeksi on ilmoitettu vuosi 1947. Linnut jäävät Alman huomaan. Adelen ja Alman keskustelut muodostavat suuren osan tarinaa. Niiden kautta tuodaan esiin myös Alman henkilöhistoriaa. Hänen olivat linnut sai ensi-iltansa MTV1:n Aitiopaikalla syksyllä 1976 ja teos on julkaistu myös DVD:nä sarjassa Suomiviihteen klassikot. Hänen olivat linnut on sarjan 18:s julkaisu.

Larin Paraske.

Eeva-Kaarina Volanen näytteli Inkeristä lähtöisin ollutta runonlaulajaa, Larin Paraskea (alk. Paraskeva Nikitina, s. 8.1.1834 Lempaala, Pohjois-Inkeri ja k. 3.1.1904 Metsäpirtti) melkein kolmituntisessa televisioelokuvassa, Sijan tiijän kussa synnyin. Televisioelokuvan ohjasi Sakari Puurunen. Runonlaulaja Larin Paraske ja hänen elämänsä olivat kiehtoneet Eeva-Kaarina Volasta ja Sakari Puurusta jo pitkään. Eeva-Kaarina Volasen jäähyväisrooli oli dementoitunut vanhus, Nelly, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja Matti Kalevi Ijäksen (s. 25.2.1950 Helsinki) televisioelokuvassa Pala valkoista marmoria vuodelta 1998. Nellyn aviomiestä, Ossia, tulkitsee näyttelijä Lasse Pöysti. Televisioelokuva Pala valkoista marmoria voitti Prix Italia-palkinnon vuonna 1999 yksittäisten televisioelokuvien sarjassa, erikoispalkinnon Plovdivin kansainvälisillä televisiofestivaaleilla vuonna 1999 aikuisille tarkoitettujen televisiodraamojen sarjassa ja pääpalkinnon Banffin kansainvälisillä televisiofestivaaleilla Kanadassa vuonna 2000.

Kirjailija Veijo Meri.

Matti Ijäksen taidetta on usein rinnastettu kirjailija ja akateemikko Veijo Väinö Valvo Meren (s. 31.12.1928 Viipuri ja k. 21.6.2015 Helsinki) taiteeseen ja huumoriin. Matti Ijäksen elokuvien tarinoita kuvaillaan monesti hillityn novellimaisiksi ja dialogia hersyvän moniulotteiseksi. Usein Matti Ijäksen elokuvissa käsitellään syntymisen ja kuoleman tematiikkaa, alkamisia ja loppumisia. Näitä outoja, mutta lämpimän huumorin siivittämiä näkyjään Matti Ijäs toteuttaa tarkoin, pienin keinoin. Ijäs kasvoi Helsingin Töölössä arkkitehtiäidin ja armeijan rakennusmestarina toimineen isän viisilapsisessa perheessä. Hän ylsi uimahyppääjänä Pohjoismaiden nuorten mestariksi ja kiersi kesäisin Suomea. Matti Ijäs opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa ja työskenteli Tukholmassa Ruotsin radiossa tiskaajana, välillä suomenkielisen toimituksen reportterina.

Mikot Alatalo ja Niskanen.

Matti Ijäksen ensimmäinen ohjaustyö oli Vieras poika (1974), dokumentti kymmenvuotiaasta chileläisestä pakolaisesta. Vuosina 1976-1977 Ijäs työskenteli neliosaisen nuortensarjan, Läskilinssi, parissa. Hänen lastenelokuvansa saivat Tampereen lyhytelokuvajuhlilla monia palkintoja. Matti Ijäs toimi yhtenä neljästä käsikirjoittajasta János Zsombolyain elokuvassa Tullivapaa avioliitto (1980) ja hän käsikirjoitti yhdessä ohjaaja Mikko Johannes Niskasen (s. 31.1.1929 Äänekoski ja k. 25.11.1990 Helsinki) kanssa tämän elokuvan Ajolähtö (1982). Ijäs siirtyi 1980-luvun alkupuolella TV1:n televisioteatteriin. Siellä syntyi omaleimaisia televisioelokuvia, kuten Venla-palkittu Viimeinen keikka (1984), Painija (1985) sekä kulttimainetta nauttiva Katsastus (1988), joka perustui kirjailija Joni Harald Skiftesvikin (s. 26.7.1948 Haukipudas) novelleihin.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Matti Ijäs.

Matti Ijäksen ura on jatkunut tasaisesti vuorotellen television ja teatterielokuvien välillä. Jonkun aikaa Matti Ijäs toimi samoin TV1:n Kotikatu-sarjan ohjaajana 1990-luvun lopulla. Matti Ijäksen tuoreemmista teatterielokuvista Sokkotanssi (1999) ja Haaveiden kehä (2002) keskittyvät kuvaamaan lapsen kokemusmaailmaa, kun taas televisioelokuvissa Pala valkoista marmoria (1998), Kahja (1997), Aita (2001) ja Tuulikaappimaa (2003) henkilökohtaisia irtiottojaan ottavat niin keski-ikäiset kuin vanhuksetkin. Matti Ijäkselle myönnettiin vuonna 2000 elokuvataiteen valtionpalkinto. Vuonna 2002 hän oli yksi Pro Finlandia-palkituista. Matti Ijäs sai Kultaisen Venlan vuonna 2019 elämäntyöstään.

Kirjailija Martti Joelpolvi.

Matti Ijäksen ohjaama Pala valkoista marmoria perustuu Martti Kalevi Joenpolven (s. 19.4.1936 Käkisalmi) saman nimiseen novelliin. Televisioelokuvassa Ossi ja Nelly viettävät täysihoitolassa ensin mainitun syntymäpäivää. Pariskunta on jo elämänsä ehtoopuolella. Yllättäen Ossi katoaa jonnekin: hän on lähtenyt matkalle, jonka aikana hän esittää ihmisille iskelmälaulajaa, poroisäntää ja muiden haaveammattiensa harjoittajia. Oikeasti Ossi on peltiseppä. Ossi käy myös poikansa ja ex-vaimonsa luona. Dementoitunut Nelly innostuu miehensä Ossin esimerkistä ja lähtee niin ikään omille teilleen. Sekä Nelly että Ossi saavat tempauksellaan ihmiset raivon partaalle. Roope Alftan kirjoitti Ilta-Sanomissa 21.12.1998: ”Lasse Pöysti on roolissa, jossa hänen äärettömän hienot näyttelijänlahjansa pääsevät loistavasti oikeuksiinsa. Eeva-Kaarina Volanen tarjoaa Pöystin huippusuorituksen rinnalle samaa luokkaa olevan tulkinnan pienestä naisesta kovassa suomalaisessa maailmassa.”

Vuosina 1947-1978 Eeva-Kaarina Volanen näytteli lukuisissa radiokuunnelmissa, jotka tekivät Volasesta tunnetun näyttelijän Suomen syrjäisempiä kyliä myöten. Erityisen aktiivisesti Volanen esiintyi radiossa vuosina 1947-1957. Suomalainen televisiotoiminta ei ollut vielä tuolloin alkanut ja radioteatteri oli elokuviakin suositumpaa. Hella Wuolijoki kirjoitti teoksensa, Tyttö kuunsillalta (1951) varta vasten Volasta ajatellen. Volasen vastanäyttelijänä kuunnelmassa oli Tauno Palo. Valkokankaalla vastaavia roolisuorituksia näyttelivät Ansa Ikonen ja Joel Rinne. Kuunnelmien lisäksi Volanen esitti radiossa myös runoja. Hänen äänensä muistetaan esimerkiksi uudenvuodenöistä, jolloin hän luki kirjailija Eino Leinon (oik. Armas Einar Leopold Lönnbohm, s. 6.7.1878 Paltamo ja k. 10.1.1926 Hyvinkää) Hymyilevän Apollon.

Eeva-Kaarina Volanen oli taiteellisen työnsä ohella teatteripedagogi. Hän opetti taiteilijaprofessorikautensa aikana Teatterikoulussa. Volanen oli hyvin pidetty opettaja, koska hän oli näyttelemisessä itse mukana koko ajan. Lisäksi Volanen suhtautui työhönsä siinä määrin vakavasti, ettei teatterioppilaskaan voinut jäädä välinpitämättömäksi. Eeva-Kaarina Volanen opetti Helsingin yliopiston teatteritieteen opiskelijoille näytelmien analysointia. Eeva-Kaarina Volasella ja Sakari Puurusella ei ollut lapsia. Volanen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kaksi viikkoa 78-vuotispäivänsä jälkeen, keskiviikkona 27.1.1999. Eeva-Kaarina Volanen on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan Taiteilijamäelle samaan hautaan aviopuolisonsa kanssa.