Joseph Priestleyn ystävät halusivat auttaa häntä taloudellisesti ja vuonna 1772 walesilainen moraalifilosofi, Richard Pricen (s. 23.2.1723 ja k. 19.4.1791) ja yhdysvaltalainen filantrooppi, keksijä ja diplomaatti, Benjamin Franklinin (s. 17.1.1706 ja k. 17.4.1790) pyynnöstä lordi Shelburne (William Petty Fitzmaurice, Lansdownen ensimmäinen markiisi, s. 2.5.1737 ja k. 7.5.1805) kirjoitti Joseph Priestleylle anoen häntä ohjaamaan omien lastensa koulutusta sekä toimimaan hänen yleisavustajanaan. Aluksi Priestley oli haluton, mutta lopulta hyväksyi tarjouksen ja erosi Mill Hill Chapelista 20.12.1772. Viimeisen saarnansa hän piti 16.5.1773. Samana vuonna hän sai tunnustuksena Royal Societyn Coplay-mitalin saavutuksistaan luonnonfilosofian alalla. Priestleyt muuttivat Calneen Wiltshiressä vuonna 1773 ja vain vuotta myöhemmin Lordi Shelburne ja Joseph Priestley matkasivat yhdessä Euroopan kiertueen.Theophilus Lindseyn mukaan matka paransi merkittävästi Priestleyn näkemystä ihmiskunnasta kokonaisuutena.
Euroopan matkalta palattuaan Joseph Priestley toimi kirjastonhoitajana ja tutorina. Hänen työtaakkansa oli tarkoituksellisesti järjestetty mahdollisimman kevyeksi, jotta hänelle jäisi hyvin aikaa jatkaa tieteellistä tutkimustaan ja syventyä teologiaan. Joseph Priestleystä tuli nyt myös lordi Shelburnen poliittinen neuvonantaja; hän keräsi tietoa parlamentaarisista kysymyksistä ja toimi yhdyshenkilönä lordi Shelburnen ja toisinajattelevien sekä amerikkalaisten välillä. Priestleyn perheeseen syntyi 24.5.1777 kolmas poika, Henry, joka nimettiin lordin pyynnöstä varta vasten. Tärkeimmät filosofiset teoksensa Joseph Priestley kirjoitti tehdessään töitä lordi Shelburnelle. Näitä metafyysisiä tekstejä sisältäviä teoksia olivat mm. An Examination of Tri. Reid’s Inquiry into the Human Mind (1774), Hartley’s Theory of the Human Mind on the Principle of Ideas (1775), Disquisitions related to Matter and Spirit (1777), The Doctrine of Philosophical Necessity Illustrated (1777) ja Letters to a Philosophical Unbeliever (1780). Hän puolustaa niissä filosofiaa, joka sisältää neljä käsitettä; determinismin, materialismin, syy-yhteyden ja välttämättömyyden. Hän myös kirjoissaan väittää, että ihmiset oppisivat olemaan onnellisempia, myötätuntoisempia ja vauraampia, jos he tutkisivat luontoa.
Joseph Priestleyn mukaan mielen ja kehon kaksinaisuutta ei ole olemassa. Hän esitti teoksissaan materialistisen filosofian; kaikki perustui periaatteelle, että kaikki maailmankaikkeudessa on tehty aineesta, jonka voimme havaita. Hänen mukaansa keskustelu sielusta on siksi mahdotonta, että se on tehty jumalallisesta aineesta, eivätkä ihmiset voi havaita Jumalaa. Siitä huolimatta, että hän erotti jumalallisen kuolevaisesta, hänen ajatuksensa järkytti ja vihastutti monet lukijat, jotka katsoivat, että kaksinaisuus oli välttämätöntä sielun olemassaololle. Priestley väitti, että materialismi ja determinismi voidaan sovittaa yhteen uskon kanssa Jumalaan. Filosofian näkökulmasta determinismi eli lainalaisuusoppi on uskomus, jonka mukaan kaikilla asioilla on syynsä. Tästä on seurauksena, että maailman syy-seuraus-suhteet muodostavat ketjun, joka määrää kaikki tapahtumat. Determinismin mukaan kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu välttämättä, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Determinismiin voi liittyä myös enneltamääräytyvyys; joku tai jokin on määrännyt etukäteen kaikkien tapahtumien lopputuloksen eli tapahtumat kulkevat kohti jotain tiettyä päämäärää, kuten esimerkiksi predestinaatio-opissa eli ennaltamääräämisopissa.
Joseph Priestley arvosteli niitä, joiden uskoa muokkasivat muoti ja kirjat; hän teki analogian koulutettujen miesten skeptisyyden ja kansanjoukkojen herkkäuskoisuuden välille. Joseph Priestleyn mukaan ihmisillä ei ole vapaata tahtoa. Se, mitä hän kutsui ”filosofiseksi välttämättömyydeksi” – muistuttaa absoluuttista determinismia – on sopusoinnussa kristinuskon kanssa. Tämä näkemys perustui hänen ymmärrykseensä luonnosta. Joseph Priestley väitti, että kuten muunkin luonnon, myös ihmisen mieli on syy-seurauslakien alainen. Koska hyväntahtoinen Jumala loi kuitenkin nämä lait, ihmiset ja maailma tulevat siinä lopulta täydelliseksi. Siksi pahuus on vain epätäydellinen ymmärrys maailmasta.
Siitä huolimatta, että Joseph Priestleyn filosofista työtä on kutsuttu rohkeaksi ja omaperäiseksi, se on osa vanhempia filosofisia perinteitä vapaan tahdon, determinismin ja materialismin ongelmista. Esimerkiksi 1600-luvun hollantilainen filosofi Baruch Spinoza (s. 24.11.1632 ja k. 21.2.1677) edusti absoluuttista determinismia ja absoluuttista materialismia. Samoin myös saksalainen monitieteilijä, Gottfried Wilhelm von Leibniz (s. 1.7.1646 ja k. 14.11.1716) selitti, että ihmisen tahto oli täysin luonnonlakien määräämä. Toisin kuin Priestley ja Spinoza, Leibniz puolusti ”rinnakkaisuniversumia” aineettomista esineistä – kuten ihmissieluista – jotka Jumala oli järjestänyt niin, että sen tulokset ovat täsmälleen yhtäpitäviä aineellisen universumin kanssa. Priestley ja Leibniz olivat samaa mieltä siitä, että Jumala on valinnut tapahtumaketjun hyväntahtoisesti. Joseph Priestley näki, että tapahtumat johtivat loistavaan tuhatvuotiseen lopputulokseen, kun taas Leibnizille koko tapahtumaketju oli itsessään optimaalinen verrattuna muihin kuviteltaviin tapahtumaketjuihin.
Vuodet Calnessa olivat Joseph Priestleyn elämässä ainoita tieteellisiä tutkimusvuosia ja ne tuottivat myös hedelmää. Kokeilut rajoittuivat koskemaan melkein kokonaan vain ilmaa ja siitä syntyivät hänen tärkeimmät tieteelliset tekstinsä. Kuusiosainen teos, Kokeilut ja havainnot vuosilta 1774-1786. Näiden kokeiden ansiosta hän hylkäsi neljän elementin teorian viimeiset jäännökset ja koetti kehitellä tilalle omaa flogistonteoriaansa. Teossarjan ensimmäisessä osassa Priestley kaavaili useita löytöjä: ”typpipitoinen ilma” (typpioksidi), ”suolan alkoholihöyry” joka myöhemmin nimettiin myös ”happamaksi ilmaksi” tai ”meren happamaksi ilmaksi” (vedetön kloorivetyhappo, Hcl), ”emäksinen ilma” (ammoniakki, NH3), ”vähennetty” tai ”deflogistoitu typpipitoinen ilma” (typpioksiduuli, N2O) ja tunnetuin ”deflogistoitu ilma” (happi, O2). Hän kehitti samoin ”typpipitoisen ilmatestin” määritelläkseen ”ilman hyvyyden”. Hän sekoitti typpipitoista ilmaa pneumaattisen kourun avulla testinäytteeseen, veden tai elohopean päälle ja mittasi siitä tilavuuden vähenemisen.
Kokeittensa jälkeen hän selosti omia löydöksiään varsin avoimesti ja vilpittömästi. Aivan kuten yksi varhaisen elämäkerran kirjoittaja osuvasti mainitsee: ”mitä tahansa hän tietää tailuulee kertovansa; eäilykset, hämmennykset ja erehdykset käsitellään mitä virkistävämmällä rehellisyydellä”. Epäjohdonmukaisten kokeellisten tulosten edessä Joseph Priestley sovelsi flogistonteoriaa. Tämä sai hänet päättelemään, että ”ilmaa” oli vain kolmenlaista: kiinteää, emäksisistä ja happoa. Hän keskittyi kaasuihin ja ”muutoksiin niiden järkevissä ominaisuuksissa”, kuten luonnonfilosofit ennen häntä olivat tehneet. Hän eristi hiilimonoksidia (CO), mutta ei varmaankaan ymmärtänyt, että se oli erillinen ”ilma”.
Joseph Priestley eristi elokuussa 1774 ”ilman”, joka vaikutti hänestä aivan uudelta. Hänellä ei ollut lordi Shelburnen kanssa toteutuneen Euroopan matkan vuoksi mahdollisuutta jatkaa tätä tutkimustaan. Pariisissa ollessaan Joseph Priestley kuitenkin toisti kokeensa muille tiedemiehille ja mukana oli silloin ranskalainen kemisti, Antoine Lavoisier. Matkalta palattuaan tammikuussa 1775 Joseph Priestley jatkoi tutkimuksiaan ja löysi silloin ”vitriolihappoilman” (rikkidioksidin, SO2). Maaliskuussa 1775 Priestley kirjoitti monille ihmisille elokuussa löytämästään ”ilmasta”. Eräs näistä kirjeistä luettiin ääneen Royal Societylle ja se julkaistiin Philosophial Transactions-lehdessä nimellä An Account of other Discoveries in Air. Näin Joseph Priestley löysi happikaasun (O2).
Joseph Priestley keräsi happitietoutensa ja esitti ne julkaisunsa Experiments and Observations on Air:n toisessa osassa, joka näki päivänvalon vuonna 1776. Ei pystytä aivan tarkasti sanomaan päivämäärää, koska Priestley teki happilöytönsä. Samoihin aikoihin kuitenkin myös saksalais-ruotsalainen apteekkari Carl Wilhelm Scheele ja ranskalainen Lavoisier touhusivat hapen kanssa. Scheele heistä ilmeisesti ensimmäisenä eristi happikaasun, mutta Joseph Priestley ennätti ensimmäisenä julkaisemaan tietonsa asiasta. Lavoisier taas selitti hapen kumoten lopullisesti flogistonteorian. Lordi Shelburnen ja Joseph Priestleyn välit hajosivat vuoden 1779 paikkeilla ja aivan tarkkaa syytä välirikkoon ei tiedetä. Lopullinen niitti välirikolle lienee kuitenkin ollut lordi Shelburnen avioliitto Louisa Fitzpatrickin kanssa, joka ei ilmeisesti pitänyt Joseph Priestleystä. Kuitenkin sekä Shelburnen että Priestleyn perheet tukivat unitaarista uskoa sukupolvien ajan.
Priestleyn perhe muutti vuonna 1780 Birminghamiin, jossa perhe vietti seuraavan vuosikymmenen onnellista elämää vanhojen ystäviensä ympäröimänä. Joseph Priestley otti vastaan jälleen pappisviran sillä ehdolla, että sai saarnata ja opettaa vain sunnuntaisin, jotta hänelle jäisi aikaa tieteelliseen työhönsä ja kirjoittamiseen. New Meeting-palkkaa Priestley sai Birminghamissa vain 100 guineaa, joten hänen ystävät ja tukijat lahjoittivat sekä rahaa että tavaroita perheelle, jotta Joseph Priestley pystyi jatkamaan omia tutkimuksiaan. Vuonna 1782 Joseph Priestley valittiin ulkomaalaiseksi kunniajäseneksi American Academy of Arts and Sciences-järjestöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti