Vuonna 1863 teki John Ericssonin veli, Nils hänelle ennenkuulumattoman ehdotuksen: veli houkutteli häntä Skandinaviaan kolmen maan – Ruotsin, Norjan ja Tanskan – insinöörineuvojaksi ja laivastorakentajaksi. Kirjeestä ei selvinnyt, oliko veli saanut toimeksiannon joltakin taholta vai esittikö hän ehdotuksensa vain omissa nimissään. No, kuten jo tiedämmekin, tämäkään ehdotus ei koskaan toteutunut Ericssonin kohdalla ja uudet keksinnöt olivat jälleen vievä hänen aikansa. Häntä kiinnosti mm. vedenalainen sodan käynti, jota varten hän kehitti kaapelitorpedon; liikevoima torpedoon saatiin onton kaapelin johtamasta puristetusta ilmasta. Enää hän ei katsonut tarvittavan kooltaan mittavia panssarilaivoja, jotka olivat hänen näkemyksensä mukaan vain torpedonruokaa. Tässä yhteydessä Ericsson rakensi Destroyer-koealuksen, nähdäkseen keksintönsä mahdollisuudet paremmin. Joshua Slocumilla oli kiintymystä Brasiliaan ja kun Brasilian hallitus pyysi häntä viemään Destroyer Pernambucoon, hän suostui heti. Hänellä oli asiaan myös taloudellinen motivaatio.

Vuosina 1891-1892 Joshua Slocum rakensi Fairhavenissa, Massachusettsissa 11,20 metriä korkean purjeveneen (sloop), joka sai nimekseen Spray. Tämän purjealuksensa hän laski vesille 21.6.1892. Sprayn mitat olivat täysin valmiina: pituus 36 jalkaa 9 tuumaa, leveys 14 jalkaa 2 tuumaa, syväys 4 jalkaa 2 tuumaa, nettovetoisuus 9 tonnia ja bruttovetoisuus 12 ja 70 sadasosatonnia. Aluksen materiaalikustannukset olivat 553,62 dollaria ja työ kesti 13 kuukautta. Katsotaanpa, mitä Joshua Slocum aivan itse kertoo veneensä valmistuksesta:

”Eräänä keskitalven päivänä Bostonissa, jonne vanha valtameri oli vuotta tai paria aikaisemmin minut niin sanoakseni heittänyt, mietiskelin pitäisikö minun anoa päällikön tointa ja taas hankkia leipäni mereltä vai mennä töihin telakalle, kun kohtasin vanhan tutun, valaanpyytäjäkapteenin, joka sanoi: ”Tule Fairhaveniin, niin annan sinulle laivan. Mutta”, hän lisäsi, ”se on kunnostamisen tarpeessa.” Kapteenin ehdot, kun olin ne kuullut, olivat minulle enemmän kuin sopivat. Niihin kuului kaikki apu, jonka tarvitsin varustaessani alusta purjehduskuntoon. Oli enemmän kuin iloinen voidessani hyväksyä tarjouksen, sillä olin jo saanut selville, etten saisi työtä telakalta ellen maksaisi viittäkymmentä dollaria yhdistykselle. Ja mitä päällikkyyteen tulee – aluksia ei yksinkertaisesti ollut kaikille. Lähes kaikki suuret aluksemme olivat menettäneet mastonsa muuttuakseen hiiliproomuiksi ja niitä hinattiin keulasta häpeällisesti satamasta toiseen, kun taas monien kunnianarvoisten kapteeneiden osoitteena oli vanhojen merimiesten turvasatama.

Seuraavana päivänä laskin maihin Fairhavenissa, vastapäätä New Bedfordia, havaitakseni, että vanha ystäväni oli tehnyt minulle kepposen. Seitsemän vuoden ajan hän oli ollut saman pilan kohteena. ”Laiva” osoittautui hyvin vanhaksi sluupiksi, jonka nimi oli Spray ja joka naapureiden ilmoituksen mukaan oli rakennettu vuonna 1. Se oli huolellisesti tuettu pystyyn pellolle, jonkin matkan päähän suolavedestä, ja peitetty purjekankaalla. Fairhavenilaiset – mitä tuskin tarvitsee kertoa – ovat säästeliäitä ja uteliaita. Seitsemän vuoden ajan he olivat kyselleet: ”Mitähän kapteeni Eben Pierce aikoo tehdä vanhalla Sprayllä?” Huhupörssi sai vauhtia tulopäivänäni; vihdoinkin joku oli tullut ja todella työskenteli vanhan Sprayn kimpussa. ”Luultavasti hajotatte sen?” ”En, aion rakentaa sen uudelleen.” Hämmästys oli suuri. ”Kannattaako se?” oli kysymys johon yli vuoden ajan vastasin, että panen sen kannattamaan.”

Joshua Slocum lähti 24.4.1895 Bostonista, Massachusettsista purjehtimaan. Kirjassaan Sailing Alone Around the World, joka nykyään kuuluu matkailukirjallisuuden klassikoihin, hän itse kuvaili lähtöään näin: ”Käytin yhden pyyntikauden aluksellani kalastamiseen rannikolla vain havaitakseni, etten ollut kyllin ovela asettamaan syöttiä koukkuun. Viimein koitti kuitenkin aika nostaa ankkuri ja lähteä merelle. Olin päättänyt tehdä matkan maailman ympäri, ja kun tuuli huhtikuun 24. päivän aamuna 1895 oli suotuisa, nostin puolelta päivin ankkurin, levitin purjeet ja niiden pullistuessa jätin Bostonin, jossa Spray oli turvallisesti ollut ankkurissa koko talven. Kello kahdentoista pillit ulvahtivat juuri kun sluuppi ampaisi liikkeelle täysin purjein. Lyhyen paapuurinpuoleisilla halsseilla tehdyn luovin jälkeen se käänsi keulansa merelle, puomi kaukana ulkona alahangan puolella, ja kiiti ohi lauttojen perävana kuohuen. Ulommalla aallonmurtajalla Itä-Bostonin puolella oleva valokuvaaja onnistui kuvaamaan aluksen, kun se kiisi ohitse mastonhuipussa liehuvaa lippuaan oikoen. Sydämeni värähteli jännityksestä. Askeleeni aluksen kannella olivat keveitä raikkaassa tuulessa. Tunsin, ettei paluuta takaisin ole, ja että olen ryhtymässä seikkailuun, jonka luonteen ymmärsin läpikotaisin. Olin pyytänyt niukasti neuvoja muilta, sillä mereen liittyvissä asioissa minulla oli oikeus omiin mielipiteisiini. Että miehistä parhaatkin voivat selvitä kehnommin kuin minä yksinäni tunkeutui tajuntaani, ennen kuin olin leaguenkaan päässä Bostonin satamasta, kun näin rannalle haaksirikkoutuneen täydellä miehistöllä varustetun höyrylaivan, joka makasi siinä rikkoutuneena. Se oli Venetian. Alus oli katkennut kahteen osaan vedenalaiseen kallioriutan molemmin puolin. Näin sain yksinkertaisen matkani ensi tunteina todistuksen siitä, että Spray saattoi yksinään pärjätä paremmin kuin tuo täysin miehitetty höyryalus upseereineen, sillä olin jo edennyt matkallani pitemmälle kuin se. ”Ota vaari, Spray, ja ole varovainen”, sanoin ääneen parkilleni, joka keijun tavoin äänettömästi kiisi alas lahtea.”

”Viivyin Gloucesterissa parisen viikkoa ja varustin aluksen matkaa varten niillä tarvikkeilla, jotka sieltä oli paras hankkia. Laiturin, samoin kuin monien kalastustarvikkeiden, omistajat antoivat alukselle runsain määrin kuivattua turskaa sekä tynnyrillisen öljyä aaltojen tyynnyttämiseksi. He olivat itse vanhoja merikapteeneita ja erittäin kiinnostuneita matkasta. He antoivat Sraylle lahjaksi kalastajalyhdyn, jonka myöhemmin havaitsin valaisevan ympäristönsä hyvin laajalta alueelta. Alus, joka moinen lyhty kannellaan onnistuisi törmäämään toiseen alukseen, törmäisi varmasti majakkalaivaankin. Alus varustettiin myös iskukoukulla ja haavilla, joita ilman en erään vanhan kalastajan ilmoituksen mukaan voi lähteä matkaan. Lahden toiselta puolelta tuli sen jälkeen astiallinen kuparimaalia, kuuluisaa myrkkymaalia, josta oli minulle hyötyä pitkään sen jälkeenkin. Vedin kaksi kerrosta tätä maalia Sprayn pohjaan sen maatessa laskuveden aikana kovalla rantahiekalla.”

”Puolelta päivin heinäkuun 3. päivänä Ironbound Island oli vielä laidan tasalla. Spray oli jälleen parhaimmillaan. Suuri kuunari purjehti tänä aamuna Liverpoolista Nova Scotiasta kohti itää. Spray jätti sen maston horisontin taakse viidessä tunnissa. 6.45 olin Chebucto Headin loistolla, lähellä Halifaxin satamaa. Nostin lippuni ja otin uuden kurssin George’s Islandilta ennen pimeää purjehtiakseni Sable Islandin itäpuolelle. Pitkin rannikkoa on lukuisia majakoita. Sambrolla, valitusten saarella, on uljas loisto, jota linjalaiva Atlantic ei kuitenkaan nähnyt sinä yönä, jona se kohtasi kauhistuttavan tuhonsa. Seurasin katseellani, kuinka majakka toisensa jälkeen painui perän taakse suunnatessani rannattomalle merelle, kunnes Sambrokin, majakoista viimeinen, jäi horisontin taakse. Sen jälkeen Spray oli yksin purjehtiessaan eteenpäin kurssinsa pitäen. Heinäkuun 4. päivänä kello kuusi aamulla otin sisään kaksoisreivin ja 8.30 irrotin kaikki reivit. 9.40 esiin nousi myös onnettomuuksien saareksi sanotun Sable Islandin läntisimmän loiston valo. Sumu, joka tähän asti oli pysytellyt poissa, laskeutui nyt meren ylle kuin vaipaksi. Olin sumun keskellä, irrallaan koko maailmankaikkeudesta. En enää nähnyt loistoa. Luotinuora, jota käytin usein, kertoi, että hieman puolenyön jälkeen ohitin saaren itäkärjen ja olisin pian turvassa maan ja matalikkojen vaaroilta. Tuuli pysyi myötäisenä, vaikka se puhalsi sumun keskeltä etelälounaasta. Kerrotaan, että Sable Islandin pituus on muutamassa vuodessa lyhentynyt 40 mailista 20:een ja kolmesta vuoden 1880 jälkeen rakennetusta majakasta kaksi on huuhtoutunut mereen ja viimeinenkin sortuu pian.”

Sprayn kokoiselle purjehdusveneelle oli hyvä saavutus päivämatkaksi 150 mailia. Joshua Slocumilla oli tarkoitus purjehtia itään maailman ympäri Suezin kanavan kautta. Kun hän tuli Gibraltarin lähelle, hän ymmärsi, että purjehtiminen eteläisen Välimeren läpi olisi turhan vaarallista yksinäiselle merimiehelle merirosvojen vuoksi. Hän päättikin purjehtia länteen, eteläisellä pallonpuoliskolla. Merikapteeni Slocum suuntasi Brasiliaan ja sitten Magellanin salmeen. Tyynenmeren ylitys oli siinä vaiheessa mahdotonta 40 päivää kestäneen myrskyn vuoksi, joten hän matkusti Australiaan. Pohjoista kohden hän purjehti itärannikkoa pitkin ja ylitti Intian valtameren. Sen jälkeen hän kiersi Hyvän toivon niemen ja suuntasi kulkunsa jälleen kohti Pohjois-Amerikkaa.