Elokuussa 1938 Art Tatum taltioi 16 levypuolta, mutta näitä äänityksiä ei julkaistu ainakaan kymmeneen vuoteen. Seuraavanakin vuonna Tatum taltioi 18 levypuolta, joista ainoastaan kaksi julkaistiin 78-kierrosnopeudella äänilevyllä. Yksi mahdollinen syy näiden soololevyjen julkaisemattomuuteen oli vallitseva big band-musiikin ja vokalistien voimallinen nousu yleisön tietoisuuteen. Yksi julkaisuista, Tea for Two, lisättiin vuonna 1986 Grammy Hall of Fameen. Vuoden 1941 alussa Tatumin kaupallinen menestys oli Wee Baby Blues, jota myytiin ainakin 500 000 kappaletta. Levytys tehtiin sekstetin kanssa ja siihen lisättiin myöhemmin Big Joe Turnerin (Joseph Vernon Tuner Jr., s. 18.5.1911 ja k. 24.11.1985) laulu. Tuon ajan äänityksiä Tatumilta julkaistiin vuosikymmeniä myöhemmin albumilla God Is in the House, josta Tatum sai postuumisti vuoden 1973 Grammyn parhaasta solistin jazzesityksestä. Tämä albumin nimi tuli Fats Wallerin reaktiosta, kun hän näki Art Tatumin astuvan klubiin, jossa Waller esiintyi: ”Soitan vain pianoa, mutta tänä iltana Jumala on talossa.”
Tässä vaiheessa elämäänsä Art Tatum ansaitsi jo riittävästi elättääkseen perheensä. Myöhemmin samana vuonna hän perusti vielä trion, jossa soittivat R&B- ja jazzkitaristi Tiny Grimes (Lloyd Grimes, s. 7.7.1916 ja k. 4.3.1989) ja basisti Slam Stewart (Leroy Eliot Stewart, s. 21.9.1914 ja k. 10.12.1987). Trio oli myös kaupallinen menestys 52nd Streetillä, sillä he houkuttelivat enemmän asiakkaita klubeille kuin mitkään muut muusikot – ehkä laulaja Billie Holidayta lukuun ottamatta. Trio esiintyi lyhyesti myös elokuvassa The March of Time. Suuri yleisö ei niinkään kiinnittänyt Art Tatumiin soolopianistina huomiota, mutta kriitikoilta hän sai ylistystä. Oman trionsa kanssa Tatum nautti suuremmasta suosiosta, mutta trio taas ei ollut niin kovasti kriitikoiden mieleen. Vuonna 1944 Art Tatumille myönnettiin Esquire-lehden pianistipalkinto kriitikkoäänestyksessä. Tämän palkinnon voittaja esiintyi muiden palkituiden kanssa Metropolitan Opera Housessa New Yorkissa.
Vuoden 1944 kaikki Art Tatumin studionauhoitukset tehtiin trion kanssa ja myös radiosiintymiset jatkuivat. Tatum kuitenkin hylkäsi oman trionsa vuonna 1944, ehkäpä oman agenttinsa neuvosta. Billboard kertoi, että Art Tatumille maksettiin 1150 dollaria viikossa 52nd Streetin Downbeat Clubin solistina neljästä 20 minuutin setistä per yö. Levyjen vuoksi Tatum oli jo siinä vaiheessa niin tunnettu muusikko ja toisaalta toinen maailmansota oli vienyt markkinoilta monet vapaat muusikot, että Art Tatumin taidoille todellakin kysyntää viihdenälkäisessä yleisössä. Tatum sai esiintyä nyt kaupunkien konserttisaleissa ja yliopistoissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Kun esiintymispaikat olivat isompia – joskus jopa 3 000 ihmistä vetäviä saleja – jazzklubeihin verrattuna, se tarkoitti myös vääjäämättä sitä, että esiintymisistä sai myös paremmin rahaa. Vaikka konsertit olivat paljon muodollisempia, ei Art Tatum aina halunnut noudattaa etukäteen laadittua konsertin kappaleohjelmaa. Klarinetisti ja tenorisaksofonisti Barney Bigardin (Albany Leon ”Barney” Bigard, s. 3.3.1906 ja k. 27.6.1980) sekstetin kanssa Art Tatum levytti vuonna 1945 yhdeksän kappaletta.
1940-luvun loppupuolella Art Tatumin pianonsoitto ei ollut enää niin suuressa huudossa, kun aikaisemmin; tämä johtui suurelta osalta bebopin ilmestymisestä markkinoille – musiikkityyli, josta Art Tatum ei perustanut. Muuan pianistikaveri arvioi Tatumin toisen maailmansodan jälkeisistä vuosista, että Tatum saattoi juoda noin kaksi litraa (1,9) viskiä ja laatikollisen olutta 24 tunnin aikana. Aikalaiset arvioivat, että alkoholin määrä ei vaikuttanut hänen soittosuoritukseensa negatiivisesti, mutta terveytensä suhteen hän olisi voinut olla paljon huolellisempi.
Art Tatumin konserttien järjestäjänä toimi yhdysvaltalainen konserttipromoottori ja jazzlevytuottaja Norman Granz (s. 6.8.1918 ja k. 22.11.2001), joka aikanaan perusti sellaiset levy-yhtiöt kuin Clef, Norgran, Down Home, Verve ja Pablo. Paitsi jazzin historian menestyneimpänä impressariona Norman Granz tunnettiin myös rotujen tasa-arvon kiihkeänä kannattajana. Los Angelasissa syntynyt Norman Granz oli Tiraspolista tulleiden juutalaisten siirtolaisten poika, joka koulun jälkeen aloitti työt Los Angelesissa pörssivirkailijana. Kun Amerikka liittyi toiseen maailmansotaan, Granz kutsuttiin Yhdysvaltain armeijan ilmavoimiin. Myöhemmin Granz lähetettiin Moralen haaratoimiston osastolle, joka vastasi joukkojen viihdyttämisestä. Norman Granz tuli julkisuuteen järjestäessään jam-sessioita Trouville Clubilla Los Angelesissa. Kuuluisin hänen järjestämä konsertti lienee Los Angelesin Auditoriumissa sunnuntaina 2.7.1944 järjestämä jazzkonsertti. Ensimmäisen jazzkonserttinsa – Jazz at the Philharmonic - Norman Granz järjesti 300 dollarin lainarahalla.
Useiden JATP-konserttien jälkeen Los Angelesissa Norman Granz aloitti myös JATP-konserttikiertueiden tuottamisen loppusyksystä aina vuoteen 1957 saakka Yhdysvalloissa ja Kanadassa sekä vuodesta 1952 myös Euroopassa. Näillä kiertueilla esiintyi erittäin tunnettuja swing- ja bop-muusikoita ja esiintyjät olivat usein myös rodullisesti integroituja bändejä. Granz levytti useita JATP-konsertteja ja vuosina 1945-1947 myi/vuokrasi tallenteet levytuottaja Moses Aschin (s. 2.12.1905 ja k. 19.10.1986) levy-yhtiöille. Granz allekirjoitti vuonna 1948 sopimuksen Mercury Recordsin kanssa JATP-tallenteiden ja muiden äänitteiden edistämisestä ja jakelusta. Tämän sopimuksen päätyttyä vuonna 1953 Granz julkaisi JATP-tallenteet ja muut tallenteet Clef Recordsilla (perustettu vuonna 1946) ja Norgran Recordsilla (perustettu vuonna §1953). Down Home Record oli lähinnä tarkoitettu perinteisille jazzteoksille.
Norman Granz oli naimisissa kolme kertaa. Hän meni naimisiin Loretta (os. Snyder) Sullivanin kanssa Michiganissa vuonna 1950. Heillä oli yhteinen tytär, Stormont Granz, joka syntyi vammaisena hapen puutteen vuoksi. Loretta oli aikaisemmin naimisissa ja hänellä oli aikaisemmasta avioliitosta lapsi, Sydney Sullivan Hamed, jonka Norman Granz adoptoi. Loretta ja Norman Granz kuitenkin erosivat. Vuonna 1965 Granz meni avioon Hannelore Granzin, entisen lentoyhtiön lentoemännän kanssa Saksasta. Vielä vuonna 1974 Norman Granz avioitui tanskalaisen Grete Lyngbyn kanssa. Norman Granz huolehti aina siitä, että hänen edustamilleen muusikoille maksettiin hyvin palkkaa. Jo 1940 luvulta lähtien hän vaati, että valkoiset ja mustat muusikot saavat yhtäläistä palkkaa ja majoitusta. Hän myös uhkasi peruuttaa konsertit, jos näihin ehtoihin ei suostuttu. Vuonna 1956 suosittu laulajatar, Ella Jane Fitzgerald (s. s. 25.4.1917 ja k. 15.6.1996), liittyi sopimuksella lopulta Norman Granzin levy-yhtiöön. Ella Fitzgeraldin managerina oli toiminut jo hyvän aikaa Norman Granz ja nyt toiminnot yhdistettiin Verve Recordsin levy-yhtiön alaisuuteen; Norman Granz pysyi Ella Fitzgeraldin managerina uransa loppuun saakka. Vuonna 1959 Norman Granz muutti Sveitsiin. Verve Records myytiin joulukuussa 1960 vuonna 1924 perustetulle Metro-Goldwyn-Mayerille.
Vuonna 1947 Art Tatum esiintyi jälleen elokuvassa, tällä kertaa elokuvassa The Fabulous Dorseys. Vuonna 1949 Columbia Records nauhoitti ja julkaisi konsertin Shrine Auditoriumissa Los Angelesissa nimellä Gene Norman Presents an Art Tatum Consert. Tatum teki samana vuonna sopimuksen Capital Recordsin kanssa ja äänitti yhtiölle 26 kappaletta. Tatum soitti myös ensimmäistä kertaa Club Alamossa Detroitissa, mutta lopetti pestin, kun hänen mustaa ystäväänsä ei palveltu siellä. Omistaja ilmoitti myöhemmin, että mustat asiakkaat ovat yhtä tervetulleita ja Tatum jatkoi soittamista siellä useiden vuosien ajan. Trionsa kanssa uudelleen työskentelyn Art Tatum aloitti vuonna 1951. Tällä kertaa triossa soittivat basisti Slam Stewart ja kitaristi Everett Barksdale (s. 28.4.1910 ja k. 29.1.1986). Vuonna 1952 tämän trion soittoa äänitettiin. Samana vuonna Art Tatum kiersi Yhdysvaltoja sellaisten pianistien kanssa, kuin Erroll Louis Garner (s. 15.6.1921 ja k. 2.1.1977), Pete Johnson (Kermit H. Johnson, s. 25.3.1904 ja k. 23.3.1967) ja Meade Lux Lewis (Anderson Meade Lewis, s. 4.9.1905 ja k. 7.6.1964) nimellä Piano Parade.
Neljän vuoden ajan Art Tatum oli pysynyt poissa äänitysstudioista solistina ja Clef Recordsin omistaja Norman Granz päätti äänittää Tatumin soittoa ennennäkemättömällä tavalla: kutsumalla hänet studioon, pistämällä nauhuri pyörimään ja antamalla Tatumin soittaa mitä huvittaa. Tuolloin tuo hämmentävä yritys oli laajin jazzäänitys, mitä siihen asti oli tehty. Vuoden 1953 lopulla alkaneiden äänityssessioiden aikana Tatumilta saatiin äänitettyä 124 sooloraitaa, joista kaikki kolmea lukuun ottamatta julkaistiin 14 LP-levyllä. Clef-levy-yhtiö julkaisi soolokappaleet nimellä The Genius of Art Tatum ja ne lisättiin Grammy Hall of Fameen vuonna 1978.
Norman Granz nauhoitti Art Tatumia myös muiden tähtien kanssa vielä 7 äänityssessiota, jonka johdosta julkaistiin 59 kappaletta. Art Tatum voitti Down Beat-lehden pianisteille suunnatun kriitikoiden äänestyksen kolmena peräkkäisenä vuonna alkaen vuodesta 1954. Vuonna 1954 Art Tatum lopetti alkoholin juomisen terveydellisistä syistä. Samana vuonna hänen trionsa oli osa bändijohtaja, pianisti, säveltäjä ja sovittaja Stanley Newcomb Kentonin (s. 15.12.1911 ja k. 25.8.1979) 10 viikon kiertuetta, nimellä ”Festival of Modern American Jazz”. Art Tatum matkusti toisinaan pitkiä matkoja kiertueella yöjunalla, kun muut soittajat yöpyivät hotelleissa ja aamupäivällä lensivät seuraavalle paikkakunnalle soittamaan. Tatum esiintyi 17.4.1954 Spike Jones Showssa mainostaakseen The Genius of Art Tatum julkaisua. Hänen sooloesitys ”Yesterdays” ohjelmassa on säilynyt videotallenteena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti