Kari Suomalainen ei malttanut pitää sormiaan erossa lahjakkaana ihmisenä muistakin taiteen aloista. Hän maalasi koko ikänsä mm. muotokuvia perheestä ja ystävistä sekä Emil Wikströmin taiteilijakodista Visavuoresta. Hän julkaisi yli 30 pilapiirroskokoelmaa ja useita muitakin kirjoja sekä kaksi näytelmää. Hän harrasti myös musiikkia; hän soitti ainakin fagottia. Hän osallistui hyvin aktiivisesti Emil Wikströmin työtä ja Visavuorta vaalimaan perustetun museon luomiseen ja toimintaan. 1980-luvun lopulla Kari Suomalainen lahjoitti Visavuoren museolle oman tuotantonsa ja sitä varten museoon rakennettiin vuonna 1990 Kari-paviljonki. Kari Suomalaisen perusluonteeseen turha vaatimattomuus ei kuulunut koskaan. Hän letkauttikin joskus haastattelussa: ”Pelkään pahoin, että vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisin onnistunut”.
Kari Suomalainen avioitui vuonna 1955 Liisi ”Lippe” Hokkasen (s. 1931) kanssa; Liisi tunnetaan myös laulajana ja kirjailijana. Lippe Suomalainen on kertonut Kari Suomalaisen olleen erittäin mustasukkainen sekä vaikeasti alkoholisoitunut ja sen vuoksi normaali perhe-elämä oli haasteellista. Suomisille syntyi kolme lasta: Petteri (s. 1955), Valtteri (1957-1995) sekä Lilli (s. 1964). Suomisten perheen ensimmäinen koti sijaitsi Tehtaankadulla Ullanlinnassa ja se käsitti keittiön ja kolme huonetta. 1960-luvun alussa perhe muutti Sanoma Oy:n omistamaan kerrostaloon Pohjois-Haagaan. Tässä talossa asui monia Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimittajia, kuten esim. rikostoimittaja ja kirjailija Mauri Sariola, johon Kari Suomalainen oli tutustunut jo talvisodan aikana Sääksmäellä. Kari Suomalaisen vanha asunto Ullanlinnassa jäi hänen työtiloikseen.
Eläkkeelle jäätyään Kari Suomalainen vietti paljon aikaansa kesäasunnolla Visavuoressa, Emil Wikströmin ateljeen naapurissa. Kari Suomalaisen omakuva syntyi jo melko varhain 1950-luvulla. Mustaksi ukoksi kutsuttu hahmo oli aluksi melko pahankurinen, aluksi terävänenäinen, ilkeäsilmäinen ukko, josta kehkeytyi ajan kuluessa vähitellen leppoisa, sohvassa tai riippukeinussa makoileva hahmo, jollaisena aikalaiset suomalaiset hahmon vielä muistavat. Hahmo syntyi spontaanisti Kari Suomalaisen mukaan. Hahmosta tuli pieni käytännön syistä; Karin piirroksissa hahmo oli alkuun useimmiten tarkkailija ja sivustaseuraaja, joka ei saanut vallata koko kuvaa. Musta hattu symbolisoi taiteilijuutta ja alkuun hattu oli matala, mutta vuosien mennen hattu sai korkeutta lisää. Kari Suomalaisen mukaan omakuva oli ”pieni ja musta kuin minun sieluni”.
Työvuosinaan Kari Suomalaisen esikuvana oli usein ruotsalainen Torvald Gahlin, joka vietti 43 vuotta Dagens Nyheterin taiteilijana ja käytti nimimerkkiä Salon Gahlin. Suomalaisista esikuvista hän usein mainitsi tamperelaisen sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja Eijo Ilmari ”Poika” Vesannon (s. 20.10.1908 Tampere ja k. 4.12.1950), joka miellytti Karia piirustustaidoillaan. Aivan erityisesti Kari Suomalainen arvosti Leonardo da Vincin taidetta ja hän ylisti da Vinciä maailmankuuluna pilapiirtäjänä. Vuonna 1984 Kari Suomalainen lausui urastaan seuraavaa: ”En oikein tiedä mitä olen tavoitellut. Tuntuu, että olen väärällä uralla. Olisin halunnut olla säveltäjä tai muotokuvan maalari”. Yksi tärkeimmistä Kari Suomalaisen hahmoista, Römpän äijä, syntyi jo Seura-lehden aikoihin, kun Kari tutki englantilaista piirtäjää Gavarnia.
Kari Suomalaisen piirustuksiin ilmestyi Urho Kaleva Kekkonen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) jo tammikuun puolivälissä vuonna 1951, muutama viikko sen jälkeen, kun Suomalainen oli aloittanut päivänpiirosten tekemisen Helsingin Sanomissa. Kekkonen tarjoili Kari Suomalaiselle jatkuvasti hyvin herkullisia aiheita, niin ettei Kari malttanut jättää Kekkosta rauhaan tämän presidentiksi tulemisen jälkeenkään. Usein kävi niin, että Kekkonen kiivastui Kari Suomalaisen kuvista ja hän ei suinkaan myöskään salaillut tuntemuksiaan. Ehkä kaikkein kuuluisin parivaljakon kohu nousi vuonna 1959 presidentti Kekkosen itään suuntautuneesta matkasta. Presidentti Kekkonen oli tammikuussa lähtenyt yksityiselle matkalle Leningradiin tutustumaan paikalliseen kulttuurielämään. Lieneekö sattumaa, että samanaikaisesti Neuvostoliiton silloinen pääministeri Hruštšev sattui vierailemaan myös kaupungissa. Kari Suomalainen ei voinut vastustaa kiusausta tarttua aiheeseen. Matkalta palattuaan Kekkonen puhui radiossa nimeltä mainitsematta kriittisesti kohdistaen puheensa suomalaisiin pakinoitsijoihin ja pilapiirtäjiin, jotka hänen mukaansa vaaransivat Suomen ulkopolitiikan.
Kekkosen ja muidenkin poliitikkojen suhtautuminen Kari Suomalaisen piirrustuksiin kasvatti Karin mainetta ja kansan suosiota. Kun Karin kuviin puututtiin, se oli ihmisille selvä merkki siitä, että hän oli jälleen osunut asiassa oikeaan. Nämä pilakuvat jopa muokkasivat ihmisten mielikuvia presidentti Kekkosesta ja muista poliitikoista. Kari Suomalaisen ja Urho Kekkosen välillä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta vallitsi heidän keskinäinen kunnioitus toisiaan kohtaan. Molemmat kuitenkin lopulta ymmärsivät tehtävänsä ja asemansa merkityksen. Välillä aina Kekkonenkin nauroi Kari Suomalaisen oivalluksille ja hän jopa hankki itselleen omistukseen useita Kari Suomalaisen piirustuksia. Vuonna 1977 presidentti Kekkonen jopa nimitti Kari Suomalaisen professoriksi. Kun presidentti Kekkosen kunto heikkeni, Kari Suomalainen teki hänestä jo hyvissä ajoin muistopiirroksen, jossa syksyn putoavat lehdet muodostavat muistoseppeleen Tamminiemen ikkunan alle. Näin Kari Suomalainen ”luulosairaana” ennusti, että Kekkosen kuolema ajoittuu syksyyn. Näin myös kävikin ja Helsingin Sanomien toimitussihteeri lausui Kari Suomalaiselle muistokuvan ilmestyttyä lehdessä: ”No niin, nyt se sulle viimeisen palveluksen teki”.
Kari Suomalainen oli taitava herättämään varsinkin poliitikoissa piirustuksillaan kauhua ja vakioaiheena usein silloin oli Suomen ja Neuvostoliiton suhteet. Suomettuminen leimasi tuota aikaa niin selkeästi; oli jopa sanonta siitä, kuinka itään päin kumarrettaessa on pakko pyllistää länteen päin. Suomi joutui vuosikymmeniä ottamaan kaikessa poliittisessa toiminnassa huomioon Neuvostoliiton mielipiteen asiassa ja politiikan teko johti varsinaiseen nuorallatanssiin. Monasti asioista myös vaiettiin yhteisen edun nimissä. Kari Suomalainen kritisoi myös Kekkosen edeltäjää, presidentti Juho Kusti Paasikiveä (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 27.11.1870 Koski Hl ja k. 14.12.1956 Helsinki) tämän liiasta taipumisesta ja periksiantamisesta Neuvostoliittoa kohtaan. Paljon myöhemmin Kari tokaisi, että Paasikivi ei ehkä niin väärässä ollutkaan toimissaan. Karin mielestä poliitikkojemme pelko ja nöyristely Neuvostoliittoa kohtaan oli noloa ja vaarallista asioiden hoitoa. Kari Suomalainen ei hyväksynyt itänaapurillamme pelottelua sopivana tapana, vaan halusi poliitikoiltamme toiminnalleen kunnon perusteluja.
Kari Suomalaisen poliittiset piirrustukset saivat myös kansainvälisesti huomiota maailmalla, ja täysin aiheesta. Monet kansainväliset lehdet julkaisivat Kari Suomalaisen pilakuvia, näin teki esim. Time-lehti. Kari Suomalaiset piirustukset olivat rohkeita kylmän sodan maailmassa ja poikkeuksellista ihailua herättäviä Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden arvostelulla. Kaikkein tunnetuin Kari Suomalaisen pilakuva lienee parodia Ilja Repinin maailmankuulusta maalauksesta, Volgan lautturit. Tällä kuvallaan Kari Suomalainen oli mukana Lontoossa järjestetyssä kansainvälisessä pilapiirrosnäyttelyssä, ja kuva nostatti Lontoossa melkoisen kansainvälisen kohun. Time-lehti teki artikkelin Kari Suomalaisesta ja hänen pilakuvastaan ja Kari teos haluttiin nostaan suuremmassa koossa New Yorkissa YK:n päämajaa vastapäätä näytille. Suomalaispoliitikot joutuivat tekemään kovasti töitä lepyytelläkseen neuvostoliittolaisten vihaa.
Kari Suomalainen huomattiin myös kansainvälisillä palkinnoilla. The National Cartoonist Committee Inc of the USA valikoi Kari Suomalaisen vuoden parhaaksi pilapiirtäjäksi vuonna 1959. People-to-people cartoonist Committee Inc of Us-palkinto myönnettiin Kari Suomalaiselle vuonna 1960 ja samana vuonna Lippe ja Kari Suomalainen kävivät Yhdysvalloissa tekemässä kiertomatkan pilapiirtäjäyhdistyksen vieraina. Kari teki matkalla paljon kuvia, joita painettiin hänen matkakirjaansa, Löysin lännen.
Suomalaisten ymmärrystä huumoriin Kari Suomalainen ei milloinkaan aliarvioinut. Hän oli sitä mieltä, että kansa kyllä huomaa välittömästi, jos sitä yritetään mielistellä. Hänen mukaansa suomalaisten huumori on vähäeleistä, mutta hyvin taidokasta, joka usein liittyy aivan arkipäiväisiin tapahtumiin ja havaintoihin. Tyhjännaurajia Suomessa ei ole koskaan ymmärretty. Kari Suomalainen jätti Helsingin Sanomat kesäkuussa 1991, kun hänen viimeisin somaliaiheinen piirroksensa jätettiin julkaisematta lehdessä. Kuvassa poliisi kysyyn toiselta poliisilta: ”Minä vain kysyin onko heillä viisumia ja työlupaa”, samaan aikaan taustalla sermin takana joukko mustia miehiä nauraa katketakseen kalliisiin muotivaatteisiin pukeutuneina. Tämä oli lehden johdolle liikaa. Päätoimittaja Janne Virkkunen (s. 8.12.1948 Helsinki) myönsi Kari Suomalaiselle eron lehdestä. Kari Suomalainen piirsi harvakseltaan vielä tämän jälkeen eräisiin lehtiin pilakuvia. Viimeiseksi työksi jäivät piirokset, jotka julkaistiin Karin kuoleman jälkeen syksyllä 1999 kokoelmassa Sammakoita.
Kari Suomalainen kuvitti myös kaksi poikansa, Valtteri Suomalaisen muistelmateosta, Kuolet vain kahdesti (1994) ja Sauna Syyriassa (1995). Ensimmäisessä kirjassaan Valtteri Suomalainen kertoi työstään ruumiinavaajana ja jälkimmäisessä kirjassaan osittain koomisistakin sattumuksista YK-joukoissa. Kari Suomalaisen seuraajaksi Helsingin Sanomiin valittiin aikaisemmin Uudessa Suomessa poliittisena pilapiirtäjänä vaikuttanut Terho Tapio Ovaska (s. 15.5.1940 Suoniemi ja k. 19.10.2015 Helsinki). Taiteilija Kari Suomalainen kuoli 10.8.1999 Valkeakoskella ja hänen maallinen tuhkansa siroteltiin Karin toivomuksesta Vanajaveteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti