Yleisradion ajanvieteohjelmien pitkäaikainen toimittaja ja esimies oli Antero Aatos Väinämö Alpola (s. 19.2.1917 Kaavi ja k. 11.9.2001 Kerava). Vuonna 1938 Antero Alpola kirjoitti ylioppilaaksi. Hän osallistui talvi- ja jatkosotaan, mutta ennätti välirauhan aikana vuosina 1940-1941 opiskella Helsingin yliopistossa. Vuodesta 1937 lähtien Antero Alpola avusti Yleisradiota käsikirjoituksilla. Vuonna 1943 Antero Alpola voitti sekä Suomen puolustusvoimien että Yleisradion ajanvieteohjelmien kirjoituskilpailun ensimmäiset palkinnot. Yleisradion teatteripäällikkö, Matti Kurjensaari (vuoteen 1939 asti Salonen, s. 4.5.1907 Hämeenlinna ja k. 10.3.1988 Helsinki) etsi vuonna 1945 uutta työntekijää Yleisradion ajanvietetoimittajan virkaan. Antero Alpola tarjosi Yleisradiolle parodista jännityskuunnelmaa, Kalman-karman mysteerio, ja Matti Kurjensaari ihastui Antero Alpolan älykkääseen tyyliin. Alpola kirjoitti vielä työnäytteeksi virkaa varten kuunnelman, Luulot pois eli Ville Vastamäki, onnettoman ikäluokan mies; kuunnelmassa sota-aikaa tarkasteltiin satiirisessa valossa. Kuunnelma tehtiin heti Yleisradioon ja tähän kuunnelmaan mielistyi myös itse Yleisradion pääjohtaja, Hella Maria Wuolijoki (vuoteen 1908 Ella Maria Murrik, s. 22.7.1886 Helme, Liivinmaa ja k. 2.2.1954 Helsinki). Antero Alpola sai nimityksen Yleisradion teatteriosaston ajanvietetoimittajaksi.
Yleisradion viihdeohjelmien tuottaminen oli ajanvietetoimittaja Antero Alpolan vastuulla. Alpola oli itseasiassa Yleisradion ainoa ajanvietteestä vastannut toimittaja vuosikymmenen ajan. Vuonna 1956 nimitettiin toiseksi toimittajaksi ajanvietepuolelle Aune Onerva Haarla (o.s. Lahdelma, ent. Ala-Tuuhonen, s. 12.4.1923 Iitti ja k. 4.2.1976 Helsinki). Yleisradion Radioteatteri ja ajanvietepuoli erotettiin vuonna 1970 toisistaan ja Yleisradiolle perustettiin oma radion ajavieteosasto. Antero Alpolasta tuli tämän radion ajanvieteosaston päällikkö. Alpola työskenteli Yleisradiossa vuoteen 1977 asti eli eläkkeelle siirtymiseen saakka; senkin jälkeen Alpola osallistui freelancerina radion viihdeohjelmien tekemiseen.
Antero Alpolan parhaiten tunnettu radiohupailu lienee Kankkulan kaivolla, jota Alpola ja Haarla kirjoittivat yhdessä vuosina 1958-1970. Radio-ohjelman omaksi studio-orkesteriksi keksittiin Antero Alpolan aloitteesta humppa-humppa-orkesteri Pumppu-Veikot – myöhemmin orkesterin nimeksi vakiintui Humppa-Veikot – ja orkesteri soitti 1930-luvun fokseja Kaarlo Kullervo ”Lutu” Linnan (s. 24.11.1911 Helsinki ja k. 19.10.1987 Helsinki) johdolla. Orkesterin solistina lauloi ja soitti viulua Teijo Reino Joutsela (s. 29.8.1912 Helsinki ja k. 15.9.1999 Helsinki). Joutselalle kertyi elokuvarooleja – mainos- ja dokumenttielokuvat mukaan laskien – kaikkiaan parisenkymmentä.
Toinen hyvin muistettu Antero Alpolan ohjelmaidea oli Aatonaaton joululahjavalvojaiset radiossa, jossa Aune Haarla toimi Jouluakkana ja mukana oli myös Johan Hannes Erik ”Hanski” Häyrinen (vuoteen 1948 Högdahl, s. 25.4.1914 Jyväskylä ja k. 21.12.1991 Helsinki). Hannes Häyrynen ennätti uransa aikana tehdä kakkiaan viitisenkymmentä elokuvaroolia. Aatonaaton joululahjavalvojaisia juonsi Antero Alpola itse ja ohjelmaa lähetettiin kaikkiaan 36 jouluaaton aattona vuosina 1956-1991. Antero Alpola ehti pitkän työuransa aikana olla mm. Pertti Olavi ”Spede” Pasasen (s. 10.4.1930 Kuopio ja k. 7.9.2001 Kirkkonummi) esimies. Pertti Pasanen kuoli vain neljä päivää ennen Antero Alpolaa. Antero Alpola kirjoitti muistelmateoksensa, Viihdevuosien vilinässä – Radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945-1960 (Karisto 1988). Toiseksi osaksi suunniteltu ”toinen puoliaika” (vuoteen 1977 asti) jäi lopulta julkaisematta. Antero Alpola kirjoitti tämän lisäksi myös pakinakokoelman, Poudalla sataa harvoin (Gummerus 1958) ja toimitti koululaiskaskukokoelman, Opin sauna autuas aina (Tammi 1984).
Hiljennytäänpä yhdessä katsomaan, millaisia kirjallisia ohjeita Antero Alpola laati ajanvieteohjelmien tuleville kirjoittajille. Seuraava Antero Alpolan teksti löytyy Väinö Antero Kirstinän (s. 29.1.1936 Tyrnävä ja k. 23.9.2007 Helsinki) kirjasta, Kirjoittajan työt, vuodelta 1968:
”Pöytälaatikkokirjailijat eivät juuri suunnista ajanvietteeseen päin – eivät radion ajanvietteeseen sen enempää kuin muuhunkaan ajanvietteeseen. Henkilö, joka tuntee niin sanotun luomistuskan rinnassaan – tai missä ruumiinosassa tahansa, ei tavallisesti ole ajanvietekirjoittaja. Sisäinen polte ja luomisenpakko ei kertakaikkiaan aja kirjoittajaa ajanvietteen pariin. Ihminen, joka ensisijaisesti kirjoittaa itselleen ja kuuntelee jonkinmoista sisäistä ääntä, väsää yleensä romaania, novellia, lyriikkaa tai syvähenkistä draamaa. Hän tekee työtään siis lähinnä itseään varten. Tietysti hän on iloinen, jos saa sille vastakaikua, mutta pysyy silti uskollisena itselleen ja mielessään kenties vain valittelee, että muut eivät häntä kylliksi ymmärrä.
Aivan toisin on laita ajanvietkirjoittajien. On kuitenkin väärin väittää, että vain raha ratkaisee. Jos kysymys on pelkästään rahasta, ei tulos ajanmittaa tyydytä ketään. Tarvitaan muutakin – tqarvitaan tietoisuus siitä, että on yleisö, joka ottaa asianomaisen hengentuotteen vastaan – kuvaannollisesti sanottuna – voimakkaasti aplodeeraten. Vaikka tähän tavallisesti liittyy rahantulo, tärkein on silti tunne siitä, että on yleisöä. Eivät riitä ammattimaisen asiantuntijayleisön, siis kriitikoiden ja ammattiveljien sekä -sisarten suosionosoitukset. Se on liian laihaa lohdutusta, jos varsinainen yleisö puuttuu. Tilanne on ajanvietekirjoittajien kohdalla samantapainen kuin esiintyvällä taiteilijalla: täytyy olla kohde, jolle antinsa suuntaa.
Kuuntelututkimusten tilastot osoittavat, että heikoimminkin seuratuilla ajanvieteohjelmilla on kuuntelijoita havannollisesti ilmaistuna kymmenkunta messuhallillista tai noin 40 Kansallisteatterin loppuunmyytyä katsomoa. Eniten kuunnelluilla ajanvieteohjelmilla taas on näihin verrattuna yleisöä jopa kymmenkertainen määrä. Mainituissa laskelmissa on ajateltu olevan yhtä vastaanotinta kohden vain yksi henkilö, mikä varmasti on poikkeuksellinen minimi. Todellinen kuuntelijamäärä saataneen, kun edellä mainitut luvut kerrotaan kolmella tai jopa neljällä.
Näin television aikakaudellakin on muistettava, että meillä on puolisen miljoonaa radionkuuntelijaa, jotka ovat vailla televisiota. Aikoinaan juhlittiin suurenmoisena kehityksen täyttymyksenä ja ihmeellisenä saavutuksena puolen miljoonan kuunteluluvun ylitystä. Miksi puolen miljoonan määrä sitten tällä hetkellä antaisi oikeuden aliarvioida radion kuuntelijoiden joukkoa! Se on suuri yleisö. Ei pidä unohtaa, että on henkilöitä, joilla ei ole varaa hankkia televisiota, on henkilöitä, jotka eivät halua hankkia televisiota, on henkilöitä, jotka ovat television ääreltä palanneet radion piiriin, ja on sellaisia, jotka valikoivat kummastakin itselleen sopivaa.
Lyhyesti ilmaistuna: radion ajanvietteen kirjoittajilla on yleisö. Se on uskollista kuuntelijajoukkoa, jota pitää pyrkiä kunnolla palvelemaan. Ajanvietetekstien kirjoittaja voi täysin vapautua tunteesta, että hän tekisi ohjelmaa tyhjille studion seinille.
Miksi juuri radiolle
Merkittävä houkutin on kirjoittajalle niin ikään hänelle työstään koituva taloudellinen hyöty. Valittaen on tedettava, että televisio jostakin syystä maksaa paremmin kuin radio. Asiantila perustuu tehtyihin sopimuksiin. Aivan täsmälleen samasta käsikirjoituksesta televisio voi maksaa lähes kaksi kertaa niin suuren summqn kuin radio. Epäkohta on ilmeinen. Radiokirjoittajan lohdutukseksi jää kuitenkin se tosiasia, että radiojutussa ohjelma on hänen ohjelmansa – televisiolähetyksen ollessa kysymyksessä katselija tuntuu sen sijaan hyvin usein unohtuvan kirjoittajan kokonaan.
Jos kirjoittajalla on todella jotakin sanottavaa, ei televisio ole paras foorumi hänelle, sillä – kuten tunnettua – televisio-ohjelmaa katseltaessa sangen huonosti kuunnellaan, mitä niissä puhutaan. Tieteellisestihän on todettu, että televisio vaikuttaa katsojaan 70-prosenttisesti kuvalla. Perin vähän jää tilaa sanalle. Televisio on esiintyjien, kuvaajien, lavastajien, puvuston suunnittelijoiden ym:n ajatusten toteuttamisen areena. Kirjoittaja jää kuvaruudussa kovin vähäiseksi pikkutekijäksi, erityisesti juuri ajanvieteohjelmissa.
Keskittynyt televisionkatselijahan ei ole luonteenomaisinta televisioyleisöä. Puolivalpas ohjelman seuraaminen riittää hänelle, niin kuin moni lienee ympäristöstään havainnut. Katselijoilla on taipumus kuvaruutuun tuijottaessaan hälistä niin, että hyvänkin tekstin kuuntelu jää hataraksi. Kahvikuppeja kilistellen tehdään huomautuksia esiintyjien vaatteiden huonosta silityksestä, kampausten erikoisuudesta, näyttelijäin yksityiselämästä jne. samalla, kun ehkä hyvinkin terävää tai hauskaa tekstiä virtaa korvien ohi. Kirjoittaja tajuaa silloin oman pienuutensa. Tässä suhteessa on radiokirjoittajalla parempi yleisö. Kirjoittaja voi tuntea olevansa pääasia. Muut vain toteuttavat hänen ajatuksiaan. Jos kirjoittaja haluaa, että yleisö kuuntelee, mitä sille sanotaan ja miten, hän kirjoittaa radiolle!
Tekstin tarve
Millainen on radion ajanvieteohjelmien tekstin tarve? Ajanvieteohjelmista noin kolmannes pohjautuu kokonaan tai ratkaisevasti käsikirjoitukseen, mikä tällä hetkellä merkitsee yli 130 ohjelmaa vuodessa. Tekstin tarvetta voidaan siis pitää melkoisena, eikä mikään viittaa sen vähenemiseen.
Ajanvietteen lajit, joihin tekstiä tarvitaan, ovat seuraavat:
- jännitys- ja seikkailusarjat
- niin sanotut hupailut
- sketšeistä kootut ohjelmat
Radiojännärit
Erilliset jännityskuunnelmat käsitellään kuunnelmatuotantona – sen sijaan sarjaluontoiset radiojännärit lasketaan ajanvietteen puolelle.
Tavallisin mitta on 6-8 jaksoa á 30-45 minuuttia. Ajoittelijan on hieman uhkarohkeata ryhtyä omin päin näin laajaan työhön. Viisainta on sopia radion kanssa asiasta etukäteen. Parasta on tehdä valmiiksi esimerkiksi vain ensimmäinen jakso ja suunnitelma seuraavista.
Kotimainen jännärien tuotanto ei ole ollut kovinkaan runsasta, ja ulkomainen kilpailu on ankara. Tottuneiden ulkomaisten radiokirjoittajien ammattityötä on yltäkylläisesti ostettavissa.
Muutamia perusohjeita:
- Raakuuksilla ja väkivallalla ei pidä herkutella.
- Kertomuksen on värikkyydestää huolimatta oltava uskottavan tuntuinen. Ei pidä esimerkiksi sijoittaa Helsinkiin tapahtumia, jotka lähinnä soveltuvat jonnekin Chicagoon tai Marseilles’hin.
- Varsinaisten mielikuvitusjännäreiden ollessa kysymyksessä on asia toisin. Silloin ei radio oikeastaan tunne mitään rajoja. Radiossa voi panna tapahtumaan vielä monin verroin ihmeellisempiä asioita kuin filmissä – kunhan vain ei pyritä liian vaikealla tavalla näkömielikuvien synnyttämiseen.
- Ei ole mielekästä viedä tarinaa kaukaisiin, vieraisiin maihin ilman, että keskeinen sankaei on suomalainen.
- Ongelmavyyhtiä punottaessa ei pidä unohtaa kuuntelijaa, joka ei samalla tavalla kuin romaania lukiessaan voi tarkistaa jotakin sivuutettua, sekavaa asiaa kääntämällä lehtiä taaksepäin. Kuuntelijan muistia täytyy voida matkan varrella tukea joidenkin asiain kertaamisella, mutta niin, ettei kuuntelija tätä kertaukseksi huomaa.
- On muistettava, että jännitys syntyy repliikkien pohjalta. Jos tappelua käydään täyttä vauhtia kiitävän pikajunan katolla tai riiputaan köydessä viidennen kerroksen korkeudessa, ei tilanteen jännitys radiossa välity kuuntelijaan täysitehoisena, ei läheskään saman vahvuisena kuin nähtynä.
- Ei riitä, että puolta tuntia kohden on kolme yllättävää käännettä. Niitä on oltava vähintään puoli tusinaa.
- Aitouden tuntuun pyrittäessä ei pidä erehtyä uhraamaan ympäristön ja poliisin työskentelytapojen kuvaamiseen niin runsaasti minuutteja, että jutun eloisuus ja hyvä meno kärsii.
- Kertojan käyttö ei ole suositeltavaa.
Hupailu
Hupailu on juoneltaan yhtenäinen, dialogin varaan rakentuva, sisällöltään kevyt ja huvittava radiodramatiikan ohjelmamuoto. Selkeämmin sanottuna se on pienimuotoinen, hauskaksi tarkoitettu radionäytelmä eli huvikuunnelma, jonka arvoa eivät määrää taiteelliset ansiot, vaan viihdyttämis- ja huvittamisvaikutus.
Vaikka hupailu tyypillisimmillään on farssi, on muistettava, että se on radiofarssi. Se ei saa rakentua näyttämöfarssien luontenomaisimpiin tehokeinoihin: henkilöiden yhdennäköisyyteen, piiloutumiseen, naamioitumisiin eikä yhtämittaisiin ”tulee oikealta” ja ”poistuu vasemmalle” liikkumisiin.
Ryhtyessään hupailun tekemiseen on kirjoittajan syytä pitää mielessään, että ensin on idean synnyttävä, sitten suunniteltava tämän idean toteuttava juoni, joka tiettyjen roolihenkilöiden avulla viedään tiettyjen mutkien kautta tiettyyn päätökseen. Eikä siis niin, että keksitään pari hassua tyyppiä ja uskotaan jotenkuten kyhätyn juonen kantavan niiden myötävaikutuksella ohjelman vaadittuun minuuttimäärään.
Juoniainesta on oltava riittämiin. Puolentoista tunnin vakavan kuunnelman ainekset riittäisivät usein vain nipin napin puolen tunnin hupailuun. Henkilöiden luonnekuvan aikaansaamiseksi ei hupailussa voi käyttää liikaa aikaa, sillä se jarruttaa tapahtumia ja juonen mutkittelevaa juoksuttelua, joka tällaisessa ohjelmassa on pääasioita.
Liian suuria henkilömääriä ei pidä harrastaa – kuuntelija ei pysty seuraamaan juonta, ellei hän tiedä ja muista, kuka kulloinkin puhuu. Yksinpuheluja on vältettävä. Ei ihminen normaalissa elämässä puhele itsekseen ääneen ajatuksiaan. Se tuntuu radiossakin epäluotettavalta. Yleensäkin hupailureplikoinnin on oltava enemmän todellisuutta jäljittelevää kuin taidekuunnelmien. Ei siis tyylittelyä vuorosanoissa! Eikä romaanidialogia! - Yksinpuhelu voidaan hyväksyä, jos se on puhetta, joka on osoitettu kuuntelijalle.
Väite, että uusia aiheita ei enää ole, lienee tosi. Uusi tekija tai yleensä taitava tekijä voi kuitenkin valaa vanhaan ideaan niin uuden hengen, että kuluneisuus ei häiritse tai että sitä ei jopa huomata. On kuitenkin muutamia melko lähelle romuttamisvaihetta käytettyjä aiheita, joiden varaan ei pitäisi ruveta hupailua rakentamaan. Jospa jätettäisiin syrjään ainakin seuraavaksi kymmenvuotiskaudeksi pikkumaiset mahtailevat johtajat, leijonan luonnolla varustetut anopit, matelevat tohvelisankarit, hajamieliset professorit, esimiestään mielistelevät konttoripimut ja muut hyper-super-klišeet.
Hupailun ei todellakaan tarvitse jäljitellä rakenteeltaan huvinäytelmää. Radio antaa liikkumiseen mahdollisuuksia aivan toisin miten kuin näyttämö. Kuitenkaan ei ole mitään ideaa pyrkiä harjoittamaan jutun tapahtumia väkisin monelle taholle vain muka radionomaisen ilmaisutavan vuoksi. Jos juttu ei kaipaa liikkuvuutta vaan elää hyvin ilman sitä, niin pysyköön paikallaan. Muuten saadaan tulokseksi kenties vastaavanlaista surkeutta kuin monet näytelmien filmatisoinnit.
Hupailu saattaa olla pinnallinen. Se voi olla psykologisesti ulkokohtainen. Tällaiset seikat voidaan helposti antaa anteeksi eikä niitä lasketa varsinaisiksi virheiksi tai heikkoudeksi. Sen sijaan on hupailun ehdottomasti pyrittävä huvittamaan kuuntelijain joukkoa, jolle se on tarkoitettu. Yleispätevä ohje: käsikirjoituksen on sisällettävä hupaisia yksityiskohtia vilkkaasti polveilevan juonen mutkissa ja lisäksi sen on kokonaisuutena muodostettava laskelmoidusti loppua kohti nouseva kaari. Toivottavaa on, että hauskuus ei siis tosiaankaan keskity vain joihinkin kohtauksiin. Ei riitä, että koko juttu muilta osiltaan on vain valmistelua näitä muutamia huippuja varten ilman erityisempiä hauskuuspisteitä matkan varrella. Juonessa, juonen osasissa, tyyppien luonnekuvissa, repliikeissä – kaikessa pitäisi olla ns. hauskaa – tai ainakin mielenkiinnon vireillä pitävää. Hauskalla ei tässä tarkoiteta vitsejä, eikä tällä hauska-käsitteen painottamisella suinkaan ohjelman hauskalla kyllästämistä väkipakolla. Luottamus on sittenkin hupailun tärkein ominaisuus. Ilman luontevuutta ei hauskuutta synny.
Väenväkin yrittäminen, jollaista silloin tällöin hupailuissa havaitsee, on enemmän ohjaajan ja näyttelijän kuin kirjoittajan syntejä. Näyttelijät on enimmäkseen koulittu ilmaisuun, joka varmaankin näyttämöllä on paikallaan ja ehkä jotenkin siedettävissä taidekuunnelmissa, mutta joka voi pilata hyvänkin ajanvietteellisen radiotekstin. Tottumus epäaitoon replikointiin ja taipumus sävyttää vuorosanat ”näyttelijän tapaan” ei ole useinkaan kirjoittajan vika. Siitä huolimatta ei hänenkään ole toki syytä asettua itsetyytyväisenä nojatuoliin ja katsoa tehneensä jotakin täydellistä.
On erittäin terveellistä seurata oman juttunsa esitystä. Kun kirjoittaja kuulee hupailunsa, hän on usein pettynyt. Se ei vastannut odotuksia. Hän huomaa näyttelijäin virheet – toivottavasti myös omansa. Voi ainakin huomata, että jos kirjoitan ”tällä ja tällä” tavalla, niin näyttelijöillä on taipumus lausua asia ”sillä ja sillä” tavalla. Seuraavalla kerralla osaa sitten välttää tätä repliikkien kirjoittamistapaa, koska oletettavasti näyttelijät sanovat juuri sillä tavalla kirjoitetut repliikit toisin kuin kirjoittaja tarkoittaa. On koetettava kirjoittaa tekstinsä niin, ettei näyttelijöillä kerta kaikkiaan ole mahdollisuutta sävyttää niitä väärin.
Ajanvieteohjelmien tekstien esitys ei yleensä tarjoa mahdollisuuksia moniin eri tulkintoihin. On vain yksi oikea tulkinta, muut tulkinnat ovat vääriä. Ohjaajan asia on saada näyttelijät löytämään tämä yksi ja ainoa oikea. Taidekuunnelmissa, samoin näyttämöllä, on asia toinen.
Sketsit
Radiosketsi on lyhyt draamallinen ohjelmamuoto – joskus kenties vain minuutin mittainen, tavallisesti vajaan viisi minuuttia, joskus hieman pitempikin. Se ei ole pakina, mutta monologi se saattaa olla. Se voi sisältää pienen tilanteen, joka tietystä vaiheesta viedään tiettyyn loppupisteeseen. Se voi joskus olla myös vain jostakin näytteeksi tarkoitettu katkelma. Sketsit ovat tiivistettyä sanaa. Teräviä ja hauskoja ne pyrkivät olemaan. (Esimerkiksi useat nimimerkki Ollin ns. pakinoista ovat oikeastaan sketsejä.)
Irralliset sketsit hankitaan yleensä tilaustyönä, koska ne sijoitetaan tavallisesti aivan tiettyihin, ennakolta suunniteltuihin yhteyksiin. Silloin tällöin kuultu ohjelmatyyppi on sketsisikermä. Kirjoittaja on keksinyt aiheen, jota hän valottaa eri tahoilta. Hän kirjoittaa aiheesta joukon sketsejä – esimerkiksi vaikkapa puoli tusinaa – jotka tavallisesti kertoja liittää yhteen, ja täten niistä muodostuu ehjä kokonaisuus.
Esimerkkejä: ”Kaikenlaista kaahaamista”. Erilaiset autoilijatyypit pelkistettyinä ja karrikoituina kukin omassa sketsissään. ”Suvikuvia.” Kesälomailijan luonteenomaiset harmitilanteet. ”Italian salaattia.” Suomalaiset turistit tonttuilemassa ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan.
Irrallisia sketsejä tilataan usein täydentämään esimerkiksi joitakin julkista yleisötilaisuutta, kun on saatava musiikin, haastattelujen ja kilpailujen lomaan vaihtelevuuden vuoksi muunlainen ohjelmakohta. Tällöin on sketsin pohjaksi annettu melko tarkoin rajattu aihe ja ohjeet sen käsittelytavasta sekä määrätty henkilöiden luku ja sketsin pituus. Tällainen kirjoitustyö edellyttää vahvaa tottumusta ja hyvää ammattitaitoa, joka aloittelijalta yleensä puuttuu.
Irrallisia sketsejä, joita ei ole tilattu, vaan jotka kirjoittaja on laatinut oman mielensä mukaan, voidaan silloin tällöin lunastaa. Tällaisista eri kirjoittajilta saaduista sketseistä kootaan toisinaan sikermiä, joiden ainekset radion ajanvietetoimitus liittää kertojan avulla yhteen.
Tietynlaisia sketsisikermiä ovat niin ikään radiorevyyt ja kabaretit. Tämäntapaisten ohjelmien sävy on tavallisesti ajankohtainen ja pureva eikä huumoria viljellä vain huumorin vuoksi. Pelkällä ajankohtaisten asiain tuntemuksella ei tulla toimeen, ei liioin pelkällä hauskan kirjoittamistaidolla ilman asioiden tuntemusta. Joka tapauksessa hyvän kynämiehen on helpompi kirjoittaa vähäisellä asiantuntemuksella kuin suuren asiantuntijan vähäisin hauskan kirjoittajan lahjoin. Aina näet voi rajoittaa aiheensa sangen suppeaksi. Perusteellinen käsittelyhän ei kuulu tämän lajin ohjelmien luonteeseen, ei liioin vakava syväluotaus.
Juuri näissä ohjelmissa joudutaan tekemisiin erilaisten arvovaltaisten järjestöjen, liittojen, puolueiden ja yhdistysten kanssa, jotka eivät pidä siitä, että niitä sivuavia asioita käytetään naurattamismateriaalina. Jokin asia on jollekin vaarallinen, jokin ei. Mitään sääntöä ja kaavaa ei ole. Aloittelevalle kirjoittajalle tämä on toivoton sarka viljeltäväksi, ja melko ohdakkeista se on tottuneemmillekin. Suomessa kun ollaan.
Muita lajeja
Vielä on muutama kirjoitettu, ajanvietteellinen ohjelmatyyppi, jota on vaikea sijoittaa edellä mainittuihin ryhmiin.
On hankala keksiä lajinimikettä ”Iltaranttali”-tyyppiselle ohjelmalle, jonka kaltaisia silloin tällöin on putkahtanut esiin. Sellainen on kahden henkilön – A:n ja B:n – välistä leukailevaa keskustelua. Siinä sanavaihto sinänsä sisältää käänteet ja vitsit, mitään ei tapahdu eikä itse keskustelu varsinaisesti tähtää mihinkään – korkeintaan loppuun sijoitettuun parhaaseen leikkaukseen. Tällaista on vaikea nimittää edes sketsiksi. Henkilöt eivät missään, heillä ei ole mitään ominaisuuksia, ei ikää, ei mitään taustaa. He ovat vain kaksi ääntä, jotka pitävät yllä vitsikylläistä keskustelua kuitenkaan vitsejä varsinaisesti kertomatta. Kysymyksessä on dialogi, mutta ei missään mielessä mikään draaman laji.
Tällaisten keskustelupalasten on oltava lyhyitä. Ilman musiikin suomaa keskeytystä niitä ei siedä kuunnella viittäkään minuuttia yhtäjaksoisesti. Puolen tunnin ohjelmaan mahtuu 6-7 tällaista katkelmaa, sillä musiikit, jotka palasten väliin sijoitetaan, ovat niin ikään sangen lyhyitä.
Erilaiset parodiat – radio-ohjelmaparodiat ja esimerkiksi monenmoiset romaaniparodiat kuulokuva-ivamukailuina – vaativat parodioitavan asian perussävyn oikeaa tajuamista, tietynlaista näkemystä ynnä kirjoittajan erikoistaitoa. Asioiden hullunkuriseksi vääntäminen ei ole toki vielä parodiaa. Näiden ohjelmien käsikirjoitusten kysyntä ei ole kovin suurta, koska tämän koomisuuden lajin ymmärtäjien joukko lienee verraten puppea. Lisäksi parodian kirjoittaminen on vaikeata. Keskinkertainen hupailu voi miellyttää verraten monia kuuntelijoita, keskinkertailen parodia tuskin ketään.
Kuulokuvat
Niin sanotut kuulokuvaohjelmat ovat puolidraamallinen ohjelmalaji, jonka tarkoitus on kepeästi valistava ja samalla lievästi viihdyttävä. Kuulokuvaohjelmat voidaan jakaa selvästi kahteen pääryhmään: romaaneista laaditut kuulokuvaohjelmat ja asiakuulokuvaohjelmat. Romaanikuulokuvaohjelmat muistuttavat jossakin määrin kuunnelmia, asiakuulokuvaohjelmat taas feature-ohjelmia.
Jos romaanista tehdään kuunnelma tai jos siitä tehdään kuulokuvaohjelma, ei lopputulos ole suinkaan sama. Kuunnelmanteko tarkoittaa teoksen uudelleen luomista ja päämääränä on draamamuotoinen taideteos. Romaanista laadittu kuulokuvaohjelma on taas pääasiassa referoiva. Se seuraa yleensä romaanin rakennetta, käyttää kertojaa siinä, missä kirjassakin on kerrontaa, ja keskustelut käydään samaan tapaan kuin romaanissakin. Kertojan avulla selvitään paikoista, jotka ovat vaikeasti dramatisoitavissa. Kuulokuvaohjelman tekeminen romaanista on suuremmaksi osaksi karsimistyötä. Liuskan mittaiset kertojan osuudet tuntuvat romaanikuulokuvassakin lähes liian pitkiltä.
Romaanikuulokuva välittää kuuntelijalle kertomuksen juonen, henkilöt ja tärkeimmät tapahtumat. Samasta teoksesta tehty kuunnelma taas pyrkii tarjoamaan saman taidenautinnon kuin alkuperäinen romaanikin. Kuunnelman sovittajan on paras kuvitella, miten kirjailija itse olisi tehnyt teoksensa, jos hän olisikin suoraan päätynyt kuunnelman kirjoittamiseen eikä romaaniin. Kuulokuvasovituksen laatijan ei puolestaan tarvitse tällä vaivata päätään.
Asiakuulokuvaohjelmat ovat valistavia. Ne voivat kertoa Suomenlinnan rakentamisesta, sulfa-lääkkeiden keksimisestä, hevosesta, suurista nälkävuosista, Amazon-virrasta, aurinkokuninkaan hovista jne. Luonteenomaista on runsaanlainen kertojan käyttö, aidot asiakirjaotteet ja dramatisoidut kohtaukset so. varsinaiset ”kuulokuvat”, joiden avulla elävöitetään ja havainnollistetaan merkittäviä tapahtumia. Kertojan tehtävä on selvittävä ja johdattava. Tapahtumia ei pidä antaa kertojan välitettäväksi, vaan juuri niitä on, mikäli mahdollista, laadittava dialogin varaan rakentuvia kohtauksia. Kertojan osuuksien yhteenlasketut pituuden ei pitäisi ylittää neljännestä koko ohjelman kestosta eikä erillisten kertojan osuuksien puolta liuskaa.
Feature-ohjelmat poikkeavat kuulokuvista ennen kaikkea siinä suhteessa, että niissä kaiken keskipisteenä ja päätekijänä on lähinnä selostajanluontoinen henkilö, joka käyttää tärkeimpänä apukeinonaan haastatteluja ja lausuntoja. Mahdolliset dramatisoidut kohtaukset ja näytteiden luennat ovat yleensä vain lisämausteina. Kuulokuvaohjelmissa ei sen sijaan ole selostusta, ei haastattelua. Kaikki on niissä kirjoitettua.
Ryhdyttäessä tekemään asiakuulokuvaohjelmaa on ensiksi hankittava käsiin kaikki saatavissa oleva materiaali ja vasta sitten ryhdyttävä seulontatyöhön. Ei niin, että hankitaan vain sen verran materiaalia, että se hyvin riittää vaadittuun minuuttimäärään. Näin ei synny tasasuhtaista, virheetöntä ohjelmakokonaisuutta.
Joskus on puhuttu niin sanotusta rapsodiasta eräänä radion ajanvietteellisenä ohjelmamuotona. Se on tavallaan kovasti kevennetty asiakuulokuvaohjelma, jossa musiikilla, jopa runoilla, on merkittävä osuus. Se on oikullisempi, haihattelevampi, tavallaan naisellisempi kuin tiukasti asiassa pysyttelevä kuulokuva. Rapsodianimitystä käytetään nykyään harvoin, vaikka ohjelmatyyppi ei sinänsä ole kuollut.
Kartettavaa
Eräänlaisena mörkönä tuntuu kummittelevan käsitys radion ns. kielletyistä asioista. Erityisesti yhdistetään tämä ajatus ajanvieteohjelmiin. Pahimmat karikot väistetään, jos noudatetaan yksinkertaista ohjetta: ei pidä pyrkiä esittämään mitään, jota ei tavallinen ihminen voi punastelematta ja ilman vaivautumisen tunnetta kuunnella missä seurassa tahansa. Kaikkia pahoja pöpöjä ei tätä neuvoa noudattamalla vielä kuitenkaan karkoiteta. Siksi pieni luettelo asioista, joita radioajanvietteessä on syytä karttaa:
ulkopolitiikkaa
valtion päämies
mainostaminen (tavaramerkit, liikkeiden nimet, mainoksista tunnetut iskulauseet
itsemurha
raakuudet yleensä
henkiset ja ruumiilliset vajavuudet
leikinlasku vakavien sairauksien kustannuksella, jotka voivat viedä ruokahalun
kiroileminen
siunaileminen
uskonnolliset asiat (ei vain kristittyjen)
hyvän maun vastaisuudet (ei hilsettä, ei hammasmätää, ei sylkeä, ei mitään ihmiskehon eritteitä eikä ulosteita, ei niistämistä, ei raapimista, ei nikottelua, ei röyhtäilyä jne.)
humalassa olo ja alkoholin käyttö
ujostelematon seksiasiain esiintuominen
maalaiset
Lisäksi, kuten jo sanottu, lukuisat järjestöt, liitot, yhdistykset ja puolueet vaanivat aistit valppaina, ettei vain niiden liikavarpaille astuta. Joskus on jokin vaarallista, joskus ei. Kukaan ei tiedä, mikä ja koska.
Lopuksi
Tässä radion ajanvietetekstien laadinnassa annetut neuvot ovat verrattain kaavamaisia ja lähinnä suuntaa osoittavia. Pelkästään näitä seuraamalla ei toki voi taata itselleen hyvää tulosta eikä toisaalta olla varma, ettei näistä poikkeamalla voisi rakennella erinomaistakin ohjelmaa. Juttu voi olla käyttökelvoton, vaikka siitä ei löytyisi yhtään virhettä. Ainoa virhe on kenties se, ettei se ole hauska. Mikä on hauska? Mikä kenellekin. Yleispätevää hauskaa ei ole.
Jotta hyvään tulokseen päästäisiin, on kirjoittajassa itsessään asuttava oikea henki ja kyky ainakin vähitellen oivaltaa, mikä ja miten toteutettuna on radiomaisesti ansiokasta. Notkeatyylinen mainosmies, sujuvan lehtiraportaasin kirjoittaja tai hyväkynäinen pakinakokoelmien julkaisija ei ilman muuta ole mainio radioajanvietteen tekijä. (Silloin tällöin kyllä on.) Radio on vaikea elementti hallita. Se ei jokaiselle lahjakkaallekaan aukene äkkiä, useille ei ehkä koskaan. Mutta radion ajanvietteen kirjoittaminen on kiintoisaa. Kannattaa yrittää.
P.S. - Älä kirjoita liian tiheitä liuskoja. Niitä on paha lukea ja hankala korjata. Paperi ei ole Suomessa kallista.”
Antero Alpola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti