Miksi emme saata luottaa lääkeyhtiöiden itse tekemiin lääkekokeisiin? Inhimillisesti ottaen on vain niin, että jos lääkeyhtiöt ovat aikaisemmin jääneet kiinni suoranaisesta valehtelusta, niin on perin vaikea ja työlästä rakentaa takaisin luottamuksellisia suhteita – ainakaan kovin nopeasti. Lääketeollisuus on murskannut meidän luottamuksemme rehellistä toimintaa kohtaan ja lääkeyhtiöillä on myös valtavia eturistiriitoja ratkaistavanaan. Hyvin tyypillisesti lääkeyhtiöt valikoivat tarkasti lääkekokeidensa tekijät sellaisista tutkijoista, joilla on jo olemassa hyvät suhteet lääkeyhtiöihin – ja mikä tärkeintä -, nämä tutkijat osaavat olla esittämättä liian hankalia kysymyksiä lääketeollisuudelle. Jos hyväksyt lääketeollisuuden lääketutkimukset nykyisenlaisina, oletko myös valmis antamaan oikeudessa syytetylle päätösvallan tuomion antamisesta tai vapautuksesta?

On erittäin mielenkiintoista havaita, että ihmiset ovat rakentaneet ja hyväksyneet käyttöön järjestelmän, jossa lääketeollisuus ja lääkeyhtiöt ovat sekä syytettyjä että tuomareita. Vallitseva käytäntönä julkishallinnossa on kuitenkin pitkään jo ollut se, että kukaan ei voi päästä sellaiseen asemaan, jossa voisi päästä tekemään tuomarointia omissa asioissaan. On aivan liikaa näyttöä siitä, että lääkeyhtiöt toimittavat lääkevirastoille tutkittavaksi materiaalia, jota on usein aivan tahallisesti vääristelty ja vaarana on silloin, että virhe jää helposti huomaamatta tarkastajilta. Kliinisten kokeiden tekeminen täytyisi ehdottomasti kieltää lääkeyhtiöiltä. Niiden sijaan lääkeyhtiöt voisivat kyllä mainiosti rahoittaa eri yliopistoissa tehtyjä puolueettomia ja riippumattomia tutkimuksia.

Nykyinen terveydenhoitomme toimii valitettavasti aivan väärin perustein. Yksityisessä markkinataloudessa yritys riskejä ottamalla saa joko voittoja tai tappioita toiminnassaan. Vääristymä tapahtuu siinä kohtaa, kun julkisessa taloudessa riskin kantaakin lääkekokeisiin osallistuvat potilaat ja lääketehtaat kuitenkin korjaavat lääkkeistä joka tapauksessa omat voitto-osuutensa omistajille jaettaviksi. Täytyisi tehdä aivan perusteellinen toimintatavan muutos: uudessa mallissa kliiniset kokeet lääkkeillä tehtäisiin julkisena hankkeena kaikkien kansalaisten hyväksi. Nämä hankkeet myös täytyisi tehdä täysin riippumattomien tutkimuslaitosten voimavaroilla. Yliopistotutkijatkin voivat hyvin olla sidoksissa lääketeollisuuteen lahjonnan ja puolueellisuuden kautta, mutta on mahdollista silloinkin järjestää kyseinen ongelma; varmistetaan data-analyysin ja käsikirjoituksen laadinnan aikana sokkovaikutuksen pysyminen. Satunnaistettuja lääkekokeita on mahdollista tehdä esimerkiksi siten, että analysoidaan data sokkona ja laaditaan kaksi erilaista käsikirjoitusta. Koodia ei saa avata ennen kuin tutkijakollega on hyväksynyt molemmat käsikirjoitukset.

Vuonna 1979 tuli voimaan Alankomaissa laki, joka antoi ministerille mahdollisuuden rajoittaa joitakin tekniikoita vain tiettyihin sairaaloihin siksi ajaksi, kun niitä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta arvioitiin tarkasti järjestelmällisillä katsauksilla. 16 miljoonan euron vuosittainen rahasto perustettiin vuonna 1986 ja saatiin aikaiseksi vaikutus, että täysin uudet arvioimattomat tekniikat, mukaan luettuna lääkkeet, hyväksyttiin korvauskelpoisiksi ainoastaan silloin, kun niitä tarjottiin osana ”kunnollisesti suunniteltua tieteellistä tutkimusta, jossa niiden teho arvioitiin”, siis, satunnaistettua koetta tarkoittaen. Verotusta voitaisiin helposti muuttaa, jolloin näihin puolueettomiin ja riippumattomiin tutkimuksiin järjestyisi myös rahoitus. Lääketeollisuus korjaa markkinoilta valtavia voittoja lääkkeitä myymällä, jotka kuitenkin perustuvat yhteiskunnan lääkekorvauksiin ja tutkimukseen, joka rahoitetaan julkisin varoin. Peräti kohtuullista olisi verottaa näistä kohtuuttoman suurista voitoista lääketeollisuuden toimijoita. Näillä verovaroilla voitaisiin sitten verrata uutta markkinoille tuotua lääkettä parhaaseen nykyisin saatavana olevaan hoitoon. Tämä tieto on tosi tarpeellinen, kun tehdään päätöksiä uusista ja kokemattomista lääkkeistä.

Lääkeresepteille voisi hyvin määrätä esimerkiksi kahden prosentin veron, ja näillä kertyvillä verovaroilla saataisiin nopeasti varat vakavaraiseen rahastoon. Lääkevirasto on jo Italiassa vaatinut lääketeollisuutta maksamaan Italian valtiolle viiden prosentin osuuden näiden mainoskuluista lukuun ottamatta palkkojen vaikutusta. Näin kertyneitä verovaroja on myös Italiassa käytetty puolueettomaan ja riippumattomaan kliiniseen lääketestaukseen. Samansuuntaisia pyrkimyksiä on ollut samoin Espanjassa. Valtion tai sairaanhoitopiirien budjetista olisi samoin helppo kartuttaa kyseinen rahasto, koska puolueettomat ja riippumattomat lääkekokeet voisivat olla kuluerän sijaan myös yhteisölle hyvä tulolähde. Jos vain puolet testin potilaista saisi uutta ja kallista lääkettä, säästyisi lääkekustannuksista siis toinen puoli. Täytyy huomata myös se tosiasia, että hyvin usein lääkeyhtiöiden uudet lääkkeet osoittautuivat myös paljon huonommin vaikuttaviksi kuin vanhat lääkkeet.

Lääketeollisuuden tekemistä lääketestien haittavaikutuksista täytyisi saada samoin paljon rehellisempää ja laadukkaampaa tietoa. Ainut asia, minkä yleensä aina melko varmasti tiedämme on se, että suunnilleen kaikkiin lääkkeisiin liittyy jotakin haittavaikutuksia. Pitkäaikainen lääketestien keskinäinen vertailu osoitti, että lääkkeiden haittavaikutuksista aivan enimmässä osassa raporteissa kerrotaan määrällisesti tekstinä mitattuna saman verran kuin mitä raporteissa menee tekstitilaa tutkimusten tekijöiden nimien ja sidonnaisuuksien luettelemiseen. Kliinisten lääkekokeiden hyväksymisen ehdoksi tulisi lääkeyhtiöiden teettää huolellisesti tehty ja riittävän tuore järjestelmällinen tiedekatsaus aiemmin tehdyistä kaikista vastaavilla lääkeaineilla tehdyistä lääkekokeista sekä – jos se vain suinkin on yhtään mahdollista – meta-analyysi lääketesteistä.

Lääkevirastoilla tulisi olla valta valita ne lääkärit, jotka pääsevät testaamaan lääkkeitä. Tätä nykyä tämän valinnan tekevät lääkeyhtiöt ja kenellekään ei liene mikään iso yllätys, että lääkeyhtiöt valitsevat näihin lääketestauksiin vain kaikkein innokkaimmat kliiniset tutkijat, jotka ovat aivan liian helposti lahjottavissa ja siksi myös vaikenevat mielellään lääketehtaiden tekemästä manipuloinnista lääkkeiden suhteen. Potilaiden täytyisi saada paljon läpinäkyvämmin puolueetonta tietoa lääketestien tutkijoiden eturistiriidoista sekä lääketesteihin liittyvistä rahoituksista. Mikäli lääkäreille näiden tietojen jakaminen osoittautuu vaikeaksi, on se osoitus ilman muuta siitä, että näihin asioihin liittyy selvästi silloin jotakin salattavaa.

Lääkeyhtiöiden velvollisuus tulisi olla aina lakiinkin perustuen toimittaa puolueettomille tutkijoille lumelääkkeitä valmistuskustannuksia vastaavalla hinnalla. Tämä olisi ehtona lääkeyhtiöiden omien tuotteiden markkinoillepääsystä. Samoin puolueettomille tutkijoille lääkeyhtiöiden toimittama puhdas lääkeaine pulverimuodossa täytyisi olla yhtiöille lain mukaan pakottavaa. Jos lääkeyhtiöt olisivat kiinnostuneita yhteiskunnasta ja olla osa sitä, niiden olettaisi haluavan kohentaa väestön terveysoloja ja luovuttavan lääkkeidensä tutkintaoikeuden myös muille tutkijoille. Jotta näistä lääkekokeista todella olisi hyötyä, ne täytyisi koota järjestelmällisiksi katsauksiksi. Näissä vertailuissa täytyisi aina myös kertoa, kuinka paljon kokeita ja tuloksia testeistä puuttuu syystä tai toisesta. Samoin näissä tulisi selvästi näkyä, kuinka paljon kukin tutkija on saanut taloudellista tukea valmistajalta.

Lääkevirastot ovat käytännön työssään paljon vartijoita. Ne antavat hyväksynnän vaarallisille lääkkeille. Lääkevirastot tekevät ainoastaan näennäisiä korjauksia jakamalla valtavasti varoituksia ja ehtoja, vaikka kaikki kuitenkin tietävät hyvin, että nämä toimenpiteet eivät ratkaise varsinaista ongelmaa. Pahinta on, että lääkevirastot vastaavat myös valtaosin aiheutuneista lääkekuolemista ja niiden yleisyydestä. Yhdysvalloissa ja Euroopassa Sydän- ja verisuonisairauksien ja syöpien jälkeen juuri lääkkeet tappavat ihmisiä kolmanneksi eniten ihmisiä.

Lääkeyhtiöiden kaupallinen menestys ei saisi olla kiinni siitä, että ne salaavat lääkkeiden turvallisen ja järkevän käytön kannalta oleellista dataa. Tässä meidän vallitsevassa tilanteessa on siis aivan perustavanlaatuisia ongelmia, jotka täytyy kiireesti ratkaista. Yksi sellainen ongelma on lääkkeiden yhteiskäyttö, jota tutkitaan luvattoman huonosti.

Ruotsalaisessa tutkimuksessa – tutkimuksessa oli mukana 762 hoivakodeissa asuvaa ihmistä – selvisi, että 67 prosentille tutkituista oli kirjoitettu vähintään kymmentä eri lääkettä syötäväksi. Tutkituista kolmasosalle oli määrätty kolmea tai useampaa psyykelääkettä. Tutkituista vanhuksista noin puolet söi masennuslääkkeitä tai rauhoittavia ja vanhuksista viidennes käytti antikolinergisia lääkkeitä. Nämä pidätyskyvyttömyyteen vaikuttavat lääkkeet saattavat aiheuttaa käyttäjilleen tavallista enemmän dementioita. Kaikki nämä em. lääkkeet voivat aiheuttaa kognitiivisten kykyjen heikkenemistä, sekavuutta ja kaatumisia, jotka ovatkin vanhusten yleisin kuolinsyy. Vanhuspotilaat ja heidän hoitajansa saattavat usein tulkita oireita merkkeinä vanhenemisesta tai tulollaan olevasta sairaudesta, esimerkiksi Parkinsonin taudista tai dementiasta. Jos lääkehoito syystä tai toisesta kuitenkin potilaalta lopetetaan, nuortuvat hoidettavat silmissä ja jättävät kävelytuet, joita ovat joutuneet käyttämään horjumisen vuoksi; heistä tulee jälleen aktiivisia ja osallistuvia ihmisiä.