Lovisa Adelaïde Ehrnrooth 4. osa  

Lovisa Adelaïde Ehrnroothin matkakertomuksista selkeästi huokuu eurooppalinen näkökulma asioiden tarkasteluun sekä vankka erilaisuuden kokemus. Ehrnrooth vei kirjoituksissaan omat lukijansa kauas toiseen maailmaan kaikilla aisteilla; arabimaiden äänet, tuoksut, basaarien ihmeet, mitä erilaisimmat ihmiset ja kansakunnat kuvaillaan hänen kirjoituksissaan. Outojen kulttuurien havainnoinnin ohessa varsikin hänen toinen matkakirjansa käsittelee Raamatun kertomusten tapahtumapaikkoja. Hänen kirjoitustensa sävystä paljastuu myös se, että hän nauttii turismista. Hän ei hakenut matkoiltaa uutta innostusta tai tutkinut syvällisesti asioita ja taiteita, vaan hän tyydytti matkoillaan omaa kaukokaipuutaan sekä uteliaisuuttaan. Näitä itse kokemiaan tapahtumia hän halusi myös kirjoissaan jakaa lukijakunnalleen.

Algeria ja Egypti olivat siirtomaavallan alaisia valtioita siihen aikaan, kun Lovisa Adelaïde Ehrnrooth matkusti näissä paikoissa; samoin näissä em. valtioissa oli vallalla näkyvästi siirtomaaisäntien kulttuuri. Algerin pääkaupunki esimerkiksi jakautui selvästi arabikaupunkiin ja ranskalaiseen kaupunkiin. Vuosien vieriessä näistä ja siirtomaavallan voimistuessa vain ranskalainen kaupunginosa kasvoi. Neiti Ehrnroothin matkan aikoihin nämä kaupungin erot olivat selvästi vielä nähtävissä ja näiden kulttuurien eroja oli samoin hyvin helppo havainnoida. Loviisa Adelaïde Ehrnroothin kirjoituksista ei jää mitenkään epäselväksi, kumpi puoli näistä edusti hänelle tulevaisuutta ja kumpi henki mennyttä aikaa. Annetaanpa Ehrnroothin sommitella itse kirjoituksensa:

”Arabikaupunki voi olla miten lähellä tahansa – vain askel, voisi sanoa, ranskalaisesta kaupunginosasta. Raja, joka on vedetty näiden välille, erottaa ne niin absoluuttisesti kuin mahdollista ja tulee sen tekemään niin kauan kuin islam ja kristinusko seisovat vastakkain kuin viholliset, ilman mahdollisuutta sovintoon. Alhaalla meren rannalla on kehitys: länsimaat, realismi ja sen pyrkimys sivistykseen. Kasbahin juurella pysähtyneisyys: itämaiden tuhatvuotinen, liikkumaton unimaailma!”

Siitä huolimatta, että Lovisa Adelaïde Ehrnrooth suomi raskaalla kädellä arabimaailman pysähtyneisyyttä kirjoituksissaan, tunsi hän myös pettymystä joutuessaan luopumaan tuhatvuotisesta unimaailmasta: ”Algerissa me aioimme rauhallisesti asettua asumaan ja jälleen ympäröidä itsemme eurooppalaisilla, mukavilla elämäntavoilla. Mutta me molemmat tunsimme ikävän, kaihon, jota emme voineet tukahduttaa. Suru siitä, että todennäköisesti ainiaaksi sanoimme hyvästit palmuille, majesteettiselle kultaiselle aavikolle ja ikuisesti sinisen taivaan alueelle.”

Kaltaistensa matkakirjailijoiden tavoin Lovisa Adelaïde Ehrnrooth kuvailee paikkojen lisäksi myös kirjoissaan matkoillaan kohtaamiaan ihmisiä. Tuon ajan tyyli suomalaisessa matkakirjallisuudessa oli melko negatiivinen sävy, kun kerrottiin vieraista ja oudoista kulttuureista. Kunnioitus oli yleensä sitä vähäisempää, mitä kaukaisemmasta kulttuurista oli kyse. Samoin Lovisa Adelaïde Ehrnrooth nosti esiin negatiivisia asioita vieraista kulttuureista; Ehrnroothin mielestä Bônen torilla oleskelleet arabit olivat likaisia, köyhiä ja sanoinkuvaamattoman ryysyisiä. Hän saattoi kuvata myös arabien positiivisia puolia kertoessaan heidän tyynestä arvokkuudestaan, runollisuudesta ja kunnioittavasta käyttäytymisestä. Hän ei koskaan kirjoituksissaan arvostele ranskalaisten siirtomaaisäntien tekemisiä Algeriassa, sillä hänelle Ranska omalla läsnäolollaan maassa edusti vain kehitystä sekä edistystä.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth koki valtavana vääryytenä juutalaisten kohtelun; kuinka heiltä kiellettiin oikeus heidän ikiaikaiseen, luvattuun maahan. Samalla Ehrnrooth koki juutalaiset kansana yleisesti epämiellyttäväksi. Juutalaisten maaillisia rikkauksia eivät peilanneet heidän Algeriassa sijainneet rähjäiset asuinalueensa: ”Hirvittävän likaisista, ahtaista, surkeasti rakennetuista, pahanhajuisista kujista ei voisi ikinä uneksiakaan, että asukkailla lienee esineitä suurien summien arvosta. Tunkkaisten muurien sisään on kuitenkin kerääntynyt massoittain rikkauksia.”

Kovin mairittelevia eivät olleet myöskään Ehrnroothin kuvailut Afrikan alkuperäiskansoista: ”Neekerittäret ja muut mustanruskeat noita-akat koristivat uskomattoman rumuutensa kamalilla turbaaneilla, ruohonvihreän, keltaisen ja tulenpunaisen väreissä.”

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth suoritti kirjoituksissaan vertailua lännen ja idän, etelän ja lännen sekä keskustan ja periferian kanssa. Tämän asian mentaalinen puoli oli ehkä siinä, että Lovisa Adelaïde Ehrnrooth edusti itse matkustajaa, joka tuli periferiasta, itäisestä ja pohjoisesta sekä pienestä Suomesta. Jerusalemissa ollessaan hän kirjoitti tekstiä, josta selkeästi huokuu hänen näkökulmansa omista lähtökohdistaan ja toisaalta oleskelu historiallisessa kaupungissa, joka oli keskiajalle asti koko maailman keskus. Tässä jälleen ote Lovisa Adelaïde Ehrnroothin kirjoituksesta Jerusalemissa: ”Pilarien välissä olivat marmoritaulut, joihin oli hakattu 32 kielellä ’Isä Meidän’. Etsin kaikkien näiden kielien ja monien erilaisten kirjoitusmerkkien ja aakkosten seasta meidän suomen kieltämme. Se puuttui! Poloinen rakas, pieni Suomi, sinun kätketty ja unohdettu olemassaolosi pyytää niin vähän ulkona suuressa maailmassa, jossa kielesi on ja tulee jäämään huomiotta.”

Damaskoksessa odotti jälleen yllätys Ehrnroothia; monet naiset ja miehet pukeutuivat traditionaalisten asujen sijaan täysin viimeisen muodin mukaisiin pariisilaisvaatteisiin. Kaupungissa oli Italian tyyliä jäljittelevä kauppakatu, corso, jolla säätyläiset käyskentelivät promenadillaan. Syvemmältä kaupungista löytyi toki vielä vanha Orienttikin, missä tavallisesti myös eurooppalaiset naiset hunnuttivat itsensä. Vaikka kaupunki kuului 1800-luvun jälkipuoliskolla Turkille, oli Britannialla ja Ranskalla kaupungissa merkittävästi vaikutusvaltaa. Ranskalaisten ja brittien oleskelu kaupungissa perustui näiden maiden antamaan sotilaalliseen tukeen Turkille vuonna 1840, kun Turkki valloitti kaupungin Egyptiltä. Eurooppalainen kulttuuri asettui vähitellen kaupunkiin suurvaltapolitiikan mukana ja samoin länsimaiset investoinnit talouteen tekivät kaupungista hiljalleen eurooppalaista. Satunnainen matkailijakin saattoi huomata helposti tämän kehityksen kaupungissa.

Lovisa Adelaïde Ehrnroothille oli paljon helpompaa ja verrattain paljon tutumpaa käydä Raamatun kertomusten syntysijoilla, Betlehemissä ja Jerusalemissa, jotka hän tunsi jo paremmin oman kulttuurinsa kautta. Varsinkin vierailu Jerusalemissa oli Loviisa Adelaïde Ehrnroothille pysähdyttävä ja syvällinen kokemus, jota oli hyvin vaikea kuvailla: ”En yritä kuvailla niitä vaikutelmia, joita vaeltelu täällä herätti: todellisuus, kohdattuna kiirastorstain yönä ja pitkänä perjantaina – kertomukset, joita jo lapsena luki raamatustaan, syvällä hartaudella ja liikutuksen vallassa, seisovat nyt todellisina, elävinä edessämme, historiallisina, eli kiistämättöminä faktoina ja omilla jaloillamme seisoimme niillä paikoilla, missä ne tapahtuivat.”

Kristinuskon syntysijat edustivat pyhintä ja tutuinta antia kaukana vierailla mailla Ehrnroothille. Tämän saman kokemuksen Raamatun kertomusten parissa jakoivat epäilemättä lukemattomat protestanttiset pyhiinvaeltajat, jotka matkustivat mm. Thomas Cook & Sonin matkoilla Palestiinaan. Loviisa Adelaïde Ehrnroothin oli hyvin vaikea sopeutua siihen, että hänen uskontokuntansa pyhät alueet eivät enää olleet kristittyjen hallussa, sillä sekä Betlehem että Jerusalen kuuluivat Turkille. Hiljennytäänpä lukemaa, mitä Ehrnrooth tästä sanaili: ”Minut valtasi säistämätön käsitys harmista ja haluttomuudesta nähdessäni nämä turbaaneihin verhoutuneet, raa’at vahdit, vartiossa itsensä Pyhän haudan eteisaulassa. Täällä istuvat ”hundturkit” velttoina, chiboukit suussaan pehmeillä matoilla, itämaiseen tapaan ristityin säärin ja juovat kahvia, heitellen ylimielisiä ja pilkallisia katseita kohti sisään- ja uloskulkevia pyhiinvaeltajien tunteellisia eleitä ja ristinmerkkejä, kätkien halveksuntansa ”giaurnien” surkeiden jumalkuvien palvontaa kohtaan.”

Turkkilaiset vartijat Pyhän haudan kirkossa edustivat Lovisa Adelaïde Ehrnroothille täysin vierasta ja outoa maailmaa. Vartijat joivat turkkilaista kahvia, istuivat itämaiseen tyyliin jalat ristissä ja polttivat vielä perinteistä piippua. Tämä kaikki sai Ehrnroothin tunteet kuohahtamaan vieraalla maalla. Hänen sanavalinnoistaan kuvauksessa huokuu syvä halveksunta vartijoita kohtaan; ”hundturk” viittaa legendaan ihmisiä syövistä, koirapäisistä hirviöistä, jotka kertoman mukaan elivät Lähi-Idän alueella. ”Giaur” taas oli kristittyjen pilkkanimi, jota turkkilaiset käyttivät mielellään. Kumpikin termi oli Pohjoismaissa yleinen 1800-luvun turkkilaisvihan- ja pelon aikana. Ehrnrooth itse tunnusti pahan mielensä nousseen refleksinomaisesti turkkilaisten läsnäolon vuoksi. Häntä loukkasi se, että turkkilaiset vartijat ylenkatsoivat ja pilkkasivat hänelle tärkeää kristinuskoa. Näin Ehrnrooth sai oikeutettua omat epäluulonsa ja katkeruutensa vieraita kulttuureita kohtaan.