Lovisa Adelaïde Ehrnrooth 6. osa 

Suomalaisen naisasialiikkeen järjestäytymisestä vuonna 1884 lähtien Lovisa Adelaïde Ehrnrooth seisoi Sven Dufvan lailla uhmakkaana sillalla valmiina ylivoimaiseksi tuntuvaa vihollista vastaan taistellen lehtikirjoituksillaan. Omalla esimerkillään hän osoitti naisten pystyvän matkustamaan maailmalla ja samoin hän rohkaisi naisia kirjoittamaan asioistaan. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kaikki versiot pitävät sisällään saman kehyskertomuksen. Siinä prinsessa Šeherazade kertoo henkensä pitimiksi tarinoitaan julmalle Šahryãr-kuninkaalle, jotta tämä ei surmaisi Šeherazadea, kuten hän on surmannut kaikki muut nuoret vaimonsa hääyötä seuranneena aamuna. Šeherazaden taktiikka on jättää jokainen tarina kesken jännittävimmässä kohdassa, jotta kuninkaan mielenkiinto säilyisi seuraavaan yöhön saakka.

Tuhannen ja yhden yön tarinat kuvaavat aikansa muslimimaailman elämää etenkin Egyptissä mamelukkien aikana. Kauppiasluokan eettiset arvot tulevat tarinoissa selkeästi esille. Tarinat ovat usein leikillisiä ja seksuaalisia, ja niissä nautitaan erilaisia päihdyttäviä aineita. Euroopassa näistä saduista toimitettiin lapsille sopivia versioita, joista seksiä ja väkivaltaa oli poistettu. Ensimmäisen kerran satukokoelman kirjana mainitsi 1100-luvun puolivälissä Kairolainen juutalainen lääkäri ja kirjakauppias. Lovisa Adelaïde Ehrnrooth mainitsee omissa kirjoituksissaan Tuhannen ja yhden yön tarinat erääksi kiinnostuksensa kohteeksi tutkiessaan Orienttia. Näin Ehrnrooth kirjoittaa haaremista teksteissään: ”Rakkaus, äitiyden ilo, mitä ne ovat näille hunnutetuille naisraukoille? Heillä ei ole mitään oikeutta henkilöönsä, joka ostetaan ja myydään eniten tarjoavalle, tai lapsiinsa. Eunukin tai kilpailijan ilmoituksesta voidaan vaimoa ja äitiä rankaista ruumiillisesti mitä pöyristyttävimmällä tavalla, ilman minkäänlaisia ihmisoikeuksia tai mahdollisuutta vetoomukseen… Nämä eivät suinkaan ole aina tyytyväisiä kohtaloonsa, joksi sitä kutsutaan.”

Lovisa Adelaïde Ehrnroothille haaremit eivät edustaneet eksotiikkaa tai erotiikkaa. Suljetuissa laitoksissa pidettävät naiset olivat hänen mielestään orjia, joilla ei ollut mitään oikeutta omaan kehoonsa eikä lapsiinsa. Nämä naiset haaremissa olivat täysin toisten mielivallan ja väkivallan uhkan alaisina jatkuvasti. Lovisa Adelaïde Ehrnrooth oli silti hyvin utelias, vaikka hän jyrkästi tuomitsi naisten kohtelun haaremissa. Ehrnroothkin halusi kurkistaa hunnun alle ja näin hän kuvailee kokemuksiaan: ”Yhdessä puutarhan kulmista piilotteli tiheän vehreyden seassa Haaremin ikkunattomat muurit. Me hiivimme sen ympärillä kuin kissa kuuman puuron, sanoinkuvaamattoman uteliaina ja halukkaina saada luoda sisään pieniä tiedustelevia silmäyksiä. Mutta me jouduimme häirityiksi, kun mustanruskea Kerberos turbaanissaan ja piippu suussaan yhtäkkiä ilmestyi. Hän murisi ja elehti kädellään, mikä teki meidät tietoisiksi siitä, että ovi lammastaloon pidettäisiin hermeettisesti suljettuna ulkopuolisilta, vaikka he näyttäisivät niin viattomilta kuin me.”

Ehrnrooth kauhisteli samoin musliminaisten eristämistä kokonaan uskonnon ulkopuolelle: ”Kunniallisen vaimon ja äidin elämä on vankeus, jonka katkaisee kuolema. Sitä ei seuraa parempi elämä palkintona hyvyydestä. Mohamed on kiistänyt naiselta sielun, ja kaunis Houris ottaa hänen paikkansa haudan takana paratiisissa, joka houkuttelee muhamettilaisia tottelemaan ankarasti Koraanin käskyjä.” Ehrnroothia vihastutti uskonharjoittamisen kieltäminen naisilta. Näin hän kirjoitti siitä: ”Emme ole myöskään nähneet vilaustakaan mistään naishahmosta. Heidän läsnäolonsa ei ole sopivaa Jumalan talossa ja on epävarmaa kerrotaanko näille tyttöraukoille mitään jumalkäsitteestä. Mihin ihmeeseen he tarvitsisivat sitä, kun heidät on vain luotu miehen vuoksi eikä heillä ole sieluakaan?”

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth tutki arabinaisten asemaa vertaillen hänen omiin käsityksiinsä naisasiasta. Haaremin asukkaita Ehrnrooth vertaa länsimaiseen naiseen ja vaatii hänellekin samanlaisia länsimaalaisia oikeuksia. Vain länsimainen, emansipoitunut ja kristitty nainen edustaa Ehrnroothille vapaan naisen ideaalia, jota muidenkin kulttuurien tuli tavoitella. Samoja aivoituksia toistettiin myös muiden naismatkakirjoittajien teksteissä. Naismatkaajat kuvasivat itsensä yksilöllisenä ja emansipoituneena naisena, mutta paikalliset naiset nähtiin poikkeuksetta alistettuna ihmismassana.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth ei tähdennä teksteissään pyrkimystä ymmärtää vieraita kulttuureita, kuten toimi esimerkiksi tutkimusmatkailija ja itämaisten kielten professori, Georg August Wallin (s. 24.10.1811 Sund, Ahvenanmaa ja k. 23.10.1852 Helsinki), joka opiskeltuaan arabian kieltä Pietarissa teki kolme pitkää matkaa Arabian niemimaalle. Wallinin vanhemmat olivat henkikirjoittaja Israel Wallin ja Saltvikin kirkkoherran tytär Johanna Maria Ahrenberg. Georg Wallin kävi Turun katedraalikoulua ja muutti Turun palon jälkeen koulun mukana Raumalle. Seuraavana vuonna hän erosi kuitenkin koulusta ja opiskeli ylioppilaaksi yksityisesti. Hän kirjoittautui vuonna 1829 opiskelijaksi Helsingin yliopistoon.

Wallin suoritti vuonna 1836 filosofian kandidaatin tutkinnon pääaineenaan klassiset kielet (kreikka ja latina) ja itämainen kirjallisuus. Samana vuonna Wallin pääsi yliopiston kirjastoon ylimääräiseksi amanuenssiksi. Professori Gabriel Geitlinin johdolla Wallin syventyi tutkimaan itämaisia kieliä, varsinkin persiaa ja arabiaa. Wallin totesi vieraiden kielten opiskelun, kuten saksan, ranskan, englannin ja venäjän olevan helppoa hänelle. Varsinkin kielten taitaminen käytännössä osoittautui Wallinille helpoksi. Vuonna 1839 tohtorinväitöskirjassaan, De Praecipua inter hodiernam Arabun linguam et antiquam differentia, Wallin käsitteli klassisen ja nykyisen arabian pääasiallisia eroavaisuuksia. Pian väittelyn ja väitöskirjan julkaisemisen jälkeen Wallin nimitettiin Helsingin yliopiston itämaisen kirjallisuuden dosentiksi.

Wallin jatkoi itämaisten kielten opiskelua Pietarissa vuonna 1840. Wallinin mukaan Helsingin Kallion kaupunginosassa on nimetty katu. Helsingin yliopisto julisti haettavaksi vuonna 1841 matka-apurahan nuorille tiedemiehille. Wallin laati matkasuunnitelman, joka aikalaisten kertoman mukaan oli ”merkillisimpiä ja rohkeimpia mitä Suomen mies on milloinkaan laatinut”. Hän ilmoitti matkustavansa Egyptiin sekä Arabiaan ja matka jatkuisi edelleen tataariheimojen luokse, jos varat riittäisivät. Matkasuunnitelma hyväksyttiin ja Wallin sai matka-apurahansa. Wallin myös valmistautui matkaansa huolellisesti; hän opiskeli mm. lääketiedettä ja harjoitti lääkärintointa myös käytännössä. Matkasuunnitelmiin näet kuului hänen esiintymisensä kiertävänä lääkärinä.

Perusteellisten matkavalmistelujen jälkeen Wallin lähti Helsingistä matkaan 28.7.1843. Matka alkoi purjelaivalla Saksaan ja jatkui sieltä Pariisiin. Opiskeltuaan Pariisissa Wallin jatkoi matkaansa Marseillen kautta Istanbuliin ja sieltä Aleksandriaan sekä Kairoon. Hän opiskeli ihmisten tapoja ja perehtyi islamin uskontoon, sen ongelmiin ja opinkappaleisiin. Kaikkiaan Wallin vietti matkalla lähes kuusi vuotta. Matkalla hän tutki perusteellisesti muinaisen Egyptin arkeologisia jäänteitä. Wallin teki kaikkiaan kolme tutkimusmatkaa, joista yhden Arabiaan, toisen Palestiinaan ja Syyriaan sekä kolmannen Mesopotamiaan ja Persiaan. Wallin palasi Suomeen 15.6.1850. Samalla tarkastettiin hänen yliopistollinen väitöskirjansa. Vuonna 1851 Wallin nimitettiin itämaisen kirjallisuuden professorin virkaan. Hän julkaisi myös pienen arabian kielioppia koskevan teoksen.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth korosti mielellään epäkohtia sekä naisten kohtaamaa epätasa-arvoa niissä maissa, joihin naisemansipaatio ei ollut vielä ennättänyt rantautua. Ehrnroothin kuvatessa arabikotia hän nimitti paikallisia ”suuriksi lapsiksi”. Monet muutkin tuon ajan matkakirjoittajat asettivat itsensä eurooppalaisina ylempään asemaan suhteessa paikallisiin asukkaisiin. Länsimaiset kohteliaisuussäännöt eivät yltäneet arabeihin. Lovisa Adelaïde Ehrnrooth tarkkaili matkoillaan erityisesti oman sukupuolensa edustajia. Matkoillaan hän kuvaan paikallisia miehiä yksilöinä hyvin vähän. Miehet Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä ovat Ehrnroothille lähinnä värikästä, monikulttuurista joukkoa toreilla, basaareissa, laivoissa ja kahviloissa.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth arvosteli voimallisesti sekä islaminuskon naisia koskevia määräyksiä ja säädöksiä että haaremien naisvankeutta. Siitä huolimatta Ehrnrooth näki näissä naisissa välähdyksiä Kauko-Idän mystiikasta: ”Näiden monenlaisten, sanoinkuvaamattomien pukujen keskellä liikkui arkoja salaisuuksia tummansinisissä, vaaleansinisissä, valkoisissa, tulipunaisissa, vihreissä, violeteissa, appelsiinin- tai sitruunankeltaisissa haïkeissa tai kangaskappaleissa, jotka peittivät heidät päästä varpaisiin, jolloin ei koskaan nenänpää, mutta usein pari sädehtiviä silmiä loistivat ulos kuin säteet hermeettisestä kuorestaan.”