Riskeiksi kutsutaan useita erilaisia epävarmuus- ja vaaratekijöitä, joita käytännön elämässä voi tapahtua yksityisille ihmisille, perheille tai yritystoiminnassa. Tämä sattumien hallinta tarkoittaa toimimista siten, että ei tyydytä pelkästään luottamaan onneen. Sattuman hallinnassa on kyse siitä, että yritetään ymmärtää, miten sattuma ilmenee, mihin olisi aihetta varautua ja miten sattuma ilmenee käytännössä. Suomalainen yhteiskunta on parhaimmillaan tarjonnut kansalaisilleen melko kattavan sosiaaliturvan ja sosiaalivakuutusten suojaverkon. Käytännön tilanteissa monet ovat kuitenkin nykyään havainneet, että läkisääteiset turvajärjestelmät eivät sittenkään ole kaiken mahdollisen kattavia. Ajan myötä vakuutusyhtiöiden yhä isompi rooli on tullut yhäti tärkeämmäksi suomalaisen sosiaaliturvan ylläpidossa ja kehittämisessä. Merkittävä osa sosiaaliturvastamme käytännössä hoidetaan kuitenkin lakisääteisillä vakuutuksilla. Suomessa lakisääteistä vakuutusturvaa täydennetään vapaaehtoisilla vakuutuksilla, joiden tarve ja merkitys on kasvanut jatkuvasti yhteiskunnassamme.

Vakuutustoiminta on lähtökohtaisesti suurten lukujen lakiin perustuvaa riskienhallintaa. Vakuutustoiminnan riskejä on mahdollista tasata jakamalla riskit suuren ryhmän kesken, jolla tavoitellaan sitä, että maksukyky kuitenkin säilyy myös vakuutustenottajilla. Kaikilta vakuutuksenottajilta kerätään vakuutusmaksuja ja näin kertyneillä varoilla tapahtuvia vahinkoja voidaan korvata vakuutetuille.

Voitaisiin ajatella, että vakuutukset eräällä tavalla turvaavat ja jopa mahdollistavat erilaisten yritysten toimintaa; vakuutuksenotto on yritykselle keino muuntaa täysin sattumanvarainen vahinkomeno vuosittain jatkuvaksi ja tasaiseksi vuosikustannukseksi eli vuosittaiseksi vakuutusmaksuksi. Näin ajatellen vakuutusturva mahdollistaa yritysten toiminnan myös riskialttiilla toimialalla. Samalla se mahdollistaa monien yritysten keskeytyksettömän toiminnan useissa eri riskitilanteissa.

Jo 1600-luvulla sattumaa ja todennäköisyyttä koskeva ajattelu sai maailmassa alkusysäyksen tieteellisempään suuntaan, kun ranskalaiset matemaatikot ja uhkapelien harrastajat alkoivat pohtia uhkapelien ja vedonlyönnin maailmaa. Hiljalleen 1700- ja 1800-lukujen kuluessa syntyi täysin uusi matematiikan osa-alue, todennäköisyyslaskenta, sekä sen rinnalle avuksi soveltamiseen painottuva tilastotiede. Suomeen perustettiin jo vuonna 1865 Tilastollinen päätoimisto. Varsinkin 1900-luvulla koettiin näiden molempien uusien alojen todellinen kukoistus. Sittemmin sekä teoreettinen pohdinta että laskentakyvyn voimaperäinen parantuminen ovat yhä jatkaneet alan kehitystä eteenpäin. Tutkimuksen ja teknologian mahdollistamille menetelmille on syntynyt paljon uutta kysyntää, kun uskalletaan yrittää yhäti monimutkaisempien ilmiöiden teknistä, käsitteellistä sekä poliittista haltuunottoa. Maailman ilmastonmuutos ja globalisoituva maailmankauppa sekä sähköinen, digitalisoituva verkkomaailma käyvät hyvistä esimerkeistä sattuman parempaa hallintaa vaativista aikamme ilmiöistä.

Aivan kuten muuallakin Pohjoismaissa, Suomen vakuutusmarkkinat ovat keskittyneet. Eri vakuutusyhtiöitä on monia, sillä lainsäädännön mukaan vahinkovakuutusta ja toisaalta henki- ja eläkevakuutusta ei saa harjoittaa samassa vakuutusyhtiössä. Käytännön tasolla eri vakuutusyhtiöt toimivat kuitenkin usein ryhminä. Tämän lisäksi eri vakuutusyhdistykset tarjoavat asiakkailleen vapaaehtoisia vahinkovakuutuksia. Suomen vakuutusmarkkinoiden rakenteelle on hyvin tyypillistä lakisääteisten vakuutusten suuri osuus vakuutusalan koko maksutulosta. Suomessa vakuutusyhtiöt ovat joko keskinäisiä tai osakeyhtiöitä. Keskenäisessä vakuutusyhtiössä omistajan valtaa käyttävät vakuutuksenottajat sekä erikseen määrätyn takuupääoman maksajat eli omistajat. Keskinäinen vakuutusyhtiö siksi muistuttaakin muodoltaan osuuskuntatoimintaa. Kuitenkin samaan ryhmittymään voi kuulua sekä keskinäisiä että osakeyhtiöitä. Työeläkevakuuttamisessa keskinäisyys on alalla vallitseva yhtiömuoto. Henkivakuuttamisessa sekä vahinkovakuutustoiminnassa osakeyhtiöiden markkinaosuus on yli 50 prosenttia.

Jo yli kolmesataa vuotta sitten Pohjoismainen vakuutustoiminta sai alkunsa, kun paloapuyhdistykset alkoivat kerätä jäseniltään vuosimaksuja. Aivan kuten tilastoinnilla myös vakuutustoiminnalla on melko pitkät historialliset juurensa, vaikka molemmat kehittyivät sangen vahvasti juuri 1600-1700-luvuilta lähtien. Kuljetus- ja henkivakuutuksetkin ovat olleet jo vuosisatoja käytössä. Euroopasssa kasavoi vakuutustoiminnan tarve selvästi, kun merenkulku, kaupankäynti ja samanaikaisesti myös merirosvous Euroopan lähivesillä 1500-luvulta lähtien erityisesti vilkastui. Kauppakomppaniat ja useat valtiot takasivat merilainoja ja merimieskassoja, joilla korvattiin menetettyjä lasteja ja lunastettiin takaisin orjiksi kaapattuja merimiehiä. Merilainoja tarvitsivat mm. merimiesten perheenjäsenet, joiden uhrautumiseen merirosvot täysin perustivat liikeideansa. Historiassa ehkä tunnetuin merilainojen avulla pelastettu henkilö oli espanjalainen kirjailija Miguel de Cervantes, Don Quijoten (1605) kirjoittaja, joka kohtalo oli viettää vuosia Marokossa merirosvojen panttivankina.

Suomen ensimmäinen hankivakuutusyhtiö, Kaleva, perustettiin vuonna 1874 ja ensimmäinen palovakuutusosakeyhtiö, Fennia, perustettiin vuonna 1888. Vuonna 1897 laissa säädetyssä työnantajan vastuuvelvollisuudesta työntekijän tapaturmaisesta ruumiinvammasta käynnistyi Suomessa tapaturmavakuutustoiminta. Palo- ja kuljetusvahingot ovat muun muassa johtaneet tietoisiin sekä harkittuihin yrityksiin järjestää vakuutusturvaa. Henkivakuuttamisen juuret pohjautuvat eurooppalaisista ammattikunnista ja killoista, jotka jo varhain huolehtivat omien jäsentensä turvallisuudesta mm. sairauden, tapaturman ja kuoleman varalta keskinäisyyden periaatteella. Elinkoron eli elinikäisen eläkkeen saattoi turvata itselleen esimerkiksi luovuttamalla luostareille maatilansa elinkorkoa vastaan.

Yksityisvakuutus perustuu vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan solmimaan sopimukseen, joiden sisältöä ei kontrolloida lailla. Vakuutusyhtiö arvioi itse, millaisen riskin se voi ottaa kantaakseen ja ketkä se haluaa asiakkaakseen. Vakuutuksenottaja taas voi usein valita haluamansa turvatason vakuutukseensa. Yksityisvakuuttamista harjoittavat yksityiset vakuutuslaitokset. Sosiaalivakuutus voidaan määritellä julkisen vallan toimenpitein sosiaalisten riskien varalta järjestetyksi vakuutukseksi. Sosiaalisilla riskeillä voidaan tarkoittaa vanhuutta, työttömyyttä, sairautta (työkyvyttömyyttä) ja kuolemaa eli niin sanottuja henkilöriskejä. Sosiaalivakuutuksilla tavoitellaan kansalaisten toimeentulon turvaamista siinä tapauksessa, että em. riskit realisoituvat. Sosiaalivakuutuksille on tunnusomaista, että ne on saatu aikaan joko lainsäädäntötoimenpitein tai niitä on edistetty muutoin erityisesti julkisen vallan toimenpitein. Tämä piirre erottaa sen yksityisvakuutuksesta, joka sekin voi peittää ainakin osittain samoja riskejä. Sosiaalivakuutuksia ovat esimerkiksi kansa- ja työeläkkeet, lakisääteinen tapaturmavakuutus, sairasvakuutus ja työttömyysvakuutus.

Teollinen vallankumous vahvisti tilastojen merkitystä sattuman hallinnan apuvälineenä 1800-luvulla. 1700-luvulla varhaistilastoinnissa kiinnostuttiin valtakuntien yleisistä voimavaroista, mutta 1800-luvulla huomio alkoi kääntyä myös uhkatekijöihin. Näitä uhkatekijöitä olivat mm. työväestön määrä, olot ja asema, joissa osa näki uhkia yhteiskuntajärjestykselle, toiset taas välttämätöntä uudistusten ja parannusten työkenttää.

Pääasiallisten tulojen ja menojen järjestys poikkeaa vakuutustoiminnassa muista yrityksistä. Vakuutusyhtiöt saavat vakuutusmaksutulot ensin ja menot eli vakuutuskorvaukset syntyvät vasta myöhemmin. Vakuutustoiminnasta syntyy myös kuitenkin palkkamenoja ja muita toimintakuluja, jotka on kyettävä arvioimaan laskelmiin mukaan. Vakuutustuotteen hinta on määritettävä etukäteen ja satunnaisia vaihteluita ei ole mahdollista arvoida etukäteen. Tästä on seurauksena jaksottamisongelma; vakuutusmaksut ja vakuutuskorvaukset ovat syytä kohdistaa oikeisiin vuosiin ja siksi vakuutusyhtiöiden tulos selviää viiveellä. Jaksotuskeinona on taseeseen sisältyvä vastuuvelka, joka koostuu vakuutusmaksuvastuusta, korvausvastuusta ja tasoitusmäärästä. Vakuutusmaksuvastuun, korvausvastuun ja tasoitusmäärän muutokset näkyvät tuloksessa, vastuun määrän lisääntyminen heikentää tulosta. Tasoitusmäärällä saadaan tasattua tuloksen satunnaisia vaihteluita.

Vakuutustoiminnassa vastuisiin kertyneet varat sijoitetaan mahdollisemman tuottavasti ja turvaavasti tulevien korvausten ja eläkkeiden maksamista varten. Näin syntyneillä sijoitustoiminnan tuotoilla on tärkeä osuus vakuutusyhtiön tuloksen muodostumisessa. Sijoitusomaisuus ja vakavaraisuus ovat vakuutusyhtiöiden puskureita muun muassa talouden vaihtelujen varalta.

Vakuuttaminen on keino suojautua mahdollisia tulevia vastoinkäymisiä vastaan. Vakuutuksia tarjoavat vakuutusyhtiöt ovat valmiit korvausta vastaan ottamaan kantaakseen epäonnen mahdollisuudesta aiheutuvan riskin ja vakuutusyhtiöt jakavat riskin kaikkien vakuutuksenottajien kesken. Jotta onnettomilta sattumuksilta suojautuminen olisi vakuutusyhtiöille kannattavaa toimintaa, on vakuutusyhtiön tiedettävä, kuinka paljon epäonnea vakuutuksenottajan tapauksessa voi olla odotettavissa. Vakuutusyhtiöt tarvitsevat tietoa sekä tapahtumista että tapahtumien esiintymisen satunnaisuudesta. Eräs ensimmäisistä vakuutuslaitoksista syntyi juuri tähän tarkoitukseen; Lontoossa Edward Lloydsin (1648-1713) kahvila Tower Streetillä oli hyvin tärkeä tiedon keräys- ja välityspaikka 1600-luvun riskialttiissa kauppamerenkulussa. Lloyd houkutteli kahvilaansa kaikkia merenkulusta kiinnostuneita. Kahvilasta tuli laivakapteenien, kauppiaiden ja laivanomistajien suosikkipaikka. Kahvilan ympärille syntyi vähitellen maailmankuulu vakuutustoimisto ja laivarekisteri vuonna 1688.