Punaisen Myllyn taru (20. osa)
Näyttelijä Leo Paavali Jokelan (s. 24.1.1927 Hausjärvi ja k. 11.5.1975 Helsinki) ihmiset muistavat varmasti parhaiten papukaija G. Pula-ahona Pertti Olavi ”Spede” Pasasen (s. 10.4.1930 Kuopio ja k. 7.9.2001 Kirkkonummi) radio-ohjelmissa sekä etsivä Väinö Kokkina Komisario Palmu-elokuvissa. Leo Jokela syntyi mylläri Paavo Jokelan ja Ellen Jokelan seitsenlapsiseen perheeseen Hausjärven Ryttylässä toiseksi vanhempana lapsena. Jokela lähti kolmeksi vuodeksi Valtion Rautateille ammattioppiin ja valmistui veturinlämmittäjäksi. Näytteleminen kuitenkin kiinnosti Jokelaa enemmän, sillä hän toimi avustajana Vallilassa Helsingin Työväen Teatterissa. Armeijavuonna 1946 Jokela hakeutui Suomen Teatterikouluun. VR:n näytelmäpiirissä Jokela sai harjoiteltua Nummisuutarien Eskon roolin, jolla hän sitten sai Suomen Teatterikoulun valintaraadin hyväksynnän koetilaisuudessa esittämällään monologilla.
Jokela itse katsoi uransa alkaneen Vallilan kesäteatterista, jota johti näyttelijä ja teatterinjohtaja Leo Robert Arvid Tuomi (vuoteen 1906 Bergström, s. 13.3.1893 Helsinki ja k. 13.1.1951 Helsinki). Vuonna 1943 perustettu Teatterikoulu muuttui vuonna 1947 kolmivuotiseksi ja Jokela pääsi koulun kolmannelle kurssille. Teatterikoulu toimi Kirjan talolla Helsingin Kruunuhaassa ja sen rehtorina toimi näyttelijä ja ohjaaja Wilho Ilmari (vuoteen 1906 Sundberg, s. 24.4.1888 Kymi ja k. 18.8.1983 Turku). Teatterikoulussa Jokelan ja näyttelijä Jussi Tapani Jurkan (s. 15.6.1930 Turku ja k. 9.4.1982 Helsinki) välille syntyi kestävä ystävyys; muita ystäviä hänelle olivat mm. näyttelijät Vappu Jurkka (s. 8.11.1927 Viipuri ja k. 12.4.2012 Helsinki) ja samalla vuosikurssilla olleet Rauni Kaarina Ranta (oik. Hellström, s. 4.12.1928 Viipuri ja k. 29.1.2019 Helsinki) ja Tiina Maarita Rinne (s. 24.5.1929 Turku ja k. 27.1.2021 Helsinki).
Näyttelijänä Leo Jokelaa käytettiin paljon, sillä hän ei koskaan kieltäytynyt roolista, jos se vain sopi hänen aikatauluihinsa. Hän sai runsaasti työtehtäviä elokuvissa, televisiossa ja radiossa ja teki näiden lisäksi vielä omia lavakeikkoja. Teatterikoulun jälkeen vuonna 1950 Jokelan ensimmäinen näyttelijäkiinnitys oli Joensuun Kaupunginteatterissa. Samalta vuosikurssilta valmistunut ohjaaja Rauni Mollberg sai myös kiinnityksen Jouensuuhun. Jokelan sisääntulorooli syksyllä 1950 oli näytelmässä Orpopojan valssi. Jokelan koomikonlahjat huomattiin Jean de Létrazin komediassa Menkää kanssamme naimisiin.
Seuraavan kiinnityksen Jokela sai Vaasan Suomalaiseen Teatteriin, jota johti ooperaohjaaja ja näyttelijä Yrjö Kostermaa (s. 23.2.1921 Viipuri ja k. 16.9.1997 Helsinki). Leo Jokela vieraili 1950-luvulla useasti Emmi Jurkan ja Mauno Mannisen perustamassa Intiimiteatterissa, Huoneteatteri Jurkassa ja sittemmin vuonna 1960 myös Sakari Jurkan perustamassa Arena-Jurkassa. Intiimiteatterilla oli hyvin läheiset suhteet Fennada-Filmiin, jossa Jokela pääsi esiintymään pelkästään vuosina 1953-1954 jopa kymmenessä elokuvassa. Intiimiteatterissa Leo Jokela ja Lasse Erik Pöysti (s. 24.1.1927 Sortavala ja k. 5.4.2019 Helsinki) tekivät kiitetyt sivuosaroolit Robert Andersonin näytelmässä Teetä ja sympatiaa.
Syksyllä 1960 Helsingin Kansanteatterin johtaja Väinö Sakari Puurunen (s. 25.7.1921 Iisalmi ja k. 5.8.2000 Helsinki) tarjosi Leo Jokelalle vakituista kiinnitystä. Tästä teatterista muodostui Leo Jokelalle rakas, inspiroiva ja ongelmallinenkin työyhteisö. Siellä hänen hyväksi työkaveriksi ja perheystäväksi muodostui näyttelijä Risto Väinö Kalevi Mäkelä (s. 14.1.1924 Raahe ja k. 19.3.1992 Helsinki). Vuonna 1965 Kansanteatteri-Työväenteatterin toiminta siirrettiin Helsingin teatterisäätiön alaiseksi ja uudeksi nimeksi tuli Helsingin Kaupunginteatteri. Lasse Pöysti luonnehti ystäväänsä, Leo Jokelaa näin: ”Leohan on sellainen merkillinen boheemi, joka ei koskaan oikein tahtonut kiinnittyä mihinkään. Etevä näyttelijä kun oli ja suuri humoristi, mutta jollain lailla täysin vailla kunnianhimoa ja pyrkyä.” Leo Jokela näytteli Kaupunginteatterissa vuosikymmenen ajan kuolemaansa asti. Jokelan viimeisiä rooleja Kaupunginteatterissa olivat Aleksandr Ostrovskin näytelmässä Metsä sekä Wdward Bondin näytelmässä Meri. Viimeiseksi rooliksi jäi Sikalan isäntä Jalmari Finnen kansankomediassa, Pitkäjärveläiset. Äitienpäivän iltanäytöksestä Jokela kiidätettiin suoraan sairaalaan, jossa hän kuoli vielä samana päivänä. Jokelan pukuhuonekaveri ja ystävä, näyttelijä Ismo Olavi Kallio (s. 16.12.1935 Turku ja k. 2.2.2019 Helsinki), kertoi Leo Jokelan viimeisistä ajoista: ”Leo kuitenkin väsyi, hän ajoi itsensä loppuun. Hän tiesi olevansa sairas, mutta kielsi ehdottomasti kertomasta kenellekään.”
Yksityiselämässä Jokela oli hiljainen, vaatimaton, itseään korostamaton, vakava ja jopa ujo. Huumorintajunsa vuoksi hän menestyi myös seuramiehenä ja yhteishengen luojana. Jokela piti yksityiselämänsä tarkasti erillään teatterimaailmasta ja muista töistään eikä kotona koskaan puhuttu työasioista. Työpaineita ja riittämättömyyden tuntoja hän oppi lievittämään alkoholilla. Jo Fennada-kaudellaan Jokela piti usein salkussaan valkoviinipulloja, joita hän joi pitkin päivää. Hänen alkoholinkäyttönsä kasvoi 1960-luvun teatterin murroksen myötä, kun hän koki omien arvojensa ja ihanteidensa menettäneen merkityksensä. Vuosia jatkunut runsas alkoholikäyttö työtehtävissä ja niiden välillä johti 1970-luvulla terveysongelmiin. Jokelaa ei kuitenkaan yleensä nähty humalassa ja hän oli hoitanut työnsä aina tunnollisesti. Leo Jokela kuoli 48-vuotiaana maksakirroosiin ja hänet haudattiin Honkanummen hautausmaalle.
Alppilan kesäteatterissa esitettiin loppukesästä 1960 isyyden ongelmaa pohdiskelevaa Franz Arnoldin ja Ernst Bachin 1920-luvun farssia, Espanjan kärpänen, Reino Helismaan sovituksena nimellä, Sikuna soikoon! Esityksen musiikista vastasi tietysti säveltäjä Toivo Kärki. Revyy sai erinomaisen vastaanoton ja ensi-illassa oli katsoma täynnä katsojia. ”Näytelmään oli tunnettuun tapaan upotettu myös ajankohtaisia kotimaisia vitsejä viljalti”, kirjoitti esityksestä Helsingin Sanomat. Suomen Sosiaalidemokraatti kirjoitti näin: ”Siinä oli yltäkyllin tilannekomiikkaa ja mausteena lisäksi muutamia poliittisia pippureita.” Leo Lähteenmäki oli riemastuttava ja ”irti maasta kuin konsanaan nuoruutensa loistopäivinä”, Ossi Elstelä mainio vaatimattomassa Eetu Rivakan roolissa ja Armas Jokio jouhea sementtitehtailija Jalmari Kovanen. Näyttelijätyötä esityksessä kehuttiin tasaisemmaksi kuin aikoihin. Myös Usto Salonen, Irja Lautio ja Helena Räsänen saivat ylenpalttista kiitosta suorituksistaan.
Alppilan näyttämö suljettiin 4.9.1960 ja teatteri lähti ensin pistoturneille lähiseuduille ja sen jälkeen vielä kauemmaksi ulottuvalle kiertueelle maakuntaan. Teatterin palkkalistoilla oli vielä noin parikymmentä henkilöä, mutta baletti ei enää kuulunut muonavahvuuteen. Ossi Elstelä joutui kuitenkin palkkaamaan uusia tanssijatyttöjä. Näiden uusien tanssijoiden vuoksi teatteri joutui hieman noloihin tilanteisiin heidän kokemattomuutensa vuoksi. Lahden konserttitalo oli molemmissa näytöksissä melkein loppuunmyyty ja yleisöllä oli silminnähden hauskaa esityksessä. Mutta kun viisi tanssijatyttöä astuivat lavalle, meni yleisö aivan vakavaksi. Punaisen Myllyn balettiin ero oli aivan valtava. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti: ”Punainen Mylly ei ole aikaisemmin aliarvioinut yleisöä nyt nähdyssä määrässä. Tyttöjen unkarilainen tanssi ja tavanmukainen säärien säihkyttely loppupuolella meni tahdilleen ja näytti kunnolla harjoitellulta, mutta kaiken kaikkiaan vaisut tanssiesitykset olivat arveluttavan vaatimattomia.”
Sikuna soikoon! oli tuntuvasti suurempi menestys Helsingissä kuin maakunnissa. Maakunnassa ehkä yleisö vierasti revyyn teemaa ja sen poliittisia piikkejä. Maakunnassa myös huomattiin selvästi, kuinka teatterin ohjelmalinja oli lähestynyt näytelmällisyyttä ja vastaavasti revyyaines oli kaventunut entisestään. Seuraavana kesänä Ossi Elstelä nähtiin taas Alppilan kesäteatterin näyttämöllä mielipuuhissaan, lavastajana rakentamassa kulisseja seuraavaan esitykseen. Tällä kertaa hän toi Alppilan lavalle esitettäväksi vanhan unkarilaisen laulunäytelmän, Kylän heittiö. Nyt Ossi Elstelä antoi näytelmän ohjattavaksi omalle pojalleen, Esko Elstelälle.
Ossi Elstelä itse kertoi näin: ”Nämä nykynuoret ovat näet saaneet tehdä töitänsä yleensä paljon keskitetymmin rauhassa kuin entiset teatterin veteraanit. He syventyvät kovasti tehtävään, mutta eivät hevin ota huomioon aikaa saati ajan niukkuutta ja premiäärin läheisyyttä”. Ossi Elstelä itse käsitteli käsikirjoituksen tekstiä värikynällä melko ronskisti kesäteatteria varten. Ossi Elstelä otti itselleen viinamäen viljelijän Gonosz Pistan roolin, tytär Riitta sai vaativan Boriskan osan esityksessä. Anna-Liisa Hämeensalo palasi kiertueelta Ruotsista ja DDR:stä takaisin Myllyyn tyttöjen kanssa. Sateet valitettavasti olivat kiusana kesän aikana ja se vaikutti myös tuloihin, sillä esityksiä jouduttiin sen vuoksi perumaan. Ossi Elstelä raportoi kirjeitse kaupungille myös vaatimattomasta tuloksesta teatterissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti