Hiljalleen Euroopassa 1800-luvun myötä eri maiden tautitilastoinnin kvaliteetti ja kvantiteetti paranee ja tautitilanteesta on saatavilla 1800-luvulla jo varmempaa tietoa. On yleisesti tiedossa, että 1800-luvulla oli kaksi pandemiaa; ensin vuosien 1830-1833 ja sitten vuosien 1889-1890 pandemiat. Vuosien 1830-1833 pandemia on ilmeisesti lähtenyt liikkeelle Etelä-Kiinasta ja levittäytynyt sieltä Indonesian ja Venäjän kautta ensin Eurooppaan ja sitten Pohjois-Amerikkaan. Pandemian ensiaalto ennätti tuskin rauhoittua, kun uusi aalto – tai mahdollisesti aivan uusi pandemia – lähti jo liikkeelle samoin Venäjän kautta Eurooppaan. Tämä toinen tautiaalto oli kyllä suppeammalla alueella, mutta itse tauti oli myös aikaisempaa rajumpi. Useissa kaupungeissa sairastui tähän influenssaan joka kolmas tai neljäs asukas ja tauti jätti jälkeensä tuhansia kuolleita ihmisiä. Vuonna 1833 influenssa oli samoin Suomessa hyvin levinnyt.

Jotkut tutkijat pitävät myös vuosien 1836-1837 ja 1847-1848 suuria epidemioita pandemioina. Ensimmäinen epidemia näistä lähti liikkeelle Venäjältä ja se sairastutti sekä tappoi Euroopassa enemmän ihmisiä sitten 1780-luvun pandemian. Influenssa levisi tehokkaasti pohjoisesta etelään. Monissa Euroopan kaupungeissa tauti sairastutti arviolta puolet tai jopa kaksi kolmasosaa väestöstä. Hieman aikaisemmin monissa paikoissa niittänyt kolerakin kalpeni tämän influenssan rinnalla. Jälkimmäinen, vuosien 1847-1848 epidemia riehui lähinnä Länsi- ja Etelä-Euroopassa ja Ruotsi esimerkiksi välttyi taudilta lähes täysin.

Keväällä 1889 Keski-Venäjällä puhjennut influenssa jäi sillä kertaa vielä kuitenkin paikalliseksi. Syksyllä influenssa puhkesi uudestaan Venäjällä ja siksi sitä kutsuttiinkin yleisesti nimellä Russian flu. Suomessa tautia kutsuttiin yleisesti ryssänkuumeeksi (ruots. Ryska snuvan). Vuosien 1889-1890 influenssa oli nykyajan ensimmäinen pandemia, josta on jo olemassa paremmat dokumentit kuin aikaisemmista pandemioista. Varsinkin Ruotsi, Englanti, Sveitsi ja Saksa kunnostautuivat esimerkillisesti pandemian vaiheiden yksityiskohtaisessa dokumentoinnissa. Tauti levisi nopeasti puhjettuaan Venäjältä maanteitse, kiskoja pitkin rautateitse ja jokireittejä kohti etelää, itää ja länttä. Suomen ensimmäiset tautitapaukset löydettiin marraskuussa Viipurissa ja Sortavalassa. Varsinkin rautatiekiskojen varsilla sijainneissa kaupungeissa joulukuussa influenssa tavoitti huippunsa. Muissa kaupungeissa sairastumiset tapahtuivat 10-20 päivän viiveellä. Suomessa täysin tarkat tilastot sairastumisista puuttuvat, mutta monia mainintoja on olemassa influenssan yleisyydestä sekä kokonaisten perhekuntien sairastumisesta tautiin. Sanomalehdet kuvailivat tautia sangen omituiseksi sekä ennestään tuntemattomaksi.

Eurooppaan influenssapandemia oli levittäytynyt jo täysin joulukuuhun 1889 mennessä. Euroopan pääkaupungeista tauti levisi tehokkaasti kaikkialle maanosiin muuallekin. Pohjois-Amerikassa esiintyi myös jo tautia. Afrikassa tauti oli ennestään tuntematon, mutta tautia kutsuttiin yhtenä seurauksena eurooppalaisten levittäytymisestä maanosaan valkoisen miehen taudiksi. Pandemia oli kesään 1890 mennessä levittäytynyt koko maapallolle. Taudista tuli vielä uusia tautiaaltoja varsinaisen pandemian jälkeen. Muun muassa Englannissa tuli toinen aalto huhtikuusta syyskuuhun vuonna 1891 ja kolmas aalto talvella 1891-1892.

Tautiepidemia kesti paikallisesti keskimäärin neljästä kuuteen viikkoa. Sairaita oli paljon tyypillisesti, noin kolmasosa tai puolet väestöstä sairastui epidemiaan. Satunnaisia viitteitä on olemassa vanhemman väen suhteellisen pienistä sairastavuusluvuista, mutta tartuntojen vaihtelusta iän, sukupuolen tai sosioekonomisen taustan mukaan ei ole olemassa luotettavia tietoja tutkittavaksi. Kuten niin usein muulloinkin influenssakaudella, kuolleisuus oli suhteellisen matalalla tasolla, mutta absoluuttisesti kuitenkin korkea. Erään arvion mukaan Euroopassa kuoli taudin ensimmäisen aallon kestäessä noin 270 000 – 360 000 henkilöä (noin 0,75-1,0 tuhatta henkilöä kohti) eli merkittävästi enemmän influenssa kaatoi väkeä kuin kolera tai mikään muu tartuntatauti 1800-luvun kuluessa. Jo vuonna 1851 pidettiin Pariisissa kansainvälinen kongressi, jonka tarkoituksena oli sopia yhteisistä karanteenitoimista koleran varalta. Ulkopuolella Euroopan kuoli ihmisiä vähintään saman verran influenssaan. Jäljessä tullut seuraava tautiaalto saattoi hyvinkin olla vielä paljon tuhoisampi kuin ensimmäinen aalto. Kuolleisuusluvut kuitenkin vaihtelivat suurestikin alueittain ja väestön iän johdosta.

Seuraavalla vuosisadalla, 1900-luvulla, ilmeni kaikkiaan kolme eri pandemiaa: vuosien 1918-1920 espanjantauti, vuosien 1957-1958 ns. aasialainen influenssa ja vuosien 1968-1969 ns. hongkongilainen influenssa. Ylivoimaisesti näistä kaikkein tuhoisin oli vuosien 1918-1920 espanjantauti. Tauti tunnetaan maailmalla parhaiten espanjantaudin nimellä, vaikka tauti lähtikin tutkijoiden yleisen käsityksen mukaan leviämään Kansasista (Amerikasta) ja yhdysvaltalaiset sotilaat toivat sen mukanaan Eurooppaan koulutusleireiltään. Ensimmäiset espanjantautitapaukset huomattiin 11.3.1918 yhdysvaltalaisella sotilasleirillä. Heinäkuussa 1918 espanjantauti oli levinnyt jo eri puolille maailmaa. Ranskan Brestissä havaittiin 22.8.1918 espanjantaudista entistä vaarallisempi variaatio, joka aiheutti pandemiasta toisen aallon saman vuoden lopulla. Tämän myötä kuolleisuusluvut nousivat huimasti kaikkialla. Osittain sotasensuurin vuoksi tautipandemia nousi julkisuuteen vasta, kun pandemia levisi sodan ulkopuolella olleeseen Espanjaan; siksi tauti tunnetaan espanjantautina vielä tänäkin päivänä. Myöhemmässä vaiheessa pandemia vyöryi koko asutun maailman ylitse aina Tyynenmeren saaria myöten. Pandemian kuolonuhreja laskijasta riippuen on arvioitu olleen 50-100 miljoonaa eli kuitenkin enemmän, kuin ensimmäisessä maailmansodassa oli kuolleita ihmisiä. Vuonna 1918 oli maailman väkiluku noin 1,8 miljardia ihmistä ja arvellaan noin 40 prosenttia maailman ihmisistä sairastaneen tämän pandemian. Huonoimman arvion (100 miljoonaa kuollutta) mukaan kuolonuhreja epidemiassa oli yli 5 prosenttia maapallon väestöstä. Näistä kuolemista suurin osa tapahtui kolmessa kuukaudessa pandemian toisen aallon aikana vuonna 1919. Yksin Yhdysvalloissa pandemiaan kuoli yli 500 000 ihmistä.

Espanjatautipandemiasta teki erittäin poikkeuksellisen se seikka, että siihen kuolleet olivat etupäässä aivan terveitä ja nuoria aikuisia. Varmuutta ei täysin ole, mutta on arvailtu, että tautivirus olisi aktivoinut nuorten aikuisten vahvan immuunipuolustuksen ylikierroksille, joka tuotti liikaa potilaan omaa elimistöä vastaan hyökänneitä tulehdusta välittäviä sytokiineja. Nämä auttoivat elimistöä tuhoamaan viruksen infektoimia soluja. Vanhempi väki säästyi toisen teorian mukaan useammin siksi, että he olivat ennättäneet sairastaa aikaisemmin samankaltaisen taudin, joka oli vahvistanut heidän immuunipuolustustaan.

Suomeen espanjantauti vyöryi kaikkiaan neljässä aallossa. Tauti saapui maahan laivojen mukana kesäkuussa 1918. Sisäpoliittisen, sekavan tilanteen vuoksi tauti pääsi leviämään Suomessa nopeasti; esim. vankileireillä kuoli noin 2 500 vankia tautiin. Koko Suomen 3,1 miljoonaisesta väestöstä kuoli tuolloin noin 25 000 ihmistä. Suomessa kuoli espanjantautiin siis huomattavasti vähemmän ihmisiä, kuin muualla maailmassa. Lääkärit olivat ymmällään espanjantaudin kanssa, sillä taudin oireet olivat pitkälle kuin aivan tavallisen nuhakuumeen oireet; kuume, kivut, yskä saattoi olla rajuakin. Normaalisti kausi-influenssat ovat kyllä iäkkäille ihmisille paljon vaarallisempia, mutta tämän influenssan uhriksi näytti joutuvan myös aivan terveet 20-40-vuotiaat nuoret. Tämän pandemian erityispiirteenä oli sen aiheuttama valtava kuolleisuus. Lopulta kuolinsyyksi muodostui tavallisesti keuhkotulehdus, jonka sai aikaan joko influenssavirus tai tätä tilaisuutta hyödyntäneet bakteerit hyökätessään viruksen valmiiksi heikentämään kudokseen. Taudin todellista aiheuttajaa ei vielä pandemian aikana tunnettu.

Syksyllä 1918 espanjantaudin toinen aalto otti Suomen vielä rajumpaan otteeseen vieden mukanaan paljon aikuisväestöä. Tautiin ei ollut olemassa mitään varsinaista lääkitystä tuolloin, mutta tautia helpottamaan potilaalle tarjottiin mm. konjakkia ja kamferintippoja, joka koostui 1 osasta kamferia, 3 osasta eetteriä ja 6 osasta spriitä. Puutteellisen lääkehuollon lisäksi oli myös pulaa hoitavista lääkäreistä. Kansalaisia ohjeistettiin välttämään yleisötilaisuuksia sekä pesemään käsiä huolellisesti välttääkseen tartuntoja. Vuodenvaihteen tienoilla pandemia näytti jälleen hiipumisen merkkejä. Espanjantaudin kolmas aalto iski keväällä 1919 Suomeen ja tällä kertaa rajuiten mm. Helsinkiin. Hautausmaalla ei ennätetty kaivaa hautoja tarpeeksi nopeasti, sillä kuolleisuus kasvoi yllättäen. Tammi-helmikuussa 1920 saapui maahamme espanjantaudin neljäs aalto, joka tällä kertaa teki pahinta tuhoa Lapissa. Pelkästään helmikuun ensimmäisellä viikolla Inarissa kuoli kahdeksankymmentä ihmistä ja näiden kahden kuukauden aikana paikkakunnalla kuoli 190 inarilaista. Yksin Inarissa kuoli joka kymmenes asukas silloin espanjantautiin.