Punaisen Myllyn taru (11. osa)
Työpaikassaan tarjoilijana hän tapasi Willie Wellsin, jonka kanssa meni naimisiin 13-vuotiaana. Avioliitto kesti vain alle vuoden ja eronsa jälkeen Josephine löysi töitä katuesitysryhmästä nimeltä Jones Family Band. Josephine yritti korjata suhdettaan äitiin. Äiti ei halunnut tyttärestään viihdyttäjää ja hän moitti Josephinea siitä, ettei hän ollut huolehtinut toisesta aviomiehestään, William Howard Bakerista, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1921 vain 15-vuotiaana. Josephine jätti Williamin, kun hänen vaudeville-seurueensa varattiin New Yorkin tapahtumapaikkaan ja hän erosi miehestään vuonna 1925. Samoihin aikoihin hänen uransa viihdetaiteilijana sai nostetta. Matkoiltaan Josephine palasi tuoden mukanaan lahjoja ja rahaa äidilleen ja nuoremmalle sisarelle. Lopulta ura aukeni Ranskassa.
Josephine Baker purjehti vuonna 1925 Pariisiin, jossa aloitti 2.10.1925 La Ravue Négressä Théâtre des Champs-Élysées’ssä. Josephine Baker oli tuolloin vasta 19-vuotias. Hän tuli tunnetuksi ensin Ranskassa 1920-luvulla ja hän yksi ensimmäisistä värikkäistä amerikkalaisista, jotka muuttivat Pariisiin asumaan. Pariisissa hän menestyi eroottisella tanssillaan, jossa hän oli käytännössä alasti lavalla esiintyessään. Menestyneen Eurooppa-kiertueen jälkeen hän rikkoi sopimuksensa ja palasi Ranskaan vuonna 1926 näyttelemään Folies Bergére-elokuvaan. Hänen menestyksensä osui samaan aikaan Exposition des Arts Décoratifs-näyttelyn kanssa, josta syntyi ”Art Deco”. Myöhemmissä Pariisin näytöksissä häntä seurasi lavalla usein hänen lemmikkigepardinsa ”Chiquita”, joka oli koristeltu timanttikauluksella.
Jonkin ajan kuluttua Josephine Baker oli Ranskassa menestynein amerikkalainen viihdyttäjä. Kirjailija Ernest Miller Hemingway (s. 21.7.1899 ja k. 2.7.1961) vietti Josephinen kanssa aikaansa Pariisin baareissa ja espanjalainen taidemaalari Pablo Ruiz Picasso (s. 25.10.1881 ja k. 8.4.1973) piirsi teoksia, jotka kuvasivat hänen viehättävää kauneuttaan. Myös Jean Cocteau ystävystyi hänen kanssaan. Josephine Baker mainosti Bakerfix-hiusgeeliä, banaaneja, kenkiä ja kosmetiikkaa muiden tuotteiden joukossa. Vuonna 1931 hän lauloi levylle kappaleen ”J’ai deux amours”, joka oli hänen levytyksistään tunnetuin. Hän näytteli neljässä elokuvassa. Huolimatta menestymisestään Ranskassa, Josephine Baker ei koskaan saavuttanut vastaavaa mainetta Amerikassa. Tämä vaikutti siihen, että Josephine Bakerista tuli Ranskan kansalainen ja hän luopui Yhdysvaltojen kansalaisuudesta. Pariisissa hän avioitui ranskalaisen teollisuusmiehen, Jean Lionin kanssa vuonna 1937. Vuonna 1949 uudelleen keksitty Josephine Baker palasi Folies Bergéreen.
Pariisista Punaisen Myllyn seurue matkasi Lontooseen, jonka Casinolla esitettiin Latin Quarters-revyytä; revyyssä esiteltiin tanssin historiaa ja esityksessä oli pukuloistoa. Can-can-tyttöjen vauhdikkaiden tanssien lisäksi lavalla vierailivat tanssivat ”Bulevardin kavaljeerit”. Hämäläisosakunnan talon lavalle kopioitiin ajatus roskisdyykkareista. Uudessa esityksessä oli paljon hyviä puolia. Uuden revyyn valmistuminen tuli maksamaan Ossi Elstelän oman arvion mukaan noin kaksi miljoonaa markkaa, joka oli todella paljon rahaa tuohon aikaan. Näyttämöä laajennettiin kesän aikana katsomoon päin. Näyttämöseinälle oli valmistunut kehys, joka eristi orkesterin katsomosta. Ennen tätä muutosta orkesteri oli soittanut näyttämön edessä.
Eloisat elukat-revyyn lavasti Leo Lehto ja eläinnaamiot valmisti Antero Poppius ja puvut suunnitteli Anna-Liisa Hämeensalo ja ne valmistettiin Punaisen Myllyn ompelimossa Irja Laineen johdolla. Vaikeat koreokrafiat baletille suunnittelivat Thelma Tuulos ja Olavi Kuorikoski. Joensuusta saatiin näyttelijäksi Kalle Viherpuu. Ulkomaalaisina vierailijoina revyyssä nähtiin Billy Reid, Charlotte Gasser, Trio Dixie ja Mme Rassy. Palle eli Reino Palmroth vastasi laulujen sanoista ja Alvar Kosonen johti orkesteria esityksessä. Ohjaajana oli Ossi Elstelä ja näyttämömestareina Einari Rytkönen ja Väinö Puhakka. Esityksen suomensi Annuli eli Aune Ala-Tuuhonen. Tanssisolisteina toimivat Olavi Kuorikoski, Maj-Lis Salo, Dolly Gadd ja Matti Seppä. Esityksen näyttelijöitä olivat Ossi Elstelä, Kirsti Hurme, Anna-Liisa Hämeensalo, Karl Hydén, Arvo Kuusla, Jorma Metsi, Laila Rihte, Sylvi Rossi, Tuukka Soitso, Kalle Viherpuu ja Olavi Virta. Akrobaatteina esiintyivät Lintunen & kumpp. Ministeri Uuno Takin ja Onni Hiltusen johdolla 100-henkinen eduskunnan edustajien joukko seurasi myös revyyesitystä teatterissa mielenkiinnolla. ”Poliittiset kaksimielisyydet vastaanotettiin yhtä sydämellisellä naurulla olipa kohteena porvari tai kommunisti, sos.dem. puolue tai maalaisliitto”, kirjoitti Helsingin Sanomien toimittaja. Ruotsin Expressen-lehti tiesi kirjoittaa, että maalaisliitto hetken harkitsi jopa protestin jättämistä Kekkos-kaskun vuoksi. Ossi Elstelän mukaan kuitenkin pilanteon johtoajatus oli, etteivät suuret asiat pahene pienistä piloista, mutta pikkumaisille asioille pila on äkkituho.
Eloisien elukoiden-revyyn jälkeen huhtikuussa 1950 tuli Punaisen Myllyn ohjelmaan revyyoperetti Rio Rita, jonka libreton Irene ja Olavi Virta olivat suomentaneet. Esityksen laulutekstit olivat Kerttu Mustosen tekemiä käännöksiä. Alkuperäinen käsikirjoitus oli Guy Boltonin, Fred Thomsonin ja Joseph McCarthyn ja musiikin oli säveltänyt Harry Tierney. Ossi Elstelä ohjasi operetin ja lavastuksen hoiti Leo Lehto. Esitysten kapellimestarina toimi Alvar Kosonen. Puvustuksen takana oli Bure Litonius ja tanssit suunnitteli Olavi Kuorikoski. Vierailijaksi oli saati The Golden Linders. Näyttelijöinä loistivat esityksessä Laila Jokimo, Vitaly Ketterer, Arttu Suuntala, Sylva Rossi, Laila Rihte, Matti Lehtelä, Jorma Metsi, Anna-Liisa Hämeensalo,T. Kankkunen, Kalle Viherpuu, Arvo Kuusla ja Annikki Niira.
Vuonna 1919 perustettu Uusi Suomi ihasteli Ossi Elstelän sinänsä hyvin yksinkertaiseksi todetun operetin ohjausta rohkeudesta, taidokkuudesta ja nykyaikaisuudesta mm. näin: ”Jos Elstelällä olisi käytettävänään enemmän oikeita näyttelijöitä, olisikin tuloksena varmasti suorastaan vuoden juttu.” Ongelmaksi näet muodostui useimmiten raha, sillä teatterin menot olivat usein tuloja isommat. Punaisen Myllyn tilivelat olivat vuonna 1950 jo yli miljoona markkaa; pelkästään Ossi Elstilälle teatteri oli velkaa nostamattomina palkkoina 498 836 markkaa.
Olavi Virta jätti suomennustyönsä jälkeen Punaisen Myllyn. Virta laati tällaisen ilmoituksen Helsingin Sanomien ilmoitusosastolle jo maaliskuussa 1950: ”Olavi Virta – Lopetettuani ”Punaisessa Myllyssä” sekä Fenniassa otan jälleen esiintymis- ja soittotilaisuuksia joko yksin tai yhtyeeni kanssa. Myös maaseudulle. Puh. 76225 tai os. Pääskylänk. 5 B.” Olavi Virran kausi Punaisessa Myllyssä oli kestänyt jo pari vuotta, mutta hänen levytysvauhtinsa oli hiipunut lähes olemattomaksi. Laulaja Olavi Virralla oli kysyntää esiintyjänä runsaasti ja Virran lauluääneen oli tullut ennen kuulumatonta varmuutta. Revyyteatteri Punaisessa Myllyssä Olavi Virran osat lankesivat Uuno Artturi ”Arttu” Suuntalalle (ent. Flinkhammar, s. 18.2.1920 Luumäki ja k. 10.12.1999 Turku), joka Rio Ritassa näytteli miespääosan Jiminä.
Arttu Suuntala oli ahkera esiintyjä kiertueilla ja hän levytti kaikkiaan 122 kappaletta. Levytyskappaleita olivat mm. Saarijärven polkka, Ievan polkka, Viipurin polkka, Myllykosken jenkka, Vanha kulkuri, Kulkurin masurkka, Lapsuuden pihapuu ja Väliaikainen-jenkka. Levytukku-yhtiön Triola-levymerkille Arttu Suuntala teki ensimmäiset levytyksensö vuonna 1960. Myöhemmin Suuntala levytti vielä Finnlevy- ja PSO-levy-yhtiöille. Suuntala esiintyi kaikkiaan 35 elokuvassa sivuosissa; usein hän näytteli joko konnia, muusikoiden tai poliisien rooleja. Punaisessa Myllyssä Arttu Suuntala näytteli kuusi ja puoli vuotta. Suurimmat elokuvaroolit Suuntalalla oli elokuvissa Majuri maantieltä, Kaksi vanhaa tukkijätkää ja Vodkaa, komisario Palmu. 1960-luvun puolivälissä Arttu Suuntala toimitti ja juonsi suosittua radio-ohjelmaa, Veitikka silmäkulmassa, jossa hän jutteli humoristiseen ja leppoisaan tyyliin vanhasta, 1930- ja 1940-lukujen musiikista ja soitti harvemmin kuultuja äänilevyjä ohjelmassaan. Suuntala teki muusikko Pauli Granfeltin kanssa useita kiertueita amerikansuomalaisten keskuudessa 1960-luvulta 1980-luvulle asti. Pauli Granfeltin yhtyeen solistina Arttu Suuntala teki muutaman LP-levyllisen. Suuntala oli kysytty taiteilija monissa harjannostajaisissa ja kauppojen asiakastilaisuuksissa sanallisen ja laulullisen valmiutensa ja mutkattoman tyylinsä vuoksi. Arttu Suuntala sai valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 1985 ja Puolustusvoimien hopeisen ansiomitalin vuonna 1988.
Punaisen Myllyn revyyteatterin ehdoton yleisön vetonaula oli sen osaava ja edustava baletti; usein sen tanssijat esiintyivät vähäpukeisina näytösten välissä ja erilaisissa kuvaelmissa. Kansainvälisestikin arvioidessa baletin taso oli hyvä, sillä baletti oli luotu ammattimestareiden työllä ja heidän usean vuoden kokemuksella, usein vielä ulkomailta hankitulla kokemuksella. Baletin tanssijoita ohjasivat mm. Margareta von Bahr, Kaarlo Hiltunen, Olavi Kuorikoski, Tytti Koskinen, Anitra Karto, Elo Kuosmanen, Into ja Jaakko Lätti, Iris Salin, Alexander Saxelin, Iris Selin, Airi Säilä, Thelma Tuulos, Eugenina Rönnqvist, Elsa Sylvestersson ja Anna-Liisa Hämeensalo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti