Vaikka meillä ei ole olemassa materiaalia varhaishistorian ajalta, voimme varmuudella sanoa, että influenssat ovat olleet vitsauksinamme ainakin vuosisatojen – varmasti vuosituhansien – ajan. Influenssien itämisajat ovat lyhyitä ja taudit etenevät hyvin nopeasti, mutta samoin ne myös menevät usein hyvin nopeasti ohitse. Jotta influenssa voisi levitä tehokkaasti ja nopeasti täytyy olla verkosto, joka koostuu taudille alttiina olevista ihmisistä. Siksi on erittäin epätodennäköistä, että influenssa olisi päässyt voimallisesti etenemään metsästäjä-keräilijäyhteisössä ihmisen historian aikana. Nämä yhteisöt olivat niin pieniä ja samalla myös hyvin eristyneitä. Siksi influenssa olisi hyvin nopeasti hävinnyt näissä yhteisöissä, kun sen ihmiset olisivat saaneet joko vastustuskyvyn tautia vastaan tai kuolleet siihen. Väkiluvun kasvaessa kulkutaudit usein yleistyvät voimakkaasti.

Maatalouden kehittymisen mukana joitakin tuhansia vuosia sitten ja samoin kotieläinten pitäminen on saanut aikaan tämän kehityksen. On täysin mahdollista ja jopa hyvin todennäköistä, että nämä eläimet ovat siirtäneet omat viruksensa ihmisiin jo muutama vuosituhat ennen ajanlaskumme alkua. Noin 5000 eKr. Kiinassa ja Lähi-Idässä alkoi sikojen pitäminen kotieläiminä, ankkojen pitäminen noin 2 500-2 000 eKr. ja hevosia noin 1 500-2 000 eKr. Sieltä asti on ollut myös influenssaepidemioita ja ne ovat laajentuneet varsin samaan tahtiin kuin kaupunkien väkilukujen kasvut kaupunkien yhteyksien kohentuessa. Voimme helposti seurata influenssia; ne ovat aina menneet sinne, minne ihminenkin ja vieläpä samanlaisella nopeudella, jolla ihminen on liikkunut.

Latinaksi caterrhus epidemicus (epideeminen limakalvontulehdus) on ollut pitkään tunnettu lääkäreiden käyttämä nimitys influenssalle. Katarri tulee kreikankielestä ja tarkoittaa alas valumista. Useisiin eri kieliin vakiintunut influenza-sanan alkuperästä on myös vallalla monia käsityksiä. Ilmeisesti italialaiset ottivat jo 1500-luvun alussa tämän sanan käyttöön ja sillä tahdottiin viitata planeettojen ja tähtien huonoon vaikutukseen (influentia eli vaikutus). Toisen selityksen mukaan nimi juontuisi italiankielisestä ilmaisusta influenza di freddo (kylmän vaikutus). 1700-luvun puolivälissä sana alkaa ilmestyä englanninkieleenkin. Ranskalaiset tarjosivat taudille nimeksi ensin la grippe (gripper eli takertua).

Lääkäri August Hirsch.

Hyvin usein influenssaepidemiat nimetään sen maantieteellisen paikkakunnan mukaan, josta epäillään taudin olevan lähtöisin. Tämä sama asia koskee myös muitakin tauteja. Esim. vuosien 1781-1782 pandemiaa Euroopan eri puolilla kutsuttiin venäjäntaudiksi (la Russe, catarro russo, russsischer Katarrh), vaikka itse venäläiset nimesivät taudin kiinantaudiksi; he näet uskoivat sen tulleen Kiinasta. Myös kuppaa on kutsuttu aikojen saatossa ranskan taudiksi. Usein halutaan uskoa, että taudit ovat lähtöisin jostakin ”muualta”. Käsitys siitä, että taudit alkavat yleensä jostakin muualta, kutsutaan ksenogeeniseksi tai ksenofobiseksi (kreikk. xenos eli vieras) olettamukseksi. Jo Hippokraattes kuvasi kirjoituksissaan noin 400-luvulla eKr. influenssan oireita. Saksalainen lääkäri ja lääketieteen historioitsija August Hirsch (s. 4.10.1817 Danzig ja k. 28.1.1894 Berliini) piti vuonna 1173 puhjennutta tautia ensimmäisenä vakuuttavasti dokumentoituna influenssaepidemiana.

Kirjallisista lähteistä yritetään löytää historiallisten influenssaepidemioiden tunnistettavia piirteitä ja kuvauksia taudin tyypillisistä oireista; oireisiin voivat kuulua mm. äkillinen kuume, yskä, väsymys sekä pää- ja lihassärky. Kuumetaudeista on joskus todella haasteellista erottaa yksittäistä influenssatapausta. Samanaikaiset sairaudet ja niiden puhkeaminen yhtä aikaa sangen useilla ihmisillä on onneksi paljon helpompi havaita. Keuhkokuumetapaukset hyvin usein myös lisääntyessään edistävät sekä keuhko- ja sydänkuolemien määrän lisääntymistä varsinkin vanhemmalla väestöllä. Tällaisiin kuvauksiin perustuen pystytään influenssaepidemioiden historiaa kulkemaan taaksepäin helposti noin viitisensataa vuotta. Eniten tällaisia tautikuvauksia löytyy kyllä Euroopasta, vähemmän muualta, joten toleranssit ovat isot aineiston suhteen. Vaikka dokumentteja ei ole olemassa, se ei automaattisesti tarkoita lainkaan, ettei tautia olisi kyseisellä alueella ilmennyt.

THL:n eli Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen virallisen määritelmän mukaan tartuntatauti eli infektiotauti on sairaus, joka voi tarttua tautia aiheuttavan mikrobin siirtyessä eliöstä toiseen joko suoraan tai välillisesti. Tartuntatauti voi olla sienen, loisen, bakteerin tai viruksen aiheuttama sairaus. Epidemia-sana juontuu kreikankielen sanoista epi (päällä) ja demos (kansa). THL:n mukaan epidemiasta puhutaan silloin, kun tautitapauksia havaitaan odotettua enemmän tiettynä ajanjaksona tietyssä väestössä ja tietyllä alueella. Epidemioita esiintyy kaikkialla maailmassa, mutta vaikeimmin ne ovat voitettavissa maissa, joissa elinolosuhteet ja terveysjärjestelmät ovat heikompitasoisia.

Vuonna 1921 julkaistussa teoksessaan Warren Vaughan jakoi influenssan historian kahteen ajanjaksoon; ennen ja jälkeen vuoden 1889 pandemian. Perusteluiksi jaolleen hän käytti sitä, että 1889 pandemiaan mennessä bakteriologian kehitys oli mullistanut käsitykset taudin etiologiasta eli syy-seurauksien-tutkimuksesta ja epidemiologiassa oli alkanut tilastollisten analyysien hyödyntäminen. Vuotta 1889 piti myös Edwin Kilbourne varsin käänteentekevänä influenssatiedon määrän ja laadun suhteen. Vihdoin vuonna 1933 ifluenssavirus lopulta löydettiin.

Epidemioiden ja pandemioiden historiallinen erottelu on melko haasteellista. Nykyisen määritelmän mukaan pandemia on nopeasti – alle vuodessa – koko maapallolle levittäytynyt epidemia. Koska maailman väestöltä puuttuu tautiin immuniteetti, uusi virus pääsee leviämään tehokkaasti uusiin paikkoihin. Varmasti voidaan todeta, että vuoden 1889-1890 pandemia oli nykymääritelmän mukaisesti yhden ja saman virusmuodon aikaansaama aito ja nopeasti aivan joka puolelle maailmaa levinnyt pandemia.

Sigfridus Aronius Forsius.

Useat maailman tutkijat nimeävät ensimmäiseksi influenssapandemiaksi vuonna 1580 puhjenneen epidemian. Tämä pandemia sai alkunsa joko Afrikasta tai Vähä-Aasiasta ja levisi sieltä Eurooppaan ja Amerikkaan. Kuolleisuus Euroopassa pandemian aikana oli erityisen korkeaa Italiassa ja Espanjassa. Tautia kutsuttiinkiin usein monessa paikassa espanjantaudiksi. Sama tauti levisi tietysti myös Pohjoismaihin. Suomen ensimmäisen maininnan influenssasta teki tähtitieteilijä ja pappi, Sigfridus Aronus Forsius (s. Noin 1560 Helsinki ja k. 1624 Tammisaari), joka vuonna 1580 kuvaili äkillisen rintataudin oireet. Vuoden 1701 virsikirjan ajantiedossa on myös maininta: ”W. 1580 Oli Suomes suuri yskä wuosi”.

Riittävän tarkat ja ehdottoman luotettavat selvitykset puuttuvat 1600-luvun usein esiintyneistä epidemioista. 1700-luvun influenssoista on kuitenkin jo aineistoa säilynyt melko mukavasti tutkittavaksi. Varsinkin kaksi tautia on erityisesti pidetty pandemiana; vuosien 1729-1733 pandemiaa ja vuosien 1781-1782 pandemiaa. Näistä ensimmäinen pandemia lähti liikkeelle Venäjältä ja pandemia levisi Ruotsin kautta kaikkialle Eurooppaan. Vuonna 1732 tauti vihdoin saapui Pohjois-Amerikkaan. Siinä vaiheessa Euroopan tauti oli jo hellittänyt, mutta sitten alkoi Euroopassakin uusi tautiaalto, joka saattoi olla myös uusi pandemia. Tämäkin vitsaus alkoi Venäjältä ja levisi idästä länteen Puolan kautta jälleen muuhun Eurooppaan. Olipa tämä sitten tautiaallon toinen tuleminen tai itsenäinen uusi pandemiansa, jälkimmäinen oli kuitenkin paljon ankarampi koettelemus kuin edellinen. Suomen ensimmäinen lääketieteen tohtori, Johannes Ekelund (s. 1712/1713 Vaasa ja k. 1746), väitteli tohtoriksi vuonna 1742 ja hänen väitöskirjansa nimi oli De Febre catarrhali epidemica. Johannes Ekelund oli myös ensimmäinen lääketieteen tohtori, joka suoritti kaikki opintonsa Turun Akatemiassa. Hän kuvasi väitöskirjassaan katarrikuumeen, joka oli osa koko Euroopassa riehunutta influenssaepidemiaa. Ekelund selitti, että taudissa oli epänormaali lämpö ruumiin pinnassa ja oireet johtuivat nesteiden ylimäärästä ja kiinteiden osien velttoudesta ruumiissa. Hoidoksi käytettiin paikallisesti puurohauteita, niskassa särkyihin ja vatsalla ummetukseen. Kuivaa ihoa korkean kuumeen aikana hoidettiin haalealla soodavedellä. Potilaat saivat sisäisesti meripihkaa riittävän nesteen ja kamomillankukan kanssa. Taudin ajan käytettiin myös teen tapaisia haudejuomia. Ruokana suosittiin mm. kana- tai lihakeittoa ja vatsan sietäessä voitiin antaa myös maitoruokia.

Vuosien 1781-1782 pandemia oli varmasti yksi laajemmin levinneitä pandemioita. Se lähti syksyllä 1781 liikkeelle Venäjältä tai Kiinasta ja levisi tehokkaasti jälleen länteen. Helmikuussa 1782 tauti oli jo Suomessa ja Saksassa. Saman vuoden elokuussa koko Eurooppa kärsi tästä pandemiasta. Kaksi kolmasosaa Englannin väestöstä ilmeisesti sairasti taudin. Tauti vei kuolleina yksin Euroopassa satoja tuhansia ihmisiä mennessään. Pandemiasta on myös ristiriitaista tietoa; toisen mukaan tauti vei varsinkin nuorta aikuisväestöä – muistuttaen espanjantautia – ja toisen tiedon mukaan taas vanhusväestön kuolleisuus olisi ollut kaikkein suurinta.