Punaisen Myllyn taru (10. osa)
Vuosina 1930-1937 George de Godzinsky opiskeli Helsingin konservatoriossa, jossa häntä opettivat Selim Gustaf Adolf Palmgren (s. 16.2.1878 Pori ja k. 13.12.1951 Helsinki), Erkki Gustaf Oskarsson Melartin (s. 7.2.1875 Käkisalmi ja k. 14.2.1937 Helsinki) ja Erik Gustaf Furuhjelm (s. 6.7.1883 Helsinki ja k. 13..6.1963 Helsinki). Musiikkiopintojen kanssa samanaikaisesti Godzinsky toimi viihdemuusikkona ja Suomalaisen Oopperan harjoituspianistina. Vuosina 1935-1936 Godzinsky oli maailmankuulun bassolaulaja, Fjodor Šaljapinin Kaukoidän-konserttikiertueen säestäjänä 57 konsertissa Mantšuriassa, Kiinassa ja Japanissa. Godzinsky piti tätä kiertuetta itse musiikin korkeakoulunaan. George de Godzinsky toimi vuodesta 1938 kapellimestarina johtaen näyttämöteoksia musikaaleista operetteihin ja baletteihin sekä oopperoihin mm. Helsingin kansannäyttämöllä, Ruotsalaisessa teatterissa, Tukholman kuninkaallisessa teatterissa ja Göteborgin Suuressa teatterissa. Godzinsky oli samoin Radion viihdeorkesterin kapellimestari vuosina 1953-1980. Kausi Suomen Kansallisoopperan ja Suomen Kansallisbaletin vierailevana kapellimestarina huipentui baletin ulkomaankiertueisiin 1959-1965 Yhdysvalloissa, Bergenissä, Prahassa ja Varsovassa sekä Pariisissa. Godzinsky toimi Eurovision laulukilpailuissa Suomen kapellimestarina vuosina 1961-1966.
Godzinsky muistetaan kapellimestari uransa lisäksi myös loistavana viihdesäveltäjänä ja muusikkona. Hänen tunnetuimpia sävellyksiä ovat esim. Äänisen aallot, Pohjolan yö, Katupoikien laulu, Sulle salaisuuden kertoa mä voisin ja Sulle kauneimman lauluni laulan. Sotavuosina Godzinsky kiersi rintamakiertueilla sekä johti aseveli-iltoja Messuhallin konserteissa Helsingissä. Vuosina 1936-1943 Godzinsky toimi Harmony Sistersin ja vuosina 1955-1977 Kipparikvartetin sovittajana. George de Godzinsky sovitti äänilevylle Olavi Virran laulamana mm. seuraavat laulut: Hurmio, Kylmät huulet, Kaksi ruusua, Rakkauden muisto, Romanesca, Sateenkaaren tuolla puolen, Saavuthan jälleen Roomaan, Sinitaivas, Yön kulkija, Tango Poesie sekä Öiset kitarat. Kaiken kukkuraksi Godzinsky sävelsi musiikin 64 pitkään elokuvaan, kuten mm. Valentin Vaalan elokuviin Vuokrasulhanen (1945), Viikon tyttö (1946), Gabriel, tule takaisin (1951), Ilmari Unhon elokuviin Kuollut mies rakastuu (1942), Kolmastoista koputus (1945), Kilroy sen teki (1948) sekä Nyrki Tapiovaaran elokuviin Varastettu kuolema (1938) ja Miehen tie (1940).
Pro Finlandia-mitalin George de Godzinsky sai ansioistaan vuonna 1975 sekä vuonna 1981 säveltaiteen valtionpalkinnon. Professorin arvonimen hän sai ensimmäisenä suomalaisen kevyen musiikin edustajana vuonna 1985. Lisäksi George de Godzinskylle ojennettiin elämäntyön johdosta kultainen Emma-patsas vuonna 1994. George de Godzinsky on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle Helsinkiin.
Aina vain Amoria ylistettiin arvosteluissa suopeasti yli puoluerajojen. Helsingin Sanomat näki arviossaan iloa siitä, että melkein kaikissa roolisuorituksissa oli nähtävissä uudenlaista vapautuneisuutta. Täysosumaksi taas arvioi operetin Sosiaalidemokraatti. Hufvudstadsbladet ylisti Ossi Elstelän operetissa esittämää Pallen sanoittamaa Kevätkuplettia, jossa ilmeni ainoa operetin poliittinen kannanotto; samalla lehti moitti operetin libreton tylsäksi: ”Måste man faktiskt importera något så dumt ända från England via Sverige?” Kvinna behärska dig-nimellä operetti oli juuri vähän aikaisemmin esitetty Tukholmassa. Tony Merrickin osan Tukholmassa esitti monipuolisesti lahjakas näyttelijä Nils Poppe (entinen Jönsson, s. 31.5.1908 Malmö ja k. 28.6.2000 Helsinborg) ja Punaisessa Myllyssä saman roolin näytteli Ossi Elstelä. Lehdistö ja esityksen yleisö kiittelivät varauksetta operettia. Varsinkin unkarilainen koomikkopari The Singing Fools sai mimiikallaan yleisön nauruhermot ”kivun rajoille asti”.
Huhtikuussa 1949 Punaisen Myllyn näyttämölle tuotiin Permantopaikka, Hermann Hallerin ja Willi Wolfin ”moderni lentäjäilveily” vuodelta 1906. Esityksen useimmissa arvosteluissa näytäntö todettiin liian vaisuksi ja selkeästi teatterin aikaisempia esityksiä heikompi tasoiseksi. Wieniläisoperettia oli ennen Punaisen Myllyn esitystä esitetty Helsingin Kansanteatterissa kahteen otteeseen. Operetin katu-uskottavuus kärsi selvästi siitä, että Ossi Elstelän panos puuttui näyttämöltä. Näyttelijä Pentti Viljanen nauratti yleisöä sateenvarjotehtailija Filemon Bollerstedtin roolissa, mutta arvioiden mukaan ”laulaa hänen ei pitäisi”. Anna-Liisa Hämeensalon piskuinen roolisuoritus edusti sitä ”nokkeluutta, mitä komediennelta vaaditaan”. Balettitanssijoiden osuutta operetissa oli karsittu selvästi ja balettitytöt olivat esityksessä pikkurooleissa, kuten mm. tarjoilijattarina. Laulaja Olavi Virta pääsi loistamaan operetissa äänellään ja hillityllä olemuksellaan. Merkille laitettiin myös Anita Newtonin suorastaan heikko eläytymiskyky operetissa. Itävaltalainen akrobaattiryhmä 3 Cottas loisti vierailijana esityksessä hurmaten yleisönsä.
Revyyteatteri Puaisen Myllyn kevään ja kesän 1949 esityksiä olivat vapun alla aloittanut Kevätpörriäinen ja syyskuussa käyntiin lähtenyt Syyssirpaleita. Pentti Viljanen kokosi Kevätpörriäisen esityksen ainekset jo aikaisemmin nähdyistä numeroista ja Ossi Elstelä vuorostaan vastasi jälkimmäisen esityksen koonnista. Kevätpörriäisen koreografiasta vastasi viimeisen kerran Eugenia Rönnqvist, koska hän menehtyi ankaran taudin murtamana 14.5.1949 Kivelän sairaalassa. Tuttavallisesti Jennyksi kutsuttu koreografi ja tanssija oli kuollessaan vain 31-vuotias.
Eugenia Rönnqvist tuli Suomalaisen Oopperan balettiin jo hyvin nuorena. Hänen opettajinaan toimivat George Gén ja Alex Saxelin. Eugenia Rönnqvist teki koreografiat Tauno Marttisen ja Anna-Liisa Hämeensalon yhteistyönä syntyneisiin baletteihin Naamioita, Uhri ja balettikohtaukseen Haaremin tulet. Tärkeintä Eugenia Rönnqvistin elämässä oli tanssi; aluksi hän oli tanssija baletissa ja myöhemmin hänestä tehtiin balettimestari. Airi Säilän kanssa Rönnqvist opetti Suomalaisen Oopperan balettikoulussa lapsiluokkaa. Sieltä hän siirtyi Helsingin Työväen Teatterin balettimestariksi.
Boris Grünsteinin ja Gustav Laurentin kolmas revyy, Eloisat elukat, sai ensi-iltansa lokakuussa 1949 Punaisessa Myllyssä. Revyy oli – kolmen vuoden operettien ja laulunäytelmien jälkeen – sopivan kevyt ja kirpeä sekä mukavan pariisilaishenkinen Ossi Elstelän mielestä. Revyyn esitykset jatkuivat vuoden 1950 huhtikuulle saakka. Kesällä 1949 Ossi Elstelä oli tehnyt opintomatkan Skandinavian ja Manner-Euroopan revyykaupunkeihin. Matkalta teatterinjohtaja etsi vaikutteita Punaisen Myllyn revyisiin; Punaisen Myllyn revyitä oli jo jonkin aikaa vaivannut aneemisuus ja kuluneisuus. Elstelä itse kuvaili lähtötunnelmia näin: ”Kun ihminen ja revyyteatterin johtaja on useamman vuoden ajan pakotettu hakemaan inspiraatiotarpeensa elokuvista, revyyn väriloiston kansanhuollon tiukan säännöstelyseulan lävitse ja yleisöparka – penkillä istuen – viihtyisyytensä vilkkaasta mielikuvituksestaan, ei tutustumismatkaa Euroopan revvyykeskuksiin voine aloittaa innokkaamman odotuksen merkeissä kuin allekirjoittanut”. Opintomatka jatkui Skandinavian jälkeen Pariisiin ja lopulta Lontooseen. Aina kun revyyteatterissa oli sopiva tauko, otettiin tämän matkan jälkeen tavaksi vierailla hakemassa ulkomailta vaikutteita tuleviin ohjelmiin.
Tukholman Blanche-teatterissa esitettiin Kar de Mumman revyytä, Låt människan skratta, jossa esiintyivät mm. Anna-Lisa Baude ja Stig Järrel. Elstelä bongasi erityisesti esityksestä imitaattorit Smeddle Brothersin, China-varieteen ja tumman laulajan, June Richmondin. Tukholmassa Ossi Elstelän seuraan liittyivät Irene ja Olavi Virta sekä Anna-Liisa Hämeensalo, jotka olivat saapuneet kaupunkiin Olavin autolla. Kotimaassa oli ainainen pula esitysten rekvisiitasta ja sitä varten matkalla hankintoja teki Anna-Liisa Hämeensalo; näyttävyyttä esityksiin haettiin mm. paljeteilla, plyymeillä ja sulkia hankkimalla. Seurue koki Kööpenhaminassa revyiden suhteen hienoista pettymystä, kun tarjonta ei yltänyt odotusten tasolle. Saksan Hampurissa seurue koki ikävän yllätyksen, kun revyitä ei esitetty kaupungin täydellisen pommittamisen vuoksi. Opintomatka seurueella jatkoi Hampurista Hollannin kautta Ranskan Pariisiin. Näyttelijä Laila Lampi tavattiin Tabarin’ssa ja Casino de Paris’ssa Ossi Elstelä kirjoitti ahkerasti merkintöjä muistikirjaansa. Pariisilaistunut tanssija Josephine Stuart-Baker (synt. Freda Josephine McDonald, s. 3.6.1906 St. Louis, Missouri ja k. 12.4.1975) kohdattiin Folies Bergéren revyyssä Folies & Folies.
Varhaiselämänsä Josephine vietti St. Louisin Johnson Streetillä Mill Creek Valleyn kaupunginosassa, rodullisesti sekalaisessa pienituloisten asuinalueella lähellä Union Stationia; alue koostui mm. bordelleista ja asuintaloista, joissa ei ole vesijohtoputkia. Josephine pukeutui lapsena huonosti ja oli nälkäinen. Josephinen äiti avioitui Arthur Martinin – ystävällisen, mutta ikuisesti työttömän miehen – kanssa ja hänen kanssaan se saivat pojan ja kaksi tytärtä. Äiti otti pyykkiä pestäkseen tullakseen toimeen ja kahdeksanvuotiaana Josephine alkoi tehdä kotitaloustyötä valkoisille perheille St. Louisissa. Eräs nainen pahoinpiteli häntä ja poltti Josephinen käsiä, kun nuori tyttö laittoi liikaa saippuaa pyykkiin. 12-vuotiaana Josephine jätti koulunsa kesken ja 13-vuotiaana hän työskenteli tarjoilijana Old Chauffeur’s Clubissa. Hän asui slummeissa, nukkui pahvisuojissa ja keräsi ruokaa roskasäiliöistä sekä ansaitsi katukulmatanssilla rahaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti