Sami Hurmerinta
Sami Hurmerinta sai omilta vanhemmiltaan venäläisen kitaran kahdeksanvuotissyntymäpäivälahjaksi. Siitä lähtien Samille oli täysin selvää, että hänestä täytyy tulla muusikko, hän suorastaan halusi tehdä musiikkia. Sami alkoi 11-vuotiaana käydä koulunsa kitarakerhossa soittamassa. Hän oppi kitaransoiton alkeet hyvin nopeasti ja pystyi soittamaan kitaransoiton opettajan mukana vaivattomasti eri kappaleita. Venäläinen kitara vain ei tahtonut pysyä vireessä ja opettaja esitti toiveen, että vanhemmat ostaisivat Samille parempilaatuisen kitaran. Tämä toive toteutui ja Sami sai soitettavakseen uuden kitaran. Välittömästi kun Sami pystyi soittamaan kitaraa, hän halusi myös säveltää omaa musiikkiaan. Sovituksia hän alkoi miettiä myös taitojen karttuessa.
Sami Hurmerinta tallensi aluksi sävellyksiään nauhureille, vaikka hänellä ei ollut käytössään moniraitanauhureita. Ensin Sami lainasi koulukaveriltaan kaiuttimella varustetun kasettinauhurin. Hän teki musiikkia päällekkäisäänityksellä; kelanauhurille hän äänitti ensin kitarakompin, toisen kitaran hän nauhoitti kelanauhurin kompin toistuessa kasettinauhurille. Näin nauhoituksia lisäämällä hän teki vielä tallenteen laulusta sekä soitti ämpärirummuilla rummut mukaan tallenteeseen. Ämpäriin oli pingoitettu musiikkiliikkeestä ostettu siannahkakalvo, joka oli kasteltu.
15-vuotiaana Sami pääsi mukaan ensimmäiseen bändiin, jossa kyllä soiteltiin paljon, mutta keikkoja ei vielä ollut tarjolla paljoa. Resuset-nimiseen bändiin Sami pääsi soittamaan 16-vuotiaana. Bändissä oli hänen pari kaveriaan soittamassa ja heillä oli Linnanmäen Rondossa viikon keikat, joissa illan soittosetit olivat kolme kertaa 45 minuutin pituisia. Sami meni bändille esittäytymään ja pääsi mukaan soittamaan omilla biiseillään. Keikkoja oli Linnanmäellä kuutena iltana ja näistä keikoista jo maksettiinkin. Tämä tapahtui kesällä 1971.
Resuset -bändissä oli hieman vanhempi laulaja, jonka autolla ja peräkärryllä sekä PA-laitteilla keikoilla kuljettiin. Keikkoja oli Helsingissä mm. Vanhalla ylioppilastalolla ja jopa jonkin verran eri puolilla Suomea. Riihimäellä bändi pääsi Wigwamin lämmittelybändiksikin. Laulajan lähdettyä armeijaan syksyllä tyrehtyi tämä bändiviritelmä. Sami sai keskikoulun suoritettua ja sen jälkeen hän pyrki ja myös pääsi konservatorioon opiskelemaan kitaraa, pianoa ja musiikinteoriaa. Hän sävelsi ahkerasti kappaleita sekä harjoitteli kitaransoittoa, klassista kitaransoittoa konservatoriossa ja sähkökitaraa konservatorion ulkopuolella.
Konservatorion klassisenkitarasoitto paransi sangen merkittävästi Sami Hurmerinnan soittotekniikkaa. Hän myös piti konservatoriovuosiaan hyvin hyödyllisenä muusikonuraansa ajatellen. Samoin hän arvosti konservatorion hyviä opettajia, mm. Ilmari Hytöstä, joka oli pedantti, mutta samalla mukava lehtori. Ilmari Hytönen jopa ymmärsi jotakin kevyestä musiikista, mutta oli myös hyvin tarkka tulkinnasta, varsinkin klassisten kitarateosten suhteen. Sami on myöhemmin pystynyt hyödyntämään kitaransoitossaan klassisen kitarasoiton tekniikkaa.
Sami Hurmerinta opiskeli konservatoriossa neljä vuotta; hän opiskeli opistossa myös teorioita ja säveltapailua sekä suoritti kitarakursseja, joita kutsuttiin tutkinnoiksi jo tuolloin. Tutkinnot hän suoritti hyvin arvosanoin. Tutkinnot suoritettiin arvovaltaisen raadin edessä, jossa istui yleensä viisi opettajaa. Varsinkin klassinen kitara on varsin herkkä soitin, jossa pienetkin tekniset virheet kuuluvat selvästi.
Juhannuksena 1972 Samin neljä vuotta vanhempi veli kuoli yllättäen. Tapaus oli tietysti järkyttävä. Sami purki suruaan ja tuskaansa soittamiseen ja musiikkiin. Sami eristäytyi vain opiskelemaan musiikkia, harjoittelemaan sekä kappaleiden säveltämiseen. Hänet pyydettiin kesällä 1972 mukaan yhtyeeseen, jossa soitti pari vanhempaa kaveria mukana. Tämä orkesteri harjoitteli Haukilahden Stella Mariksessa, joka oli nuorison suosima paikka Haukilahden rannassa. Bändi teki muutamia keikkoja, mutta yhtyeen rumpali lähti armeijaan ja kokoonpanoa täytyi muuttaa. Uusi miehitys alkoi soittaa nimikkeellä Taivaanvuohi. Pertti ”Pepa” Päivinen (s. 2.6.1955) tuli bändiin soittamaan saksofonia ja huilua tässä yhteydessä; Päivinen tuurasi aina välillä soittajana Pentti Lahtea (s. 5.8.1945).
Pepa Päivisen pääsoitin on baritonisaksofoni, mutta hän hallitsee suvereenisti myös basso-, tenori- ja sopraanofonit sekä klarinetin, bassoklarinetin sekä erilaisia huiluja. Hän aloitti huilunsoitolla Vantaan musiikkiopistossa 12-vuotiaana opettajanaan Seppo ”Paroni” Paakkunainen. Saksofoninsoitto alkoi Viipurin Työväen soittajissa 14-vuotiaana. Varhaisia musiikkivaikuttajia Päiviselle olivat rockyhtyeet Soulset, Tasavallan Presidentti ja ulkomaisista yhtyeistä Colosseum ja Blood, Sweat & Tears. Pepa Päivinen innostui jazzista 16-17-vuotiaana. Hän alkoi opiskella vuonna 1974 Oulunkylän pop- ja jazzopistossa saksofoninsoittoa opettajanaan Juhani Anteri ”Junnu” Aaltonen (s. 12.12.1935 Kouvola) ja sovitustekniikkaa opettajanaan Harry Kaj Olof Backlund (s. 24.2.1945 Helsinki ja k. 25.12.2013 Helsinki).
Päivinen aloitti ammattisoittajan uransa 1970-luvun alussa ja liittyi Sami Hurmerinnan Taivaanvuoheen. Hän soitti keikoilla laulajien Aarne Tapani Kansan (s. 9.3.1949 Hamina) ja Arto Arvo Juhani Sotavallan (s. 7.1.1950 Helsinki ja k. 6.3.1990 Helsinki) yhtyeissä. Päivinen kiersi Eurooppaa vuosikymmenen lopulla kitaristi ja säveltäjä Jukka Jorma Tolonen (s. 16.4.1952 Helsinki) Bandin (JTB) joukossa. Päivinen tutustui 1980-luvulla jazzrumpali Edward Vesalaan (s. 15.2.1945 Mäntyharju ja k. 4.12.1999 Yläne), jonka kokoonpanon Sound & Fury soitantaan hän otti osaa vuodesta 1984 lähtien. Pepa Päivinen soitti myös monilla Vesalan levyillä.
Pepa Päivinen soittaa vuonna 1975 perustetussa UMO:ssa sekä Saxperiment-saksofonikvartetissa ja hän osallistui yhdysvaltalaisen saksofonisti Anthony Braxtonin (s. 4.7.1945 Chicago) Ensamble Braxtonian kiertuekokoonpanoon. Vuonna 1997 ilmestyi Päivisen ensimmäinen sooloalbumi, Saxigon, Edward Vesalan tukemana. Albumilla soittivat Päivisen lisäksi Vesala, kosketinsoittaja Iro Helena Maaria Haarla-Krokfors (s. 7.11.1956 Tampere) ja kitaristi Jouko Tapani ”Jimi” Sumen (s. 1959). Seuraavat albumit ilmestyivät Pepa Päivinen Trion nimellä (Umpsukkelis vuonna 1999 ja Fun Faraway vuonna 2002). Triossa soittivat kahdella ensimmäisellä levyllä Hannu Rantanen (basso) ja Mikko Hassinen (rummut). Myöhemmin Rantasen korvasi Ville Huolman ja vuonna 2005 yhtyeeseen, jonka nimi vaihtui Pepa Päivinen Quartet, liittyi kitaristi Timo Kämäräinen (s. 29.4.1979 Sonkajärvi). Iro Haarlan kanssa Pertti Päivinen on julkaissut duolevyn, Yarra Yarra vuonna 2001.
Sami Hurmerinta teki Taivaanvuohelle paljon kappaleita, mutta myös covereita bändi soitti. Yhtye kävi monissa Helsingin nuorisotilojen bändi-illoissa soittamassa; keikkoja oli jopa Vanhalla ylioppilastalolla ja N-klubilla eli Natsalla. Levyn tekoon Taivaanvuohi ei kuitenkaan päässyt. Yhtyeen aktiiviaika osui vuoteen 1973. Taivaanvuohi teki suoran lähetyksen Liisankadun Popstudiolta joulukuussa 1973. Popstudiossa kävivät soittamassa mm. Tasavallan Presidentti ja Wigwam. Kerran kuukaudessa tuli radiosta suorana tämä vajaan tunnin mittainen ohjelma. Taivaanvuohi-bändille studiotyöskentely oli jännä paikka, sillä siellä oli vielä yleisöäkin paikalla. Samassa pakassa tehtiin YLElle livenauhoituksia ja kantanauhaäänityksiä. Nauhoitukset tallennettiin käytettäviksi Yleisradion äänitekantaan.
Vuonna 1973 Taivaanvuohen Laajasalon keikka tallennettiin Yleisradiolle. Samalla keikalla olivat mukana Dave Isokynä Lindholm (oik. Ralf Henrik Lindholm, s. 31.3.1952 Helsinki), Jukka Haurun bändi ja joitakin muita esiintyjiä. Taivaanvuohi soitti Wigwamin kanssa muutamia keikkoja yhdessä. Taivaanvuohen jäsenet olivat nuoria, ahkeria, innokkaita ja kunnianhimoisia, jotka harjoittelivat soittoaan todella paljon. Sami Hurmerinta muistaa säveltäneensä tälle kokoonpanolle itse erään seitsemänosaisen progressiivisen teoksen. Bändi nauhoitti mielellään omaa soittoa nauhoille ja he myös myivät keikkansa täysin itse. Taivaanvuohen musiikki ei ollut välttämättä kovin helppotajuista musiikkia, eikä se todellakaan sopinut soitettavaksi mihinkään tanssilavalle. Kevään 1974 aikana yhtyeen erilaiset vaikeudet alkoivat kasautua ylipääsemättömiksi.
Taivaanvuohi oli jo kolunnut kaikki mahdolliset pääkaupunkiseudun soittopaikat lävitse ja uusia soittomahdollisuuksia ei paljoa ollut näköpiirissä. Oli jopa suunniteltu äänilevyn tekemistä Love Recordsille, mutta sekin hanke oli ajautunut karille tilanteen muuttuessa. Yhtyeenä Taivaanvuohi alkoi kuivua paikoilleen. Sami Hurmerinnalla oli vielä konservatoriolla keskeneräisiä tutkintoja tekemättä. Lopulta Taivaanvuohi yhtyeenä laitettiin telakalle odottelemaan parempia aikoja kevättalvella 1974. Bändin basisti, Uppe Siitonen, pääsi soittamaan yllättäen Maarit Äijön yhtyeeseen. Eikä mennyt kovin monta kuukautta siihenkään, kun Sami Hurmerinta huomasi soittavansa Maaritin yhtyeessä kitaroita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti