Kokaiinista tuli 1980-luvun loppupuolella jälleen tunnettua huumausainetta; kokaiini oli markkinoijan unelma, sillä sitä pidettiin luksustuotteena sen hinnan vuoksi ja ainoastaan varakkailla asiakkailla oli mahdollisuus sen käyttöön. Newsweek-lehden kansikuvassa vuonna 1977 kokaiinia verrattiin Dom Pérignon-sampanjaan, joka edusti varakkaiden ihmisten hyvää ja hienostunutta makua. Kokaiini nousi nopeasti hyvin monien kunnianhimoisten nuorten amerikkalaisten suosikiksi. Time-lehti ylisti kokaiinia: ”mahdollisesti miljoonien kunnollisten, perinteisten ja usein parempaan asemaan pyrkivien kansalaisten mielihuumeeksi”. Päinvastoin kuin useat muut huumeet kokaiinin katsottiin soveltuvan lisukkeeksi sekä vapaa-aikaan että työelämään. Kokaiinilla ei ollut rasitteena kannabiksen tai LSD:n sivuvaikutuksia eikä niiden tajuntaa laajentavia ominaisuuksia. Tämän lisäksi kokaiini oli aivan liian tyyristä säännölliseen käyttöön muille kuin hyvin pienelle ryhmälle sangen varakkaita asiaan vihkiytyneitä käyttäjiä. Köyhemmällä väestöllä ei yksinkertaisesti ollut kokaiiniin varoja, eikä juuri kenelläkään ollut vuonna 1975 riippuvuutta kokaiinista.
Yhdysvaltalaiset poliitikot suhtautuivat kokaiinin tuolloin myös hyvin suopeasti. Gerald Rudolph Fordin (syntymänimi Leslie Lynch King Jr., s. 14.7.1913 Omaha, Nebraska ja k. 26.12.2006 Rancho Mirage, Kalifornia) ollessa Valkoisessa talossa presidenttinä vuonna 1975 julkaistiin raportti, joka julisti: ”kokaiini ei aiheuta fyysistä riippuvuutta eikä yleensä johda vakaviin yhteiskunnallisiin seurauksiin, kuten rikoksiin, vakaviin tapaturmiin tai kuolemaan”. James Earl ”Jimmy” Carter (s. 1.10.1924 Plains, Georgia) pyrki ja pääsi Yhdysvaltain 39. presidentiksi vuonna 1977 ja Carterin vaaliohjelmassa puollettiin marihuanan laillistamista. No, hänen ohjelmansa marihuanan laillistamiseksi ei edennyt, mutta Carterin huumepoliittinen neuvonantajansa, Peter Bourne, luonnehti kokaiinia ”hyvää tekeväksi”.
Floridan osavaltiossa kokaiinin laittomasta maahantuonnista oli tullut suurin tulonlähde vuoteen 1979 mennessä. Kokaiinin tukkuhinnoiksi arvioitiin tuolloin 10 miljardia dollaria. Aikakautta pidettiin yleisesti huumekauppiaiden ja huumeidenkäyttäjien ”kulta-aikana” Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa oli tuolloin 25 000 psykedeelisten välineiden kauppaa (head-shop), jotka myivät huumetarvikkeita kolmella miljardilla dollarilla vuodessa. Kaksi kolmesta 18-25-vuotiaista amerikkalaisista tunnusti joskus kokeilleensa jotakin laitonta huumausainetta ja jopa 22 miljoonaa yhdysvaltalaista ilmoitti kokeilleensa kokaiinia. Isot huumekartellit menestyivät, kun viihdehuumeista muodostui merkittävä liiketoiminta. Huumekartellit toivat itseasiassa Yhdysvaltoihin niin valtavasti kokaiinia, että kokaiinin tukkuhinta alkoi pudota. Tämä taas lisäsi entisestään kokaiinin kysyntää.
Floridassa varsinaisen ongelman muodosti huumeiden sijaan huumekauppa. Kokaiinista saatiin niin suuria voittoja, että syntyi valtava kilpailutilanne kuubalaisten ja kolumbialaisten huumekauppiaiden kesken markkinoista. Molemmat tunnettiin erittäin väkivaltaisina rikollisina. Floridan Miamissa tehtiin vuonna 1979 huumeisiin liittyen murha joka ikinen päivä.
Kokaiinikauppa houkutteli alalle toimijoita, mutta kaupan laittomuus mahdollisti myös satumaisten voittojen takavarikoinnin poliittisen ilmapiirin muuttuessa. Yhdysvallat oli kuitenkin vielä 1970-luvun lopulla katkerasti kahtia jakautunut maa, jossa toinen puoli väestöstä koki huumeiden symboloivan kaikkea semmoista, mikä oli 1960-luvulla mennyt totaalisesti korpeen. Latinalaissiirtolaisten käyttämä väkivalta, suopeus kokaiininkäyttöä kohtaan ja amerikkalaisiin kohdistunut uhka saivat nostetta aikaan konservatiivien joukossa, jotka eivät sietäneet liberaalia ajatusmallia. Ronald Wilson Reagan (s. 6.2.1911 Tampico, Illinois ja k. 5.6.2004 Los Angeles) valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1980. Saman vuoden syksyllä republikaanit saivat myös senaatissa enemmistön haltuunsa.
Varapresidentti George Herbert Walker Bush (s. 12.6.1924 Milton, Massachusetts ja k. 30.11.2018 Houston, Texas) perusti vuonna 1981 huumemyyjien vastaisen erikoisosaston, joka käynnisti jälleen huumeiden vastaisen sodan. Liberaalien ja konservatiivien keskinäinen kulttuurisota oli käynnissä seuraavat kymmenen vuotta. Ronald Reagan lähti moniin toivioretkiinsä kuin ”soitellen sotaan”, jolloin hänen vilpitön intonsa valitettavasti muodostui usein hyvin ennalta ennustamattomaksi seurauksiltaan. Reaganin kompastuskiveksi muodostui ryvettyminen Nicaraguan sandinistien politiikkaan. Presidentti Ronald Reagan rinnasti contria poliitikkoihin, jotka laativat Yhdysvaltain perustuslain vuonna 1787. Yhdysvaltojen kongressi ei tästä huolimatta ollut kovin innokas puolustamaan contria vaan se sääti lakiin lisäasetuksia, jotka estivät hallituksen varojen kylvämisen toimintaan, jolla oli tarkoitus kukistaa Nicaraguan hallitus. Tämän vuoksi contrat eivät siis saaneet Yhdysvalloista varoja aseiden ostamiseen.
Presidentti Ronald Reaganin maine tahraantui asiassa, kun selvisi, että eversti Oliver Northin oli myynyt aseita Yhdysvaltain viholliselle, Iranille, ja näistä aseista saatuja varoja käytettiin contrien tukemiseen. CIA:n agentit paljastivat myöhemmin, että lentokoneilla, joilla aseita toimitettiin Nicaraguaan, tuotiin paluukyydillä kokaiinia Yhdysvaltoihin. Kokaiinia tuotiin myös laivojen matkassa San Franciscon kautta Yhdysvaltoihin. Näillä huumevaroilla tuettiin Nicaraguan taistelevia contria. Kongressi taipui kovan painostuksen alla kesäkuussa 1986 ja antoi 100 miljoonaa dollaria avustuspakettina Nicaraguan contrille. Välittömästi laillisen avun alettua, contrat ja CIA katkaisivat kaikki yhteytensä kokaiinikauppaan. Vuosina 1982-1985, siis sinä aikana kun CIA varjeli contrien kokaiinikauppaa Yhdysvaltoihin, Miamissa, Los Angelesissa ja Baltimoressa kokaiinin tukkuhinta puolittui. Vääjäämättä samaan aikaan kokaiini oli myös yhä useamman amerikkalaisen saatavilla. Näin aiheutettiin Yhdysvalloissa paha crack-epidemia 1980-luvulla.
Myös aikaisemmin Yhdysvaltain hallitus oli sekaantunut rikollisten välityksellä asioiden kulkuun. Mm. Sisilian vapautus vuonna 1943 hoidettiin vapauttamalla mafian mies, Charles ”Lucky” Luciano (alkujaan Salvatore Lucania, s. 24.11.1897 Lercara Friddi, Sisilia ja k. 26.1.1962 Napoli) vankilasta. Luciano sai rauhassa luoda huumekauppansa uudestaan ja viranomaiset seurasivat vierestä, kun huumeet virtasivat New Yorkiin ja Washingtoniin vapaasti. Vietnamin sodan aikana CIA mahdollisti kaakkoisaasialaisten liittolaistensa heroiinin ja oopiumin tuontia Yhdysvaltoihin. Afganistanissa sama kuvio toistui 1980-luvulla, kun huumekaupalla rahoitettiin Neuvostoliiton vastaista vastarintaa. Vuonna 1982, ennen kun Israel miehitti Libanonin, kristityt falangistit olivat Israelin ainoat liittolaiset. CIA lopetti DEA:n tutkimukset falangisteista, jotka salakuljettivat heroiinia New Yorkiin. Näillä huumerahoilla haluttiin rahoittaa PLO:n vastaista hyökkäystä Beirutissa. Nämä huumekauppaoperaatiot vaikuttivat suoraan heroiinin ja kokaiinin kauppaan Yhdysvalloissa. Näin Yhdysvaltain hallitus ja CIA auttoivat suojelemalla huumekauppiaita.
Nämä em. tapaukset hoituivat salaisilla sopimuksilla, joista ei ole koskaan kovin paljoa puhuttu julkisuudessa. Samoin hyvin arka asia näyttää olevan puheenaiheena myös se, kuinka rikollisuus on päässyt näin hyvin ja perusteellisesti pureutumaan Yhdysvaltojen maaperään. Yhdysvalloissa arvioidaan olevan noin 1,8, miljoonaa joko täysi- tai osa-aikaista huumekauppiasta. Kuinka ihmeessä Amerikassa on luotu tällainen oma liiketoiminnan muoto kaikessa hiljaisuudessa? Näyttää siltä, että rahallisesti hyviä liiketoimia amerikkalaisille tarjottavaksi ovat alat, jotka tarjoavat nopeata rahaa, alkoholia ja huumeita sekä seksiä; silloin puhutaan uhkapeleistä ja numeropeleistä, stimulanttien kauppaamisesta sekä prostituutiosta.
Huumausaineiden kauppa oli 1960-luvulla vain joidenkin harvojen rikollisperheiden tarkoin salattua liiketoimintaa, mutta useat järjestäytyneen rikollisuuden tunnetut johtajat eivät halunneet sekaantua huumekauppaan. Sittemmin poliisin ja virkavallan tiukentunut ote huumausainekaupasta 1970-luvun alkupuolella tuhosi nämä pienet huumekauppiaat, joilla ei ollut tarpeeksi rahaa virkavallan lahjomiseen tai uskallusta raivata kaupanesteitä murhaamalla ihmisiä. Huumekauppiaiden riskit kohosivat, kun rangaistukset kovenivat huumekaupasta. Tämä tietysti vaikutti myös kohottavasti huumausaineiden hintaan ja liiketoiminnan tuottoihin. Tästä oli luonnollisena seurauksena se, että järjestäytynyttä rikollisuutta alkoi houkutella huumeliiketoiminnassa liikkunut raha. Vain järjestäytyneillä rikollisliigoilla oli riittävästi voimavaaroja toimintaan sekä varoja viranomaisten lahjontaan.
Tähän ajankohtaan liittyi läheisesti myös Yhdysvalloissa teollisuuden katoamista kaupunkien keskustoista ja työttömyyden valtavaa kasvua, joka rapautti yhteiskunnan perustoimintoja. Chicagon kaupungissa menetettiin vuosina 1967-1987 peräti 60 prosenttia, New Yorkissa 58 prosenttia ja Philadelphiassa 64 prosenttia teollisuuden tehdastyöpaikoista. Työnantajat siirsivät työpaikkoja ensin keskustoista lähiöihin, sitten muulle paikkakunnalle ja lopuksi ulkomaille. Kuulostaako tutulta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti