New Yorkin kaupungissa koettiin Yhdysvaltain ensimmäinen todellinen huume-epidemia. Eräs tämän ajan huumeidenkäyttäjä kuvaili epidemiaa näin: ”Vuonna 1959 kaduilla ei näkynyt heroiinin myyjiä. Huumeista riippuvaiset hengailivat puistoissa – siinä kaikki! Ei silloin häiritty ihmisiä lorvailemalla rakennusten edessä. Huumeidenkäyttäjät olivat tuolloin hyvin pukeutunutta väkeä. Heidät tunnisti huumeporukaksi ainoastaan siitä, että ollessaan aineissa he jatkuvasti kompastelivat. Ja he tekivät töitä, heillä oli työpaikat. Toki he ottivat rahaa läheisiltään – äidiltään tai vaimoltaan – mutta juuri koskaan ei nähty heidän käyvän ihmisten kimppuun.”
New York Cityn huumetilanne muuttui ratkaisevasti vuonna 1961, kun heroiinista oli huutava pula ja huumeidenkäyttäjät alkoivat kaupungissa etsiä joka paikasta aineita käyttöönsä. Näin ongelma tuli hyvin julkiseksi ja periaatteessa kaikkien tietoon. New Yorkin kokouksessa YK:ssa hyväksyttiin samana vuonna huumausaineista kansainvälinen sopimus, jossa Yhdysvallat pääsi näyttämään mahtiaan muille valtioille. Tämä sopimus oli hyvin pitkälle Yhdysvaltojen laatima ja muille sopimuskumppaneille jäi lähinnä allekirjoittajan rooli. Sopimuksen allekirjoittajat velvoitettiin rajoittamaan laittomien huumeiden kauppaamista kovemmin kuin ennen, hoivaamaan ja kuntouttamaan huumeriippuvaisia sekä rankaisemaan huumeidenmyyjiä. Nyt myös kannabis ja kokanlehdet tulivat sopimuksessa kiellettyjen aineiden joukkoon. 25 vuoden kuluessa oletettiin Bolivian ja Perun lopettavan kokanlehtien tuottamisen. Kivunlievitykseen sallittiin enää länsimaisten lääkeyhtiöiden tuottamat aspiriinit ja parasetamolit. Samoin elintarvikeyhtiöt saivat edelleen tuottaa Coca-Colaa ja Nescaféta asiakkailleen. Kaikista apteekkilääkkeistä tehtiin nyt kaupallisia tuotteita. Näin koitettiin torpata 1800-luvun puolivälistä lähtien jatkunut taisto kaikenlaisia taikajuomia vastaan; nyt nämä juomat määriteltiin ja niiden käyttöä rajoitettiin.
Jälleen lapsi meni pesuveden mukana; kun aika suhteellisen pienin joukon huumausaineiden käyttöä vastaan taisteltiin, niin samalla tuli Andeilla asuvista miljoonista kokalehtienpureskelijoista myös rikollisia. Vuonna 1961 Yhdysvalloissa noin neljä miljoonaa ihmistä oli edes joskus kokeillut laittomia huumeita ja heroiinia saatiin vuonna 1961 takavarikoitua kilon verran Yhdysvalloissa. Vuonna 2003 Yhdysvalloissa oli jo 74 miljoonaa ihmistä, jotka olivat kokeilleet huumausaineita. YK:n huumausainesopimus ei pystynyt rajoittamaan huumausaineiden käyttöä ja tämä sopimus on edelleen voimassa, muutamin lisäyksin täydennettynä. Huumausainepuolella on Yhdysvalloissa enemmän salassa toimintaa tekeviä poliiseja kuin millään muulla poliisiosastolla.
Erilaisten huumausaineiden kaikkinainen käyttö lisääntyi dramaattisesti 1960-luvun lopulla. Nautintokulttuuri jalkautti helposti huumeet kaduille ja samalla huumeiden käyttäjäkunta muuttui. Aikaisemmin stimulantteja olivat tottuneet käyttämään lähinnä tiedemiehet, taiteilijat ja kirjailijat. Uusi käyttäjäkunta koostui lähinnä nuorista ihmisistä ja yhä useammin syrjäytyneistä nuorista. Laittomien ja laillisten huumeiden eroa on mahdotonta selittää niiden kemiallisten ominaisuuksien eroilla. Viranomaisten määritellessä lääkkeisiin ja huumeisiin suhtautumista, on itse ainetta tärkeämpi asia aineen käyttäjän yhteiskunnallinen asema. Lehdissä julkaistiin Yhdysvalloissa 1960-luvulla tarinoita siitä, kuinka LSD rikkoi ihmisen kromosomeja ja sai aikaan kaksipäisiä lapsia.
1970-luvulla taas toimittajat varoittivat lehtikirjoituksissa esim. etupäässä viihdekäytössä olevasta PCP:stä (fenyylisykloheksyylipiperidiini) eli enkelipölystä, joka kertomuksien mukaan antaa käyttäjälleen yli-inhimillisiä voimia. Aine yleensä poltetaan, mutta sen voi nauttia myös suun kautta tai pistämällä. Sitä sekoitetaan myös tupakan ja kannabiksen kanssa. Aineen haittavaikutuksia ovat mm. kohtaukset, riippuvuus, kooma sekä lisääntynyt itsemurhariski.
Vietnamin sota toi oman lisänsä Amerikan huumausaineongelmaan. Kun kongressin valtuuskunta palasi takaisin Vietnamista, se varoitti tuoreeltaan, että ainakin 40 000 amerikkalaissotilasta oli jäänyt Vietnamissa huumausainekoukkuun. Entinen rikollinen, Luis Rodriguez kertoi Los Angelesissa näin: ”Paljon köyhiä työväenluokkaisia nuoria lähetettiin sotaan, josta monet palasivat mieleltään järkkyneinä, heroiinin orjina ja tappamaan oppineina. Kun he liittyivät jengeihin, näistä tuli paremmin järjestäytyneitä ja todennäköisesti hieman mielipuolisempia.”
Vietnamin sota aiheutti Yhdysvalloissa heroiiniepidemian, joka oli todella paha ongelma maassa. Ongelman hoitaminen olisi kaivannut terveydenhoitoviranomaisilta jämäkämpiä ja monipuolisempia toimenpiteitä kaiken kaikkiaan. Asia hoidettiin lähinnä Yhdysvaltojen 37. presidentin, Richard Milhous Nixonin (s. 9.1.1913 Yorba Linda, Kalifornia ja k. 22.4.1994 New York) kautta, joka kävi omaa sotaansa hippikulttuuria vastaan. Oli myös toinen henkilö, joka havitteli Yhdysvaltain presidentin virkaa, New Yorkin kuvernööri, Nelson Aldrich Rockefeller (s. 8.7.1908 ja k. 26.1.1979). Rockefeller toimi New Yorkin 49. kuvernöörinä vuosina 1959-1973. Hän oli myös Standard Oilin perustajan, liikemies John Davison Rockefellerin (s. 8.7.1839 ja k. 23.5.1937) pojanpoika. Hän halusi profiloitua erittäin kovana rikollisuuden vastustajana ja näin kalastaa republikaanien ääniä vaaleissa. Hän oli luomassa vuonna 1973 ankaraa huumelakia, jolla tavoiteltiin rikollisten huumepomojen kiinnisaamista ja huume-epidemian hallintaa varsinkin New Yorkissa.
Richard Nixon nimesi Shaferin komission vuonna 1972 tutkimaan Yhdysvaltain huumeidenrajoittamispolitiikkaa. Komissio kirjasi raporttiinsa, että: ”kansallinen uskonnollinen yhteisö ei ole onnistunut käsittelemään tärkeintä tehtäväänsä: niiden arvojen määrittelyä, joille yksilön valinnat voisi perustua. Huumeiden käyttöön kohdistuva moraalinen varmuus on vähentynyt, mikä on aiheuttanut tyhjyyden tunteen. Uskonnollisella yhteisöllä on erittäin suuri vastuu ottaa kantaa niihin syvällisiin filosofisiin, moraalisiin ja hengellisiin kysymyksiin, joita huumeongelma nostaa esiin”. Komissio ei nähnyt myöskään rikollisuuden ja marihuanan välillä yhteyttä; komission mukaan alkoholi oli paljon vaarallisempi aine kuin marihuana ja sen mukaan marihuanan henkilökohtainen käyttö pitäisi laillistaa. Richard Nixon raivostui komission raportin päätelmistä ja hän piti marihuanan laillistajien ehdottajia juutalaisina.
Isossa-Britanniassa tuli voimaan laki huumaavista aineista vuonna 1971 ja kansanedustajat ilmaisivat selvästi parlamentissa vastenmielisyytensä nuorisokulttuuria sekä siihen liitettyjä moraalisia arvoja vastaan. Vuoden 1945 jälkeen Britannia alkoi vähitellen poistua entisistä siirtomaistaan ja tämän nöyryytyksen päälle tuli vielä punnan devalvaatio sekä Saksan ja Ranskan ylivalta Euroopan talousyhteisössä, EEC:ssä. Äärioikeistolainen National Front-puolue järjesti mielenilmaisuja kaduilla ja puolueella oli vahva näkemys siitä, keitä täytyi syyttää Iso-Britannian pienentyneestä roolista maailmanpolitiikassa. Aikaisemmin maan huumepolitiikka oli ollut melko vapaamielistä, mutta nyt kansanedustajat halusivat muuttaa tilanteen tiukemmaksi. Vaikutti siltä, että huumeiden käytön kriminalisointi ei haittaisi kovin monia ihmisiä eikä ainakaan uhkaisi varakkaiden kansalaisten etuja. Britannialaisista useimmat tiesivät huumeista ainoastaan kannabiksen ja päättäjät uskoivat vain hippien ja rastafarien vastustavan rangaistuskäytännön tiukentamista.
Parlamentin kansanedusta Peter Jackson ehdotti Britanniassa huumelakiin lisäystä, jonka mukaan nikotiini olisi kuulunut lain sisältämään vaarallisten huumeiden listaan. Parlamentissa Peter Jacksonin ehdotus tyrmättiin kuitenkin välittömästi, josta voisi päätellä, että huumeiden terveyshaitat eivät olleet lakiehdotuksessa keskeinen huolenaihe. Lääkäreiden, tiedemiesten ja opettajien varoitukset sivuutettiin ja maan hallitus pääsi itse määrittämään huumeet hyviin ja pahoihin aineisiin niiden vaaroista välittämättä. Samaan aikaan Britanniassa käytiin kovaa keskustelua mm. yksilön käyttäytymisestä sekä valinnanvapaudesta, esiaviollisesta seksistä, homoseksuaalisuudesta ja aborteista. Vuoden 1971 huumelait Britanniassa antoivat hallitukselle mittavat valtuudet puuttua kansalaistensa yksityiselämään.
1980-luvulla huumeiden vastaisen sodan pääkohteeksi nousi crack, kemiallisesti emäksiseksi muutettu kokaiinin kiteinen muoto. Crackin valmistaminen oli huomattavasti turvallisempaa kuin räjähdysherkän freebasen, ja crack oli myös halvempi vaihtoehto. Kun kokaiini muutetaan crackiksi se höyrystyy matalammassa lämpötilassa (90 °C), mikä mahdollistaa kuumentamalla sen nauttimisen. Höyryä hengitettäessä aine pääsee nopeasti verenkiertoon ja alkaa vaikuttaa aivoissa noin kahdessa sekunnissa. Crackia myydään kovina, pieninä ja väriltään kellertävinä tai vaaleanruskeina rakeina, joiden hinta on usein melko alhainen. Crackin lempinimiä ovat mm. paholaisen huume (devil drug) tai kivi (rock). Aineen vaikutus perustuu suuren dopamiinimäärän vapautumiseen. Dopamiini on aivojen välittäjäaine, joka vaikuttaa euforian tunteeseen. Tunne säilyy kuitenkin vain 5-10 minuuttia, minkä jälkeen dopamiinitasot aivoissa romahtavat ja käyttäjä vajoaa masennukseen ja alakuloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti