Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (13. osa)
”Liikekumppanit” sopivat, että Oscar soittaisi Elmyrille, jos saisi jotakin kaupaksi; samalla he sopivat siitä, että joka tapauksessa he tapaisivat New Yorkissa kahden viikon kuluttua. Seuraavaan kuukauteen Elmyr ei nähnyt eikä kuullut mitään Oscar Herneristä. Kuukauden päästä Elmyr sai Oscar Hernerin puhelimeen, kun hän vastasi Mexico Citystä. Elmyrin tiedusteluun Oscar vastasi: ”Minulla ei ole mitään ilmoitettavaa. En ole myynyt mitään. Jos haluat keskustella kanssani, tule tänne”. Tämän sanottuaan Oscar sulki puhelun.
Kun Elmyr soitti toisen kerran hieman myöhemmin vihaisena Oscar Hernerille töistään, tämä vastasi: ”Kuule, epätoivottujen vieraiden ei ole hyvä tulla Meksikoon. Täältä saa vuokrata halvalla pistoolimiehiä.” Oscat oli myynyt Figuuri ja kukka-taulun Meksikossa yhdysvaltalaiselle keräilijälle nimeltä G. David Thompson. Keräilijä maksoi käsirahan ja vei taulun mukanaan Philadelphiaan, kotiinsa. Pian keräilijälle selvisi, että taulu on väärennös. Oscar joutui palauttamaan käsirahan ja sai taulun takaisin, jonka hän seuraavaksi sveitsiläiselle agentille. Agentilta taulu kulki arvostetumman sveitsiläisen taidekauppiaan haltuun. Taidekauppias näytti kuvan ja tarjosi taulua E. Coe Kerrille Knoedlerin nuorimmalle osakkaalle Pariisiin. Taulu myytiin sittemmin Knoedlerilta ja siitä ilmoitettiin Art News Annualissa.
Taidekeräilijä Thompson huomasi saman ilmoituksen lehdessä ja ilmoitti Herrille, että taulu on väärennös, jonka hänkin on kerran hankkinut Meksikosta. Lopulta Kerr joutui hyvittämään taulun hinnan ostajalle. Maalaus palautui Sveitsiin, josta se jälleen kolmen vuoden jälkeen nousi uudestaan tietoisuuteen. Henri Matissen tytär, madame Duthuitin tunnisti taulun väärennökseksi. Tytär ei kuitenkaan aukkottomasti pystynyt todistamaan väitettään, mikä johti ennennäkemättömään kirjeiden vaihtoon mantereiden välillä taideteoksesta. Lopulta kohu vaimeni ja Matissen tytär ei halunnut saattaa Knoedlerin taidegalleriaa huonoon maineeseen.
Vuoden 1956 lopulla Elmyr de Hory halusi lähteä Meksikosta, mutta häntä mietitytti kovasti se, miten hän pääsee takaisin Yhdysvaltoihin. Ensin hän lensi kuitenkin Kanadaan viipyen tuokion Montrealissa. Elmyrin käteisvarat olivat jälleen vähissä. Montrealissa Elmyr kohtasi paljon unkarilaisia, jotka vuoden 1956 kansannousun jälkeen odottelivat siellä pääsyään Yhdysvaltoihin. Elmyr tutustutettiin pariskuntaan, joka omisti jalokivimyymälän. Kun Elmyr mainitse pariskunnalle pienestä taidekokoelmastaan, nämä suosittelivat Elmyrille kanadalaista serkkuaan, joka oli suuren yhtiön johtaja ja keräsi taidetta. Elmyr tapasi pian tämä yritysjohtajan ja esitteli johtajalle piirustuksiaan kansiostaan. Johtaja halusi ensin näyttää piirustuksia asiantuntijoilleen ja Elmyr soitti johtajalle neljän päivän kuluttua. Asiantuntijat olivat pitäneet piirustuksista ja pitivät niitä myös aitoina. Elmyr pyysi niistä 15 000 dollaria, mutta kauppa tehtiin tinkimisen jälkeen 12 000 dollarilla.
Elmyr de Hory valitsi rajanylityspaikakseen vilkasliikenteisen kohdan, Windsorista, Ontariosta, Detroitiin. Matkatavaransa hän lähetti pikarahtina edeltä ja itse hän matkusti taksilla Windsorista Detroitiin. Taksi tietysti pysäytettiin rajalla ja tullimiehet kysyivät henkilöllisyystodistusta Elmyriltä. Tarkastuksessa kesti kymmenen minuuttia. Tarkastaja kysyi ainostaan häneltä, mitä hän halusi nähdä Detroitissa. Tähän kysymykseen Elmyr vastasi, että taidemuseon. Hänelle toivotettiin vain hyvää matkaa. Taksinkuljettaja vei hämmästyneen Elmyrin suoraan taidemuseon ovelle, jossa Elmyr vaelsi päämäärättömästi. Äkkiä Elmyr näki ranskalaisessa kokoelmassa roikkuvan hänen oma väärennös Henri Matissen työstä. Työn oli lahjoittanut museolle joku säätiö.
1950-luvun puolivälin jälkeinen Ranskan impressionististen sekä jälki-impressionististen taideteosten äkillinen arvonnousu hinnoissa näkyi selvästi myös Elmyrin jäljitelmien hintatasossa. Maalauksia liikkui sekä gallerioista yksityisille taiteenomistajille että yksityisiltä omistajilta taidemuseoihin. Elmyrinkin tekemät luomukset levisivät näin tehokkaasti joka puolelle. Samoin hänen teostensa aitouteen uskottiin edelleen useimmiten epäilemättä. Elmyr matkusti Detroitista jonkia ajan kuluttua New Yorkiin, jossa hän huomasi Viidennellä avenuella Brentonin kirjakaupassa käteensä osuneesta Arthur Pfannstielin toimittamasta Modiglianin piirustuksia käsittelevästä kirjasta peräti kolme omaa työtään ja niiden lisäksi vielä kaksi muuta, joiden hän olisi voinut olettaa omiksi töikseen. Erään Elmyrin väärennöksen selityksessä kirjassa kerrottiin teoksen olevan taiteilijan elämän tietyn vaiheen ”ensimmäinen mestariteos”.
Vuodesta 1957 alkaen Elmyr näki hyvin usein omia töitään erilaisten taidekirjojen esittelyissä, vaikka ei varsinaisesti niitä edes etsinyt. Häneltä ei myöskään jäänyt huomaamatta hinnat, joita hänen teoksistaan maailmalla maksettiin. Hinnat olivat nousseet valtavasti siitä, mitä hän oli uskaltanut teoksistaan pyytää myydessään niitä. Vähitellen hänen hienoinen ylpeytensä teosten leviämisestä laajemmalle alkoikin syödä miestä ja häntä alkoi harmittaa, että hän ei ollut saanut teoksistaan suurempia korvauksia. Taidekauppiaita kiinnostivat Elmyr de Horyn mielestä vain valtaisat voittomarginaalit teoksista. Elmyrin mielestä taidekauppiaat olivat vastenmielistä väkeä.
Elmyr de Horysta tuntui viimein ettei hänen tarvinnut katua vähääkään tekojaan. Moraaliset estot, joita alkuun oli paljonkin ollut hänen urallaan, olivat kaikonneet hänestä lähes täysin. Hän tiesi varmasti, että lähes kaikki hänen teoksensa päätyisivät lopulta taidegallerioista kauppiaiden välityksellä joko taidemuseoihin tai varakkaiden henkilöiden yksityiskokoelmiin. Jos joskus kävisikin ilmi, että hänen teoksensa olisivatkin väärennöksiä, lasku niistä menisi taidekauppiaille, koska olivat myyneet väärennetyn teoksen ja niistä saadut rahat tulisi palauttaa ostajalle takaisin. Tämä ajatus kiehtoi jotenkin Elmyr de Horya.
Elmyr de Hory tutustui New Yorkissa marokkolaiseen lääketieteen tohtoriin, Josue Corcosiin. Elmyr vuokrasi talon Murray Hilliltä, jossa hän järjesti näyttävät tupaantuliaiset, joissa oli mukana mm. näyttelijätär Marilyn Monroe (oik. Norma Jeane Mortenson, s. 1.6.1926 Los Angeles ja k. 4.8.1962 Los Angeles). Tohtori Josue Corcos toi mukanaan Elmyrin tupaantuliaisiin nuoren miehen, tilaisuudessa epäsiistin taidekauppiaan Fernand Lagrosin (s. 26.1.1931 ja k. 7.4.1983). Tämä tapaaminen oli Elmyrille kohtalokas.
Marilyn Monroen syntymänimi Norma Jeane Mortenson vaihtui pian Bakeriksi äidin mukaan. Marilyn Monroe-nimen hän otti käyttöön taiteilijanimenään vuonna 1946 ja hän virallisti sen vuonna 1956. Monroella oli hyvin rikkinäinen lapsuus; hän vietti usein aikaa orpokodissa tai sijaisvanhempien luona. 16-vuotiaana hän solmi jo ensimmäisen avioliittonsa ja pian sen jälkeen hän aloitti uransa mallina. Ensimmäisen elokuvasopimuksen hän sai vuonna 1946, mutta ensimmäiset elokuvaroolit olivat pieniä. Huomiota saivat enemmän jo elokuvat Asfalttiviidakko ja Kaikki Eevasta, molemmat vuodelta 1950.
Marilyn Monroen komediennen kykyjä ylistettiin mm. elokuvissa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953), Kuinka miljonääri naidaan (1953) ja Kesäleski (1955). Monroesta kehittyi yksi Hollywoodin ja samalla koko maailman palvotuimmista elokuvatähdistä. Hänen etenemistään elokuvauralla oli osaltaan haittaamassa hänen luokittelunsa ”tyhmäksi blondiksi”. Hän opiskeli kuitenkin Actors Studiossa sekä perusti oman tuotantoyhtiön, Marilyn Monroe Productions. Elokuvakriitikot kyllä kehuivat Monroen suoritusta elokuvassa Bussipysäkki (1956) ja hän sai parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon musikaali- ja komediaelokuvan kategoriassa roolisuorituksestaan elokuvassa Piukat paikat (1959).
Marilyn Monroe oli aikanaan naimisissa kolme kertaa: merisotilas James Doughertyn (1942-1946), baseball-tähti Joe DiMaggion (1954) ja näytelmäkirjailija Arthur Asher Millerin (s. 17.10.1915 New York ja k. 10.2.2005 Roxbury, Connecticut) (1956-1961) kanssa. Marilyn Monroen elämää leimasi viimeisinä vuosina useat terveysongelmat, riippuvuudet sekä hankalan työkaverin maine. Marilyn Monroe kuoli vain 36-vuotiaana barbituraattien (rauhoittavia unilääkkeitä) yliannostukseen. Viralliseksi kuolinsyyksi mainittiin ”todennäköinen itsemurha”, mutta onnettomuutta tai henkirikosta ei myöskään ole täysin pois suljettu.
Elmyr de Hory itse kuvasi olosuhteitaan tuolloin näin: ”Kesä kului etupäässä Fire Islandilla, missä olin yleensä Peggy Fearsin vieraana The Pinesissa tai asuin Pinesin purjehdusseuran hotellissa. Jos FBI etsiskeli minua noihin aikoihin, se olisi löytänyt minut helposti – se oli samanlaista kuin sodan loppupuolella, kun olin Berliinistä paettuani Budapestissa ja Gestapon kuviteltiin metsästävän minua. Manhattanissa ollessani otin joka ilta kello seitsemältä ryypyn Plazan baarissa. Fire Islandilla minut tunnettiin hyvin. En koskaan vaivautunut piileksimään. Voi olla että olin pelkästään huoleton, mutta pohjimmalti luulin, etten piitannut asiasta enää pennin vertaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti