Tampereen Pikkupalatsi (4. osa) 

Pikkupalatsi.

Kansallisromantiikka otettiin nimenä käyttöön vasta 1900-luvun alkuvuosina ja aikaisemmin käytettiin suomalaista tyyliä sen nimityksenä. Käänteentekevää oli mm. Suomen Käsityön Ystävien -yhdistyksen lanseeraama huonekalukilpailu vuonna 1894, jossa etsittiin suomalaista tyyliä edustavia huonekaluja. Vielä myöhemmin samainen yhdistys järjesti Louis Sparren perustaman Iris-tehtaan kanssa toisen huonekalukilpailun, jolla etsittiin suomalaistyylistä makuuhuoneen kalustoa. Suomen Käsityön Ystävät -yhdistys on perustettu 23.4.1879 taiteilija Fanny Churbergin ja arkkitehti Jac Ahrenbergin toimesta. Esikuvana toimi ruotsalainen sisaryhdistys Föreningen Handardetets Vänner, joka perustettiin vuonna 1874 käsitöitä edistämään. Perustajajäsenet olivat etupäässä pääkaupunkiseudun sivistyneistöä, kulttuurihenkilöitä, arkkitehteja ja taiteilijoita.

Johtaja Hjalmar Alexander von Wendt.

Finlayson & Co:n johtaja ja vuorineuvos Hjalmar Alexander von Wendt (s. 23.3.1874 Somerniemi ja k. 24.4.1948 Helsinki) lähetti 24.2.1917 Werner Gestrinille ikävän irtisanomiskirjeen huoneistosta. Werner Gestrin ei tuntunut varsinaisesti pitävän johtaja Hjalmar von Wendtistä ja Werner kirjasikin omaan päiväkirjaansa ivallisen havainnon: ”Wendt rakastaa kutsua itseään von Wendtiksi. Kun ei vain niskaansa taittaisi.” Kirjeestä sydämistynyt Werner Gestrin valitti oikeuskanslerille ylisuuresta vuokrasta ja kirje aiheutti sen, että vuokran korottamisluvan antanutta vuokralautakuntaa vastaa nostettiin syyte, jonka Gestrin vielä voitti. Tämä prosessin vuoksi Werner Gestrin perheineen sai vielä asua Pikkupalatsissa.

Hjalmar von Wendtin vanhemmat olivat tilanomistaja Konstantin von Wendt ja Ludovica Wilhelmina Hedenberg sekä aviopuolisot vuodesta 1900 Gerda Catharine Fray ja vuodesta 1914 Märta Fabritius. Suvun varhaisin tunnettu esi-isä oli lyypekkiläinen parturi ja kirurgi Johann Friedrich Wendt (k. 1779). Hänen poikansa Johan Jakob Adolf Wendt (1758-1835) toimi sotilaslääkärinä Venäjän armeijassa, sai hovineuvoksen arvonimen ja asettui Vanhan Suomen alueelle Sortavalan piirilääkäriksi. Hänen poikansa, eversti – sittemmin kenraaliluutnantti – Alexander Jakob Wendt aateloitiin vuonna 1847 nimellä von Wendt. Suku merkittiin Suomen ritarihuoneelle aatelisena sukuna nro 213.

Hjalmar von Wendt toimi Finlaysonin toimitusjohtajana vuosina 1917-1934 ja sittemmin Finlayson Forssaksi muuttuneen yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1934-1947 eli yhteensä 30 vuotta, aina 73-vuotiaaksi saakka. Yrityksen palvelukseen hän oli tullut jo vuonna 1898. Hjalmar von Wendt opiskeli ensin kaupallista alaa Turussa sekä työskenteli lasitehtaassa Miehikkälässä ennen tuloaan konttoristiksi Finlaysonille Tampereelle. Hän oli konttoristina yrityksessä vuoteen 1911 saakka, sitten prokuristina vuoteen 1915 asti ja apulaisjohtajana vuoteen 1917 saakka, jolloin hänestä tuli Finlaysonin toimitusjohtaja. Finlaysonin alkuvuosinaan Hjalmar von Wendt teki monia ulkomaan opintomatkoja tehtaan toiminnan kehittämiseksi. Hänen johdossaan Finlaysonista kehittyikin merkittävä tekstiilialan yhtiö. Hjalmar von Wendtillä oli samoin useita elinkeinoelämän luottamustehtäviä, esimerkiksi Suomen Kutomoteollisuuden Työnantajain Liitossa. Hän hankki jo vuonna 1919 Kangasalta Toosilan kartanon, jossa hän kasvatti mm. Ayrshire-lehmiä.

Pietro Paolo Tomasi.

Italialainen aatelismies, diplomaatti ja poliitikko Pietro Paolo Tomasi, Torrettan markiisi (s. 7.4.1873 Palermo ja k. 4.12.1962 Rooma) asui maansa lähettiläänä Venäjällä Suomen vuoden 1918 kansalaissodan aikana. Hän nimitti Werner Gestrinin Italian lähetystösihteeriksi; tällä tavalla hän halusi suojella Pikkupalatsin arvokkaita taideaarteita sodan kauheuksilta. Näin Italian lippu suojeli Pikkupalatsin mahdolliselta tuholta. Palatsin pääoven ääressä seisoi lisäksi vartija vartioimassa talon rauhaa.

Pietro Paolo Tomasi oli lähtöisin merkittävästä sisilialaissuvusta ja hän valmistui oikeustieteilijäksi Palermon yliopistosta. Hän siirtyi seuraavaksi diplomaatinuralle jo hyvin nuorena. 31.3.1910 . 16.10.1914 hän toimi silloisen ulkoministeri, San Giulianon markiisin, kansliapäällikkönä. 23.12.1915 hänet nimitettiin toisen luokan ylimääräiseksi lähettilääksi ja täysivaltaiseksi ministeriksi. Tomasi johti Italian kauppavaltuuskuntaa Pietarissa 18.11.1917 alkaen ja hänet ylennettiin vielä myöhemmin suurlähettilääksi samaan paikkaan. Sen jälkeen Tomasi Italian valtuuskunnan attaseana Pariisin rauhankonferenssissa (1919) ja saman vuoden elokuun 20. päivästä heinäkuun 6. päivään 1921 hän toimi Wieniin uudelleen perustetun Itävallan valtion suurlähettiläänä. Hän avioitui 26.4.1920 Lontoossa Alice Barbin (s. 1.6.1858 ja k. 4.9.1948) kanssa, joka oli kuuluisa lied-laulaja ja kamarimusiikkilaulaja. Alice oli myös paroni Boris Wolff von Stomerseen leski. Stomerseen tytär Alexandra avioitui Pietro Tomasin veljenpojan, Giuseppe Tomasi di Lampedusan, kanssa vuonna 1932.

Tomasi toimi Bonomin hallituksen ulkoministerinä 7.6.1921 – 26.2.1922 välisenä aikana ja kuningas Vittorio Emanuele III nimitti hänet kuningaskunnan senaattoriksi 19.7.1921. Hän palveli viimeksi suurlähetystössä Lontoossa 10.11.1922 – huhtikuu 1927, jossa hänet nimitettiin ensimmäisen asteen suurlähettilääksi 31.12.1923. Benito Mussolini pakitti Tomasin eroamaan diplomaatin tehtävistä vuonna 1927. Sen jälkeen hän omistautui senaattorin toimintaan asuinpaikkanaan Rooma. Hän ei koskaan halunnut liittyä fasismiin, jota hän vastusti jyrkästi ja peruuttamattomasti senaatissa. Tästä syystä Rooman vapauttamisen ja kuninkaan sekä hallituksen paluun pääkaupunkiin jälkeen Tomasi nimitettiin 20.7.1944 senaatin puhemieheksi.

Vuonna 1924 Wernerin päiväkirjan mukaan johtajan Hjalmar von Wendt sai häirittyä perheen asumisrauhaa niin paljon, että perhe päätti muuttaa pois Pikkupalatsista. Werner Gestrin muutti aviovaimonsa arkkitehti Hilja Gestrinin ja tyttäriensä Marjatan ja Vapun kanssa Kauppatorin – nykyisen Keskustorin, nimi vaihdettiin vuonna 1936 – laidalla sijaitsevaan Sumeliuksen taloon asumaan.

Finlaysonin puuvillatehtaan entisen rakennuspäällikkö Toive Lehtisen muisteli, että 1940- ja 1950-luvuilla Pikkupalatsin salien seinät tapiseerattiin salin ovien yläpuolelle saakka ja yläosa seinästä vastaavasti maalattiin. Oli aivan tavallista, että Pikkupalatsin remonteissa ei rahoja paljoa säästelty; uudet asukkaat saivat valita seinätapetit kaikkein kalleimmasta hintaryhmästä. Harriet Wichmanin (o.s. Alftan) kertoi Pikkupalatsista, että sen asukkaat eivät koskaan käyneet toisillaan kyläilemässä, eivätkä muutenkaan olleet toistensa kanssa liiemmin tekemisissä. Pikkupalatsin vierashuoneena toimi kellarikerroksen biljardihuone, jonne rakennettiin siksi myös uusi wc. Harriet Wichmanin mukaan talon koristemaalauksia ei ollut muualla näkyvissä, kuin ainoastaan porrashuoneessa. Lattioihin asennettiin 1950-luvun tyypillinen raitakuvioinen korkkimatto.

Erik Alfons Alftan.

Finlaysonin puuvillatehtaan teknillinen johtaja Erik Alfons Alftan (s. 2.1.1908 Viipuri ja k. 22.3.1995 Tampere) perheineen asui Pikkupalatsissa vuosina 1950-1961. Alftan valmistui ylioppilaaksi Nya svenska samskolanista ja valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1931. Hän jatkoi opintojaan stipendin turvin Saksassa ja Englannissa. Hän toimi Porin Puuvillan kutomonjohtajana, vuosina 1945-1950 hän oli Sörforsan pellavatehtaan teknillisenä johtajana Ruotsissa ja vuosina 1950-1961 Finlaysonin puuvillatehtaan teknillisenä johtajana Tampereella. Myöhemmin hän oli vielä yli vuosikymmenen ajan YK:n tehtävissä tekstiiliteollisuuden asiantuntijana useissa Aasian ja Afrikan kehitysmaissa, kuten Sri Lankassa, Iranissa, Egyptissä ja Tansaniassa. Erik Alftanin aviopuoliso oli Doris Sofia Lovisa Alftan (o.s. Ek, s. 26.8.1910 ja k. 6.5.2006). Alftanien poika oli kirjailija Robert Magnus Eriksson Alftan (s.8.6.1940 Pori ja k. 18.3.2022 Helsinki).

Rouva Doris Alftan muisteli, että Pikkupalatsin katot olisivat olleet valkoisia, ornamentteja ei ollut näkyvissä ja tapetit olivat tyypillisiä 1950-luvun tapetteja. Vuosina 1949-1955 sotien jälkeen Pikkupalatsin yläkerran asunnossa asui puuvillatehtaan sairaalan hoitajia ja tehtaantyöntekijöitä. Finlaysonin tehtaan alueelle oli perustettu sairaala vuonna 1867, joka tarjosi maksuttoman hoidon ja ravinnon kahdelletoista potilaalle. Sairaanhoitaja Inkeri Mäkisen mukaan yhteiskeittiö sijaitsi tuolloin Pikkupalatsin pihanpuoleisessa pohjoiskulmassa. Yläkerran kylpyhuoneessa oli puulämmitteinen boileri sekä suuri amme. Koska lattiat olivat parkettia, oli huonokuntoisten parkettien siivoaminen sangen työlästä. Inkeri Mäkinen samoin muisteli, että katon ornamentit olivat maalatut peittoon. Osa talon uuneista purettiin 1950-luvulla. Nämä puretut uunit siirrettiin säilöön Finlaysonin varastoon. Finlaysonin varastosta uunit siirrettiin myöhemmin vielä Tampereen kaupungin Museotoimen varastoon.

 Tampereen Pikkupalatsi (3. osa)

Pikkupalatsi.

Konsulin poika, liikemies ja kauppias Werner Mauritz Gestrin (s. 28.4.1876 Helsinki ja k. 14.10.1952 Tampere) oli hyvin innokas valokuvauksen harrastaja sekä myös vuonna 1897 perustetun Fotografiklubben i Tammerforsin perustajajäsen. Hänen aviopuolisonsa oli arkkitehti Hilja Ilma Kainulainen (s. 28.4.1882 Kuhmo ja k. 14.8.1963 Tampere), joka suunnitteli mm. tilat Tampereen taidemuseolle vuonna 1930. Hilja Gestrin työskenteli arkkitehti Olivia Mathilda ”Wivi” Lönnin (s. 20.5.1872 Tampere ja k. 27.12.1966 Helsinki) arkkitehtitoimistossa. Gestrin muutti Helsingistä Tampereelle vuonna 1896 ja aloitti valokuvausharrastuksensa vuotta myöhemmin. Tämän lisäksi Werner Gastrin toimi vuonna 1933 perustetun Tampereen Kameraseuran puheenjohtajana. Werner Mauritz Gestrin kuvasi mielellään maisemia, miljöötä ja henkilöitä. Tampereen valokuva-arkistossa on noin 450 negatiivia hänen kuvaaminaan. Siellä on samoin runsaasti 1920-luvulta kuvia Pikkupalatsin asukkaista, tapahtumista sekä talon sisustuksesta. Hänen ottamissaan kuvissa näkyvät hyvin mm. koristeelliset linoleum-lattiat sekä pääsalissa että ruokasalissa.

Valokuvaaja Werner Mauritz Gestrin.

Werner Mauritz Gestrin kuvaili omassa päiväkirjassaan Pikkupalatsiin muuttoa ja elämää talossa. Hän kirjasi 14.12.1906 päiväkirjaansa nukkuneensa jo kaksi yötä hyvin uudessa kodissaan sekä viihtyvänsä talossa erinomaisesti. Hän luonnehti ihmisten sanovan palatsia ruhtinaalliseksi, mutta myös kodikkaaksi. Gestrin ylisti päiväkirjassaan Christian Bruunin rakennuttamia tyylikkäitä talon saleja, joiden seinät hänen isänsä täytti taidekokoelmiensa tauluilla. Näin Werner kirjoitti: ”Detta är ju ett Skokloster i miniatyr”. Werner Gestrin vertasi Bruunin rakennuttamaa Pikkupalatsia ruotsalaiseen Håbon kunnassa sijaitsevaan ja vuosina 1654-1668 marsalkka Carl Gustaf Wrangelin (s. 23.12.1613 ja k. 5.7.1676) rakennuttamaan Skoklosterin linnaan. Werner Mauritz Gestrin piti Pikkupalatsin biljardisalissa oman valokuvanäyttelynsä syyskuun alussa vuonna 1908.

Skoklosterin linna.

Werner Mauritz Gestrin kirjoitti samoin ihmisten vierailuillaan viihtyvän todella hyvin Pikkupalatsin tunnelmissa, selvästi paremmin, kuin edellisessä Hämeenkadun Ruuskasen talossa sijainneessa residenssissä. Gestrin kuvaili Ruuskasen talon kotia kestikievarimaiseksi, josta vieraat olivat jo poistumassa, kun tarjoilu vasta katettiin pöytiin. Myös Finlayson & Co:n johtajat suvaitsivat vierailla Gestrineillä vierailulla. Talon yläkerrassa asui Gestrinin perheen muuttaessa palatsiin herra Hofmeier perheineen.

Ruuskasen talo.

Syksyllä 1914 Gestrinit teettivät remontin asunnossaan; tuolloin talon vanha seinäpuhelinkin sai väistyä pöytätelefoonin tieltä. Werner Gestrin kirjasi päiväkirjaansa asiasta seuraavasti: ”Kaunista ja siistiä täällä nyt on. Saimme itse valita tapetit ja muutenkin päättää, mitä kaikkea laitetaan.” Näihin aikoihin Pikkupalatsin yläkerrassa asusti arkkitehti Johan Lambert Petterson (s. 19.11.1864 Hausjärvi ja k. 27.9.1938 Helsinki). Vuonna 1885 Petterson valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta.

Arkkitehti Johan Lambert Petterson.

Pikkupalatsissa asuivat 1920-luvulla Werner Mauritz Gestrinin perhe palatsin pääkerroksessa ja talon toisessa kerroksessa asui Finlaysonin puuvillatehtaan konttoripäällikkö – myöhemmin myös johtaja -, Henrik Sadi Salama Sandell (s. 15.12.1891 Turku ja k. 9.3.1986 Turku), huomattavasti vaatimattomammin sisustetussa asunnossa. Henrik Sandell sai vuorineuvoksen arvon vuonna 1950. Henrik Sandellin aviopuoliso oli Mette Maria Sandell (o.s. Rasmussen, s. 30.11.1896 Tampere ja k. 4.10.1979). Näissä 1920-luvun Gestrinin ottamissa valokuvissa näkyy samoin ikkunoiden alle ilmestyneet lämmityspatterit, joka kielisi siitä, että Pikkupalatsiin olisi keskuslämmitys tullut jo melko varhaisessa vaiheessa. Opiskelunsa ohessa Petterson työskenteli Carl Gustaf Nyströmin (s. 21.1.1856 Helsinki ja k. 30.12.1917 Helsinki) ja Frans Anatolius Sjöströmin (s. 3.7.1840 Turku ja k. 1.8.1885 Rönnskär) arkkitehtitoimistossa ja valmistuttuaan hän teki töitä myös arkkitehti Aleksander Theodor Deckerin (s. 1.12.1838 Helsinki ja k. 3.4.1899 Helsinki) kanssa.

Henrik Sadi Salama Sandell.

Myöhemmin Petterson opiskeli vielä yhden lukukauden Dresdenin Polyteknillisessä korkeakoulussa. Sen jälkeen hän toimi kolmisen vuotta lääninrakennuskonttorin vt. esimiehenä Hämeenlinnassa. Seuraavaksi Petterson muutti Tampereelle, missä hän oli vt. kaupunginarkkitehtina Frans Ludvig Caloniuksen (s. 19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere) jälkeen vuosina 1891-1900 ja vakinaisena kaupunginarkkitehtina vuosina 1902-1918. Petterson työskenteli Tampereen kautensa jälkeen Hämeenlinnan toisena lääninarkkitehtina ja yleisten rakennusten ylihallituksen piirustuskonttorin johtajana. Lambert Pettersonin tullessa kaupunginarkkitehdiksi Tampereen kaupungin rakentamisessa alkoi voimakas kehityskausi ja rakennuslupien murroskausi. Pettersonilla oli iso työtaakka hänen johtaessaan tontinmittauksia ja -paalutuksia, asemakarttatöitä, rakennustarkastuksia, viemärisuunnitteluja ja kaupungin omia rakennustöitä. Hänen osalleen tuli mm. kaupungin teurastuslaitoksen, sähkölaitoksen, tulli- ja pakkahuoneen, uimalaitoksen ja mielisairaalan rakennustöiden suoritus. Lambert Petterson uudisti 1890-luvulla Kyttälän ja Tammelan asemakaavoja sekä suunnitteli kaupunkiin monia uusrenessanssityylisiä rakennuksia, joista ensimmäisiä oli Ruuskasen talo Hämeenkadulla. Myöhemmässä tuotannossaan Petterson omaksui vaikutteita myös jugendtyylistä, mutta se jäi hänen töissään sivurooliin. Petterson oli erikoistunut tehdasrakentamisen suunnitteluun ja hän piirsi taloja lähes kaikille Tampereen teollisuuslaitoksille.

Oskar Merikanto.

Pikkupalatsissa vieraili Gestrinien aikana usein mm. Tuomiokirkon konserttimatkojensa yhteydessä säveltäjä, muusikko, opettaja ja kapellimestari Frans Oskar Merikanto (vuoteen 1882 Mattsson, s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) aviovaimonsa kanssa. Merikannon isä Frans Ferdinand Ala-Kanto oli ammatiltaan ylikönduktööri. Oskar Merikanto sai yksityisopetusta urkuri ja säveltäjä Lauri Hämäläiseltä (s. 10.8.1832 Rautalampi ja k. 29.9.1888 Helsinki), kunnes sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtaja Eva Aurora Charlotta Demidov Karamzinin (o.s. Stjernvall, s. 1.8.1808 Ulvila ja k.13.5.1902 Helsinki) tuella hän pääsi opiskelemaan Leipzigiin vuosiksi 1887-1889. Tämän jälkeen Merikanto opiskeli Berliinissä viulisti ja säveltäjä Albert Ernst Anton Beckerin (s. 13.6.1834 Quedlinburg, Saksa ja k. 10.1.1899 Berliini) johdolla vuosina 1890-1891.

Merikanto valittiin vuonna 1892 Johanneksenkirkon urkurin virkaan, missä hän työskenteli kuolemaansa saakka. Pianistinakin Suomea kiertänyt Oskar Merikanto kävi työnsä ohella tarkastamassa kirkkoihin asennettuja urkuja Suomessa sekä opetti soittoa Helsingissä julkaisten samalla alan oppikirjoja. Merikannon virittämistä uruista tuli aikalaiskeskustelussa eräänlainen statussympoli pitäjien välisessä kilvoittelussa. Vuonna 1911 Oskar Merikanto oli perustamassa Suomalaista Oopperaa ja toimi sen ensimmäisenä kapellimestarina vuosina 1911-1922. Merikannon sävellyskilpailuun lähettämä teos, Pohjan neiti, oli ensimmäinen suomenkielinen ooppera. Hän toimi myös Päivälehden (myöh. Helsingin Sanomat) pitkäaikaisena musiikkikriitikkona.

Elin Kleopatra Danielson-Gambogi.

Samoin Werner Gestrinin serkku, taidemaalari Elin Kleopatra Danielson-Gambogi (s. 3.9.1861 Noormarkku ja k. 31.12.1919 Antignano, Italia) nähtiin usein Pikkupalatsissa. Hänen näyttelynsä avajaisia vietettiin 12.9.1907 Milavidan palatsissa läheisellä Näsinkalliolla. Elinin perhe kärsi rahapulasta katovuosien ja heikkojen viljelymenetelmien vuoksi. Maatila menikin konkurssiin Elinin ollessa kymmenenvuotias ja vuotta myöhemmin hänen isänsä teki itsemurhan. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta äiti pystyi kustantamaan molemmat tyttärensä yksityiskouluihin. Elin kirjautui 15-vuotiaana Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun Helsingissä; hän asui enonsa kauppias Otto Mauritz Gestrinin ja tämän aviopuolison, Clara Gestrinin kodissa. Piirustuskoulu ei vielä tuolloin tarjonnut todellisia mahdollisuuksia taiteilijan ammattiin, vaan sitä pidettiin lähinnä harrastelijoiden kouluna.

Hän epäili pitkään taidemaalarin uraa sen taloudellisen epävarmuuden ja opintojen kalleuden vuoksi. Hän harkitsi kauan taideteollista uraa ja opiskelikin posliinimaalausta vuonna 1871. Hän ennätti tehdä muutamia koristemaalauksia Arabian tehtaalle, kunnes lyhyen piirustusopettajan uran harkinnan ja opettamisen Jyväskylän seminaarissa jälkeen hän lähti opettajiensa rohkaisemana ensimmäiselle Pariisin opintomatkalleen vuonna 1883. Hän opetti vuonna 1893 Taideyhdistyksen piirustuskoulussa pääopettajana, vuonna 1890 Turun piirustuskoulussa Victor Werterholmin sijaisena ja vielä seuraavan talven toisena opettajana ja vuodet 1893-1894 Helsingin yliopiston piirustussalissa, vaikka hän olikin jo päättänyt alkaa taidemaalariksi.

Elin Danielson-Gambogin maalaus Lukuhetki on näkymä Hämeenpuiston Pikkupalatsin punaisesta salista. Gestrinit omistivat samoin Eelin Danielson-Gambogin tekemät maalaukset Äidillinen huoli ja Hedelmän otto, jotka näkyvät mm. joissakin talossa otetuissa valokuvissa. Myös taiteilija Fanny Churbergin maalaama taulu, Asetelma vuodelta 1876, näkyy kuvissa ruokasalin seinällä. Gestrinin olohuoneen seinällä 1920-luvulla oli myös Albert Edelfeltin maalaus, Rokokoopukuinen nainen, vuodelta 1874.

Tampereen Pikkupalatsi (2. osa) 

Aksel Gallen-Kalela (vuoteen 1907 Axel Waldemar Gallén, s. 26.4.1865 Pori ja k. 7.3.1931 Tukholma) ja Emil Erik Wikström (s. 13.4.1864 Turku ja k. 26.9.1942 Helsinki) rakennuttivat itselleen erämaahuvilat kuvatakseen ja tutkiakseen maamme kansallisia syviä tuntoja. Emil Wikströmin huvila valitettavasti tuhoutui tulipalossa vuonna 1896, mutta Wikström rakennutti uuden huvilan tuhoutuneen ateljeen tilalle vuonna 1899. Kalelan huvila oli Louis Sparrelle aina mieluinen vierailukohde. Louis Sparre ja Emil Wikström tekivät Vienan Karjalaan vuonna 1892 matkan tutkiakseen käsitöitä ja puuarkkitehtuurin geometrisia koristeaiheita. Suomessa näitä ei oikein osattu ottaa vielä vastaan suopeasti.

Aksel Gallen-Kallela.

Emil Wikström.

Louis Sparre oli avioliitossa vuodesta 1893 lähtien marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin sisaren, kirjailija Eva Hedvig Wilhelmina Mannerheim-Sparren (s. 30.6.1870 Askainen ja k. 27.12.1957) kanssa. Louis Sparre tuli Suomeen vuonna 1889 Akseli Gallen-Kallelan seurassa. Hän ihastui Suomeen ja erityisesti Karjalan arkaaiseen kulttuuriin. Vuonna 1891 oli näytteillä Pariisin salongissa kaksi hänen teostaan. Samana vuonna hän päätti muuttaa Suomeen, jossa asui vuoteen 1908 saakka. Sparre teki laajoja matkoja Suomessa ja hän kuvaili niitä matkojaan maalauksissaan sekä kirjassa Kalevalan kansaa katsomassa: muistiinpanoja Kauko-Karjalan retkeltä vuonna 1892. Vuonna 1895 hän sai ensimmäisen palkinnon kilpailussa Vaasan kirkon alttaritaulusta.

Alfred William Finch.

Sparren pariskunnan kiinnostus taideteollisuutta ja huonekaluja kohtaan johti Iris-tehtaan perustamiseen Porvooseen vuonna 1897 sekä taideteollisen piirustustoimiston perustamiseen vuonna 1901. Louis Sparre suunnitteli itse Iris-tehtaassa valmistetut huonekalut, mutta keramiikan ja kaakeliuunien valmistamisesta vastasi belgialais-englantilainen keraamikko ja taidemaalari Alfred William Finch (s. 28.11.1854 St-Josse-Ten-Noode, Bryssel ja k. 28.4.1930 Helsinki), jonka Sparre kutsui Suomeen. Finchin johdolla suomalainen punasavesta valmistettu keramiikka sai kansainvälisen suunnan. Helmikuussa 1898 tehdas toi markkinoille Suomen ensimmäisen taidekeramiikkakokoelman, joka piti sisällään lukuisia käyttöesineitä kynttilänjaloista maljakoihin. Moderneja saviesineitä koristeltiin jugendmaisin, kaartuvin ja tyylitellyin luonnonaihein. Lasituksessa suosittiin vaalean- ja tummansinistä, vaalean- ja tummanvihreää ja punaista sekä näiden yhdistelmiä. Myös ruskeat ja vaaleat pilkut olivat yleisiä. Yksi tehtaan lähtökohdista oli käyttää kotimaisia materiaaleja ja Porvoon maaperästä löytyi siihen soveltuvaa punasavea.

Iris-tehdas Porvoossa.

Iris-tehdasrakennus itsessään oli perustamisensa aikaan monumentaalinen ja herätti huomiota pääkaupunkiseutua myöten. Se oli ensimmäinen kolmikerroksinen rakennus Porvoossa. Iris-tehtaalla oli valtakunnallisestikin iso merkitys, sillä se oli koko Suomen ensimmäinen taideteollinen yritys. Mitään vastaavaa ei koko maassa vielä ollut. Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 Iris-tehtaan tuotanto sai suurta huomiota ja myös Porvooseen saatiin vihdoin oma myymälä, mutta Louis Sparre alkoi jo olla työuupumuksen partaalla. Vaikka keramiikka sai paljon arvostusta maailmalla, sen tuotannon aikakausi Suomessa oli kuitenkin väärä ja lukuisten ongelmiensa myötä tehdas jätti konkurssihakemuksen alle viisi vuotta sen perustamisesta. Vaikka Iris-tehtaan tarina päättyi jo vuonna 1902, ehti Finch luoda pohjan modernille keraamiselle muotoilulle.

Sparren perheen muutettua Ruotsiin vuonna 1908 Louis Sparre luopui taideteollisuudesta ja keskittyi maalaamiseen ja grafiikan tekemiseen. Iris-tehdas lopetti toimintansa taloudellisten vaikeuksien vuoksi jo vuonna 1902. Hän jatkoi matkustelua Euroopassa ja teki vuonna 1912 Anders Zornin kanssa matkan Egyptiin ja Pohjois-Afrikkaan. Louis Sparre ohjasi vuonna 1907 ensimmäisen suomalaisen elokuvan, Salaviinanpolttajat, yhdessä näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Kaarlo Teuvo Puron (oik. Karl Teudor Puro, s. 9.11.1884 Helsinki ja k. 24.7.1956 Helsinki) kanssa. Louis Sparre osallistui miekkailijana Tukholman olympialaisiin vuonna 1912. Hän pysyi aktiivisena vanhuuteen saakka ja piti vielä 99-vuotiaana taidenäyttelyn.

Tampereen kaupunginarkistossa säilytetään mm. arkkitehti Fredrik Thesleffin piirustuksia Pikkupalatsista. Piirustuksista näkyy kuinka Thesleff on piirtänyt jokaiseen saliin uunit, mutta näistä hänen piirtämistä uuneista on jäljellä enää kolme uunia, yksi jokaisessa kolmessa kerroksessa. Tosin yläkerran olohuoneen matala jugend-uunin malli löytyi Turun kaakelitehtaan luettelosta vuodelta 1909, jolloin tämä uuni ei ehkä olekaan alkuperäinen uuni, vaan jälkeenpäin asennettu. Fredrik Thesleff piirsi myös salien sekä pääeteisen kattoihin kuvioituja koristeita, mutta rakennusvaiheessa nämäkin ovat jääneet toteutumatta, sillä isännöitsijä Christian Bruun tilasi Louis Sparrelta lopullisen sisäkoristelun.

Palatsin lattioihin asennettiin vuosisadan vaihteen kertaustyyleille uskollisesti koristepainetut linoleumit. Arkkitehti Fredrik Thesleffin kuvissa näkyvät samoin ruokasalista sekä yläkerran kulmasalista parvekkeille vievät ovet, jotka kylläkin myöhemmin ovat peitetyt. Molemmissa kerroksissa salien muoto sekä koko ovat yhtäläisiä. Keittiöt molemmissa kerroksissa sijoitettiin rakennuksen pohjoisnurkkiin. Thesleff suunnitteli kylpyhuoneen palatsin toiseen kerrokseen ja joka kerroksessa sijaitsi wc keittiön tarjoiluvälikön kupeella. Kerroksesta toiseen johtavat sisäportaat ovat avoportaat, jotka kuitenkin talon muuttuessa kahden perheen taloksi muutettiin umpiportaiksi.

Pikkupalatsin biljardihuone on talon kellarissa.

Isännöitsijä Christian Bruun halusi Pikkupalatsin alakertaan sijoitettavan talon biljardihuoneen, joka kaikkine sisustuksineen on säilynyt kelvollisesti. Talon kellarikerroksessa sijaitsivat alkujaan myös pannuhuone, pesutupa, varastoja, viinikellari sekä talonmiehen asunto Puuvillatehtaankadun päädyssä. Osasta pesutupaa on myöhemmin tehty talon sauna. Louis Sparren tekemästä ruokasalin panelointiluonnoksesta on Tampereen kaupunginarkistossa säilössä kopio, joka on päivätty 18.2.1898. Sparren luonnoksissa paneloinnin keskivaiheille on maalattu koristemaalaus ja kaksi topattua korkeaselkäistä nojatuolia, joiden etujaloissa on koristekaiverruksia. Koristemaalaus paneeleista jäi ilmeisesti toteutumatta.

Hämeenpuiston Pikkupalatsi ei ollut kovin suosittu sisäkuvauksen kohteena alkujaan, koska palatsin asukkaan elivät omaa, verrattain suljettua elämäänsä. Jokainen palatsiin muuttanut isännöitsijä teetti Finlaysonin korjausmiehillä talon peruskorjauksen oman maun mukaan, jolloin mm. tapetit ja lähes aina myös lattiat menivät uusiksi. Koska vanhat tapetit irrotettiin talon seinistä uusien tapettien alta, ei ajallista kerrostumaa päässyt syntymään seinäverhoiluun. Pikkupalatsin tultua valmiiksi isännöitsijä ja kunnallisneuvos Christian Bruun muutti rakennuttamaansa taloon yhdessä aviopuolisonsa, Alexandrinen (o.s. Bergenholm) sekä tyttärensä Alexandrinen (Ina, s. 1874) ja poikiensa Viktorin (s. 1880) ja Oskarin (s. 1881) kanssa. Yksi pojista, Johan (s. 1875), olikin jo muuttanut Helsinkiin asumaan.

Christian Bruunin perhe asui Pikkupalatsissa ainoastaan kaksi vuotta, koska 6.3.1900 isännöitsijä Bruun irtisanottiin Finlaysonin virastaan. Irtisanomisen syynä käytettiin hänen toimeliaisuuttaan sekä tehokkuuttaan; hän oli ylittänyt toimivaltuutensa käyttäessään yhtiön rahoja. Sanomalahti Tammerfors Nyheter kiitteli heti seuraavana päivänä sivuillaan kunnallisneuvos Christian Bruunin ansiokasta työtä Finlaysonin isännöitsijänä. Lehdessään muistutettiin Bruunin olleen mm. tuomassa Tampereelle ensimmäistä osuuskauppaa sekä Bruunin rakennuttaneen paljon asuntoja tehtaan työväelle. Vuosina 1900-1903 Christian Bruun johti John Dahlbergin trikootehdasta Tampereella. Viimeksi Bruun johti vuosina 1903-1911 Valkeakosken paperitehdasta. Bruun oli sen lisäksi Vaasassa toimineen maahantuontiliike Sandman & Co:n osakkaana vävynsä Einar Sandmanin kanssa sekä Venäjällä toimineen Harjkoffin keramiikkatehtaan osakkaana. Christian Bruun toimi myös Tampereen kaupunginvaltuuston jäsenenä. Bruun oli avioliitossa serkkunsa Alexandrine Louise Bergenheimin kanssa. Diplomi-insinööri ja yritysjohtaja Victor August Bruun (s. 24.1.1880 Forssa ja k. 30.5.1953 Vaasa) oli heidän poikansa.

Otto Mauritz Gestrin.

Konsuli Otto Mauritz Gestrin poika, Werner Mauritz Gestrin muutti Pikkupalatsiin asumaan vuonna 1906. Itse liikemies ja konsuli Otto Mauritz Gestrin (s. 12.11.1837 Noormarkku ja k. 1.10.1910 Tampere) nautti suunnattomasti taiteen harrastamisesta ja hä oli myös suuri taiteen keräilijä. Otto Gastrin oli Ulvilan nimismiehen poika ja hän kävi Porin alkeiskoulua ja oli sen jälkeen kuusi vuotta liikeapulaisena Carl Gustaf Wolffin liikkeessä Vanhassa Vaasassa. Sen jälkeen Gestrin oli joitakin vuosia Nicanderin liikkeessä Pietarissa hoitaen Suomeen kohdistuneita liikeasioita. Tämän jälkeen Gestrin alkoi itsenäiseksi agentiksi ja piti samoin kauppaliikettä Helsingissä. Otto Gestrin toimi oululaisen Veljekset Åströmin nahkatehtaan asiamiehenä tehtaan perustamisesta lähtien. Tehdas oli aikanaan Pohjois-Euroopan suurin nahkatehdas, joka työllisti suurimmillaan noin 1 600 henkilöä. Konsuli Gestrin muutti Tampereelle vuonna 1896. 

 Tampereen Pikkupalatsi

Pikkupalatsi.

Tehtaanjohtaja ja kunnallisneuvos Christian Fredrik Bruun (s. 14.3.1849 Hamina ja k. 6.12.1911 Valkeakoski) on seuraavan pienen tarinani sankareita. Christian Bruunin vanhemmat olivat haminalainen kauppias, saha- ja rautateollisuuden harjoittaja sekä kauppaneuvos Johan Bruun (s. 21.9.1817 Hamina ja k. 7.9.1872 Sairilan kartano, Mikkelin maalaiskunta) ja Anna Luise Thode. Avioliiton he solmivat vuonna 1814. Bruunin suku toimi kauppiaina ja laivanvarustajina Haminassa 1700-luvun alkupuolelta saakka. Suku omisti samoin useita vesisahoja Kymijoen vesistön alueelta.

Alexandrine ja Christian Bruun.

Johan Bruun sai kauppiasoikeudet Haminassa vuonna 1850, Samana vuonna hän osti omistukseensa Pieksämäellä toimineen Porsaskosken harkkohytin. Johan Bruun sai isältään ennakkoperintönä samoin sahaosuuksia mm. Anjalassa toimineesta Ummeljoen vesisahasta. Bruun toimi Haminassa rakennusurakoitsijana ja vastasi mm. Haminan kadettikoulun – perustettu vuonna 1812 - rakentamisesta. Tämän lisäksi Johan Bruun raivautti Vehkalahdella soita viljelykselle ja sai siksi Suo-Jannen lempinimen. Johan Bruun omisti laajan kirjaston, joka sisälsi klassikoiden ja 1800-luvun alun tunnettujen kirjailijoiden teoksia.

Johan Bruun investoi merkittäviä summia Porsaskosken harkkohytin uudistamiseen. Järvimalmia jalostaneen hytin yhteyteen rakennettiin valssilaitos, konepaja sekä valimo. Bruun aloitti romuraudan tuonnin Pieksämäelle raaka-aineen saannin turvaamiseksi. Uudistustyöt velkaannuttivat Bruunin pahoin minkä lisäksi Porsaskosken harkkohytin toimintaa ei myöskään saatu kannattavaksi uudistuksista huolimatta. Bruun osti vuonna 1856 Erik Johan Längmanilta tämän osuuden Ummeljoen vesisahasta sekä Keski-Suomessa sijainneesta Muuramen vesisahasta. 1860-luvulla Suomen talouteen iski taantuma usean katovuoden, rahayksikön revalvoimisen ja kiristyneen luotonannon vuoksi.

Johan Bruunin isä, Christian Bruun, kuoli tammikuussa 1864 ja pari kuukautta myöhemmin hänen kuolinpesänsä julistettiin konkurssiin. Pian myös Johan Bruunin Pietarissa asunut serkku, kauppias ja kauppaneuvos Ludvig Bruun (s. 24.8.1814 ja k. 1.11.1886 Pietari), teki vararikon. Ludvig Bruun oli osakkaana Porsaskosken hytissä ja Bruunin suvun Sippolassa omistamassa Saveron lasitehtaassa – tehdas toimi vuosina 1858-1899 -, jonka tuotanto oli viety Pietarin markkinoille. Saman vuoden syksyllä myös Johan Bruun joutui jättämään konkurssihakemuksen. Bruun pakeni ennen konkurssioikeudenkäyntiä Englantiin josta sukulaiset suostuttelivat hänet kuitenkin palaamaan Suomeen. Oikeus tuomitsi Bruunin vuonna 1867 elinikäiseen konkurssiin ja hän menetti kansalaisluottamuksensa. Bruun vietti lopun elämäänsä Mikkelin Sairilan kartanossa, jonka hänen vaimonsa sukulaiset olivat ostaneet.

Christian Fredrik Bruun opiskeli Dresdenin polyteknillisessä opistossa ja työskenteli sen jälkeen eri tehtaissa Sveitsissä ja Inkerinmaalla sekä Nottbeckin paperitehtaassa insinöörinä Annolovossa Pietarin kuvernementissa. Ennen Vaasan vuosiaan Bruun toimi insinöörinä Forssa Ab:n kutomossa ja kehräämössä vuodesta 1875 lähtien. Vuosina 1888-1897 Bruun toimi Vaasa puuvillatehtaan johtajana. Vaasan puuvillatehtaan perusti vuonna 1857 kauppaneuvos August Alexander Levón (s. 14.11.1820 Raahe ja k. 30.8.1875 Vaasa), joka perusti myös Suomen ensimmäisen höyrymyllyn, Vaasan Höyrymylly Oy:n vuonna 1849. Vaasan puuvillatehtaalla Bruun aloitti työpäivänsä kello kuudelta aamulla kuljeskelemalla ensin koko tehtaan läpi keskustellen samalla mestareiden ja työväen kanssa. Bruun halusi Vaasassa kehittää puuvillatehdasta ja hänen aikanaan uusi kutomorakennus rakennettiin ja tehdasalue sai sähkövalot vuonna 1889. Paha vahinko oli tehtaan kutomorakennuksen tulipalo, jonka jälkeen Bruun tilasi kutomoon automaattisen ja varsin kalliin sprinklerijärjestelmän.

1.7.1897 Christian Bruun aloitti Tampereella Finlayson & Co:n isännöitsijänä. Bruunin aikana Finlaysonin puuvillatehtaalle valmistui vuonna 1899 uusi Siperia -nimellä tunnettu kehräämörakennus, laajennettiin mm. Kongo -nimellä tunnettua kutomorakennusta. Puuvillatehtaalle hankittiin tehtaan voimalähteeksi suuri 2 500 hevosvoiman Sulzer-höyrykone. Bruun suunnitteli samoin Näsijärven Aitolahteen Lamminrahkan turvetehdasta. Christian Bruunin aloitteesta perustettiin yhtiö terveellisten, ajanmukaisten, mutta halpojen asuntojen rakentamiseksi Finlaysonin puuvillatehtaan työntekijöille. Bruun hankki uusia tontteja Finlaysonin omistukseen neljännestä kaupunginosasta, Buurienmaasta.

Arkkitehti Fredrik Thesleff.

Isännöitsijä Christian Bruun rakennutti Tampereen Hämeenpuistoon Pikkupalatsin nimellä tunnetun Finlaysonin tehtaanjohtajan asuintalon. Vaasassa Bruun oli ilmeisesti tutustunut arkkitehti Fredrik Thesleffiin (s. 17.9.1859 Viipuri ja k. 12.12.1913 Helsinki), jonka hän valitsi uuden talonsa suunnittelijaksi. Fredrik Thesleffin vanhemmat olivat eversti, valtioneuvos Fredrik Wilhelm Thesleff (1824-1893) ja Olga Maria Thesleff (1830-1893). Fredrik Thesleff lukeutui monihaaraiseen Viipurin Thesleffin sukuun, sen Liimatta -haaraan. Hänen nuorempi veli oli kasvitieteilijä ja romanien kielen sekä tapojen tutkija Arthur Thesleff (s. 5.3.1871 Viipuri ja k. 17.12.1920 Tukholma). Fredrik Thesleff pääsi ylioppilaaksi vuonna 1879 Helsingin realilyseosta. Thesleff opiskeli Helsingin Polyteknillisen opiston arkkitehtikurssilla ja valmistui arkkitehdiksi vuonna 1884.

Valmistumisensa jälkeen Fredrik Thesleff teki opintomatkat Pietarissa, Italiassa ja Pariisin kaunotaiteiden akatemiassa Ecole des Beaux arts:ssa sekä Pascalin ateljeissa. Pariisissa Thesleff tutustui Louis Sparreen, joka oli hiljan muuttanut Ruotsista isänsä insinööritoimiston piirtäjäksi Pariisiin. Fredrik Thesleffillä oli Vaasassa yhteinen arkkitehtitoimisto lääninarkkitehti Waldemar Backmanssonin kanssa ja Thesleff valittiin myös Vaasan kaupunginarkkitehdiksi vuonna 1899. Arkkitehti Fredrik Thesleff toimi samoin Vaasan Industrieskolanin opettajana ja Yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehtina. Thesleffin pääasiassa Viipurissa ja Vaasassa suunnittelemat rakennukset edustivat tyylillisesti uusrenessanssia ja jugendia.

Fredrik Thesleffin suunnittelemia rakennuksia ovat mm. Punaisenlähteentorin apteekkitalo (Viipuri), Konsuli E. Wolffin talo (Linnakatu 1, Viipuri), Nya svenska läroverket (Kaisaniemi, Helsinki 1886), Raatihuoneenkadun kansakoulu (Vaasa 1890), Vaasan Sähkö Oy:n keskusaseman konehalli (Vaasa 1893), Pikkupalatsi (Hämeenpuisto, Tampere 1897), Pohjolan Viinatehtaan viinanpolttajamestareiden asuintalo (Vöyrinkatu 12, Vaasa 1897, nykyisin Wasa Sånggargillen Cantare-kulttuuritalo), Pohjoisvalli 11, asuintalo (Viipuri 1897, tuhoutunut tulipalossa heinäkuussa 2014), Satamapuiston jugendtyylinen kioski (Vaasa 1900), Vaasan Sähkö Oy:n keskusaseman päärakennus (Vaasa 1903), Vaasan Osakepankin talo (Vaasa 1904), Kurtenia, jugendtyylinen viisikerroksinen asuintalo (Vaasa 1904-1905) ja Palosaaren kansakoulu (Vaasa 1905).

Villa Thode.

Isännöitsijä Christian Bruun ohjeisti palatsinsa suunnittelijaa arkkitehti Thesleffiä tämän asettamaan suunnittelun lähtökohdaksi Dresdenin Loschwitzissa osoitteessa Leonhardistraße 3 sijaitsevan Villa Thoden. Huvilan kiinteistö oli alkujaan Detlev Graf von Einsiedelin (1773-1861) omistama viinitarha. Vuonna 1819 viinitarhan omistivat muotokuvamaalari ja Dresdenin taideakatemian professori Franz Gerhard von Kügelgenin (s. 6.2.1772 Bacharach am Rhein ja k. 27.3.1820 Dresden) perhe ja hänen vaimonsa Helene Marie von Kügelgen, o.s. Zoege von Mantteufel (1774-1842). Gerhard von Kügelgenin murhan jälkeen hänen leskensä myi kiinteistön Christian Friedrich Simonille, kuninkaallisen saksilaisen hovin postimestarille, vuonna 1822. Dresden-Neustadtissa sijaitsevan Schwanen-apteekin omistaja Eduard Hofmann rakennutti vuonna 1852 uusrenessanssityylejä sisältävän huvilan. Vuodesta 1860 eteenpäin huvilan uusi omistaja oli Friedrich Edmund Thode (1820-1879), Hainsbergissä sijaitsevan Thoden paperitehtaan omistaja. Edmund Thoden kuoleman jälkeen hänen aviovaimonsa, Anna Louise (s. 11.2.1825 ja k. 1.8.1906 Dresden) omisti Villa Thoden. Christian Bruun vieraili usein opiskeluaikanaan omien sukulaistensa luona Villa Thodessa ja hän ihastui tuolloin huvilan arkkitehtuuriin.

Kolmikerroksisen Pikkupalatsin sisätilat suunnitteli kreivi Pehr Louis Sparre af Söfdeborg (alkujaan Luigi Petro, s. 3.8.1863 Gravellona, Lombardia ja k. 26.10.1964 Tukholma). Louis Sparre oli keksijä Ambjörn Sparren ja Teresita Adéle Josefa Gaetana Barbavaran poika. Sparre vietti varhaisen lapsuutensa äitinsä kanssa Gravellonassa, isän ollessa usein työmatkoilla. Kun äiti kuoli vuonna 1867, Sparre muutti isänsä luo Pariisiin ja myöhemmin isoäitinsä luo Karlskronaan. Pian hän kuitenkin muutti Tukholmaan ja aloittaessaan opinnot hän kirjautui samalla myös Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian iltakouluun. Valmistumisen jälkeen hän muutti Pariisiin, jossa hän opiskeli Académie Julianissa vuosina 1887-1890. Siellä hän tutustui suomalaisista taiteilijoista mm. Albert Edelfeltiin, Akseli Gallen-Kallelaan, Emil Wikströmiin ja Eero Järnefeltiin. Louis Sparre debytoi Pariisin salongissa vuonna 1888.

Pehr Louis Sparre.

 Ylöjärven muinaisia taloja (3. osa)

Siukolasta ja Loilasta ei ole enää muuta muistoa jäljellä, kuin paikalliset kadunnimet. Molemmat rakennukset ovat jo aikoja sitten purettu. Loila säilyi kuitenkin saman suvun hallinnassa yli isonvihan, mutta Siukolaan saapuivat uudet omistajat vuonna 1722. Lopulta molemmat tilat yhdistyivät jälleen vuonna 1850, kun Keijärven Ollilan Otto Sjöstedt (s. 10.1.1831 Ollila, Keijärvi ja k. 18.3.1886 Ylöjärvi) hankki molemmat tilat omistukseensa. Sitä ennen molemmat tilat olivat olleet jo melko kauan vuokraviljelijöiden hallinnassa.

Suuren nälänhädän aikaan vuonna 1868 Otto Sjöstedtin Pohjanmaan Kurikassa asuva veli Henrik Sjöstedt (s. 3.4.1841 Ollila, Keijärvi ja k. 27.1.1915 Kurikka) laittoi ilmoituksen lehteen, että toimeenpantavassa huutokaupassa Loilan ja Siukolan tilat olivat kaupan. Loilan talon ja Siukolan tilan osti muutaman vuoden ajaksi Gustaf Arvid Sillman, joka kuitenkin myi molemmat tilat Räikän isännäksi siirtyneelle Theodor af Forsellekselle vuonna 1881. Loilan talo sijaitsi Ylöjärven nykyisen taksiaseman paikalla ja Siukolan talo taas siitä pienen matkaa pohjoisen suuntaan.

Räikän tilalla on sangen värikäs menneisyys. Räikästä lähti mm. kaksi poikaa aikanaan 30-vuotiseen sotaan. Kumpikaan pojista ei palannut sotareissulta. Räikän talo oli toisinaan maksukyvytön ja isonvihan aikana Räikkä oli kymmenen vuoden ajan täysin autiona. Sodan jälkeen vuonna 1722 Räikkään saapui muuan Heikki Anna-vaimonsa kanssa, joka ryhtyi isännöimään taloa. Tämän Heikin pojanpojanpoika, Matti Juhonpoika Räikkä (s. 18.9.1751 Räikkä ja k. 12.6.1816 Räikkä), rakennutti tämän nykyisen Räikän tilan päärakennuksen 1820-luvulla. Tämä uusi ja hieno päärakennus valmistui lopulta vuonna 1825.

Matti Juhonpoika Räikkä joutui vuonna 1837 luopumaan Räikän tilastaan. Nyt uudeksi omistajaksi asteli maanmittari Arvid Mörne (s. 31.8.1793 Marttila ja k. 28.11.1866 Ylöjärvi), jonka aviopuoliso oli Serafia Wilhelmina Holmström (s. 16.4.1806 Lohtaja ja k. 27.12.1885 Ylöjärvi). Arvid Mörnen kuoltua vuonna 1866 jäi runsaslapsinen perhe asumaan vielä pariksi vuodeksi Räikkään. Rouva Mörne vietti loppuelämänsä Ylöjärven kirkonkylässä; hän muutti perheineen Pietilän torppaan Rauhalaan, jossa hän kuoli vuonna 1885. Arvid Mörnen kuoleman jälkeen uudeksi omistajaksi Räikkään tuli Hämeenlinnasta everstiluutnantti Bernhard Henrik Hartwall (s. 19.4.1811 Puumala ja k. 17. 7.1871 Ylöjärvi). Bernhard Hartwallin aviopuoliso oli Alexandra Josephina Granfelt (s. 5.12.1826 Orivesi ja k. 4.8.1877 Hämeenlinna). Perheenpään kuoltua vuonna 1871 perhe muutti lopulta vuonna 1876 Hämeenlinnaan takaisin. Everstiluutnantti Bernhard Hartwall oli yki Ylöjärven kunnallislautakunnan jäsenistä vuonna 1869, kun kunta perustettiin.

Ylöjärvelle muutti vuonna 1881 Elimäen Moisiosta eversti Theodor af Forselles oman perheensä kanssa. Eversti osti Räikän lisäksi Siukolan ja Loilan talot ja hän kehitti innokkaasti tilojen maanviljelyä sekä karjanhoitoa. Kaikkiaan kolmen tilan yhteiset pinta-alat olivat yli 600 hehtaaria, josta peltoa oli noin 100 hehtaaria. Lehmiä oli 70 ja hevosia oli kymmenen. Eversti Theodor af Forsellesin kuoleman jälkeen vuonna 1896 leski ja hänen kolme naimatonta tytärtä, Räikän fröökynät, jatkoivat maanviljelystä tilanhoitajan ja muiden palkollisten avulla. Tilojen velkaantumisen vuoksi metsäkonduktööri AP Mäkikylä teki jo vuonna 1915 laskelman tilan arvosta, mutta lopulta vuonna 1932 Räikkä, Loila ja Siukola siirtyvät Ylöjärven kunnan omistukseen. Loilan tilan vanha päärakennus toimi Räikän palvelusväen asuntona.

Vuodesta 1656 lähtien Pietilän tila siirtyi aina isältä pojalle, poikkeuksena ainoastaan 1840-luku, jolloin siirtyminen tehtiin tyttären ja vävyn kautta. Abraham Mikonpoika Pietilä (s. 9.3.1818 Kuusisto, Ylöjärvi ja k. 25.8.1862 Pietilä, Ylöjärvi) oli toimelias yhteisten asioiden hoitajana. Hän toimi mm. kirkkoväärtinä, silloin kun nykyinen Ylöjärven kirkko ja pappila rakennettiin. Abraham Pietilän aviopuoliso oli Heleena Karoliina Pietiä (o.s. Paksula, s. 6.10.1827 Saarlahti, Teisko ja k. 2.8.1902 Pietilä, Ylöjärvi). Abraham Pietilä huusi Ala-Äijälän tilan huutokaupassa ja pian myi sen Ylöjärven seurakunnalle. Nuorena kuolleen Abraham Pietilän poika, Anton Pietilä (s. 13.9.1848 Ylöjärvi ja k. 13.4.1932 Ylöjärvi), oli samoin kirkkoväärti niin kuin isänsä. Antonin isäpuoli Karl Willgren (Kalle Pietilä, s. 1.3.1829 Ruovesi ja k. 18.9.1909 Pietilä) sai tehtäväkseen noutaa Turusta vuonna 1870 alttaritaulun Ylöjärven kirkkoon. Pietilän vanhassa päärakennuksessa toimi osittain Ylöjärven kansakoulu, kunnes vuonna 1883 oma koulurakennus valmistui.

Vuonna 1878 valmistui Pietilän nykyinen päärakennus, joka laajennettiin nykyiseen muotoonsa vuonna 1917. Anton Pietilän poika, Karl Abraham eli Kalle sekä pojanpoika Kalle Kustaa Pietilä olivat kumpikin yhteiskunnallisesti aktiivisia ja molemmat heistä viljelivät perunaa.

1500-luvulta saakka Suojanen säilyi kuuden sukupolven ajan samalla suvulla, kunnes Malakias Suojanen joutui luopumaan omasta tilastaan. Tilasta luopuminen saattoi liittyä käräjöintiin, jossa Malakias Suojaselle määrättiin sakot metsän hävittämisestä. Suojasen uusi isäntä oli Pirkkalassa syntynyt magasinförvaltare eli valtion jyvästönhoitaja sekä kihlakunnantuomari Fredrik Bohm. Suojanen sai uuden isännän vuonna 1875, kun David Malakias Majaniemi tuli Ikaalisista ja osti Suojasen tilan. Vuonna 1895 hän hukkui veteen. Suojasen tila joutui 1900-luvun alussa Juho Adolf Ihamuotilan omaisuudeksi ja Suojasen tila säilyi tämän suvun hallussa neljän sukupolven ajan, kunnes Ylöjärven kunta osti suurimman osan Suojasen tilasta tonttimaaksi. Suojasen tilan päärakennus on valmistunut 1800-luvun viimeisinä vuosina.

Ylöjärvellä tunnetaan näiden talojen lisäksi varsinkin kolme kuuluisaa huvilaa, joissa aikoinaan asui lähinnä yhteiskunnan virkamiehiä. Nämä kolme huvilaa, Grankulla, Rauhala ja Haga, sijaitsevat vain kilometrin säteellä toisistaan. Näistä huviloista vanhin on Grankullan huvila, jota paikallinen väki alkoi kutsua Krankkulaksi. Grankulla oli Pietilän tilan torppia, jossa asusti huittislainen vuonna 1829 syntynyt Matti Juhanpoika Grankulla perheineen. Pietilän Grankullassa asui jo 1800-luvun alussa vallesmannin vaimo Wilhelmina Selenski ja myöhemmin vielä vallesmanni Brander. Matti Grankullan aikana torppa oli hyvin vaatimaton, kunnes taloustirehtööri Henrik Grönberg muutti 1800-luvulla perheineen Mouhijärveltä Axel Södermanin vasta valmistamaan huvilaan. Axel Söderman jätti ilmeisesti ainakin osan vanhasta torpasta uuden huvilan sisälle vain jatkaen ja korjaten sitä.

Krankkulan historia on melko värikästä. Henrik Grönbergin kuoleman jälkeen huvilassa asuivat Tennbergin ja Stenhagenin perheet. Heidän jälkeensä huvilaan perustettiin valmistava tyttökoulu, jota johti neiti Hilma Lindström. Neiti Hilma Lindström vuokrasi huvilan koulun käyttöön vuonna 1879. Ylöjärven kirkkoherra Karl Alfred Sadeniuksen (s. 29.8.1830 Mouhijärvi ja k. 13.11.1914 Nurmijärvi) poika, Tampereen reaalilyseon rehtori Karl Johan Sadenius (s. 15.3.1864 Sahalahti ja k. 13.8.1919 Tampere) osti Krankkulan kesämökikseen. Sadeniuksen kesähuvilana rakennus toimi 1920-luvun alkuun. Sen jälkeen huvilassa on ollut mm. Kirkonkylän koulun veistoluokka, Säästöpankki ja Ylöjärven osuuskassa. Sijoitettiinpa Krankkulan talousrakennukseen vuonna 1946 suoja paloautoakin varten. Nykyään huvilassa toimii Ylöjärven Taitokeskus.

Kun Räikän talon isäntä, maanmittari Arvid Mörne, kuoli vuonna 1866, joutui hänen leskensä Wilhelmina Holmström lastensa kanssa läheiseen Rauhalan huvilaan. Ylöjärven ensimmäinen kansakoulu perustettiin vuonna 1883 leskirouvan huvilaan, jossa koulu toimi parin vuoden ajan. Sen jälkeen kansakoulu toimi myös parin vuoden ajan Pietilän talossa. Arvid Mörnen leski kuoli ja Rauhalan huvila myytiin siirrettäväksi. Luultavasti huvilan siirron teki rakennusmestari Axel Söderman. Rauhalan huvilan uusi paikka tuli Rotikolle, missä se on yhä tänäkin päivänä olemassa. Huvilan vanhalle tontille valmistui puolestaan uusi kansakoulu vuonna 1888 ja sitä kutsutaan jostakin syystä Loilan kouluksi.

Hagan huvila on näistä se kolmas huvila, jossa asui nimismies Gustaf Winter. Gustaf Winter muutti vuonna 1845 Siivikkalasta kirkonkylään. Nimismies Winter kuoli vain 52 vuoden iässä vuoden 1862 keväällä. Hänen aviopuolisonsa, Sofia Fock, jäi jo toisen kerran leskeksi. Sofia oli vuonna 1823 avioitunut Tukholmassa nimismies Gustaf Brolinin kanssa, joka kuitenkin kuoli 39-vuotiaana Lappi Tl:ssä. Gustaf Winterin seuraajakin, kruununnimismies Casimir Liljestrand asui perheineen Hagassa. Casimir Liljestrandin aviopuoliso oli Krankkulassa asuvan taloustirehtööri Henrik Grönbergin tytär Eleonora Gustava. Vuonna 1899 nimismiehen kuoltua Hagan huvilassa piti kauppaansa Arvid Pietilä. Pietilän kaupassa toimi apulaisena Juho Oksanen, joka myöhemmin rakensi Kuruntien toiselle puolelle oman kauppansa.

 Ylöjärven muinaisia taloja (2. osa)

Räikän talo Ylöjärvellä.

Vuonna 1837 Matti Räikkä (s. 28.8.1784 Räikkä, Ylöjärvi ja k. 1.5.1855 Kirkonkylä, Ylöjärvi) joutui luopumaan Räikästä ja tilan osti kommissiomaanmittari Arvid Mörne (s. 31.8.1793 Marttila ja k. 28.11.1866 Ylöjärvi). Arvid syntyi maanmittarin poikana ja hänen aviopuolisonsa oli Lohtajan pastorin tytär, Serafia Wilhelmina Holmström (s. 16.4.1806 Kohtaja ja k. 27.12.1885 Ylöjärvi). Uusien omistajien tullessa Räikkään tilan päärakennus oli kaksitoista vuotta vanha. Arvid Mörne hoiti Räikän tilaa on maanmittarin toimensa ohella; käytännössä tämä tarkoitti, että rengit ja piiat hoitivat tilan karjan ja peltotyöt. Kun seurakunnan hautausmaata täytyi laajentaa, seurakunta teki Mörnen kanssa vaihtokaupat. Palaneen kirkon ympärillä oli tärveltynyt hirsiaitta, joka korvattiin nyt kivimuurilla, jonka kivet lahjoitti maanmittari Arvid Mörne. Räikässä asui huomattava määrä palkollisia. Lisäksi Räikässä asuivat rouva Mörnen veljen lapset. He olivat maanmittarin oppilas Henrik Ulrik Fallsten, lukkarin kandidaatti Fredrik Ferdinand Fallsten sekä neiti Wilhelmina Fallsten.

Räikän talo ja renkitupa.

Räikällä asui samoin vaasalainen Carl August Londicer perheineen, Räikän entinen omistaja Matti Räikkä, Matti Räikän poika Karl Vilhelm Oskar Napoleon sekä Matti Räikän veli, Jakob. Arvid Mörne kuoli Räikässä 73-vuotiaana vuonna 1866. Hänen leskensä Wilhelmina muutti Pietilän Rauhalaan, jossa hän asui kuolemaansa asti. Rauhala sijaitsi nykyisin Loilan koulun paikalla. Mörnen perheen kymmenestä lapsesta kaikki muuttivat pois Ylöjärveltä, paitsi tytär Sofia, joka avioitui avioliittoon Kaarilan kartanon omistajan Carl Otto Thunebergin kanssa.

Everstiluutnantti ja ritari Bernhard Henrik Hartwall (s. 19.4.1811 Puumala ja k. 17.7.1871 Ylöjärvi) oli seuraavaksi Räikän omistaja. Hän oli mukana Räikän tilan hoidossa, mutta osallistui samoin kunnallispolitiikkaan, sillä hän oli yksi Ylöjärven kunnan perustajista. Everstiluutnantti Bernard Hartwall kuoli 60-vuotiaana, vain kaksi vuotta Ylöjärven kunnan perustamiskirjan allekirjoituksen jälkeen. Ylöjärven Räikän tila siirtyi lyhyeksi aikaa Kristian Liljeströmin omistukseen. Bernhard Hartwallin vaimo, Alexandra Josephina Granfelt (s. 5.12.1826 Orivesi ja k. 4.8.1877 Hämeenlinna) ja lapset saivat jäädä muutamaksi vuodeksi Räikkään asumaan, kunnes he muuttivat Hämeenlinnaan, synnyinseudulleen. Räikän tilan omisti Kristian Liljeströmin jälkeen pari vuotta majuri Joonas Palander ennen Theodor Ulrik af Forsellesia.

Ylöjärvellä vaikuttanut af Forsellesin aatelissuku oli alkujaan kotoisin Itä-Uudeltamaalta, Lapinjärveltä. Suvussa on kaksi haaraa, joista nuorempi sammui jo 1800-luvun lopulla. Myös vanhempaan haaraan kuulunut vapaaherrallinen haara on samoin sammunut. Tämän suvun kantaisänä pidetään Jordan Henrikssonia, jonka poika, vehkalahtelainen Henrik Jordaninpoika (1644-1721) asettui vuonna 1653 perustettuun Haminan kaupunkiin alkuun suutariksi ja majatalonpitäjäksi, mutta toimi sittemmin vaurastuttuaan myös raatimiehenä. Hänen jälkeläisensä ottivat sukunimekseen Forsell. Henrikin poika, Jakob Forsell, nousi Loviisan pormestariksi ja hänet aateloitiin vuonna 1767 nimellä af Forselles. Jakob af Forsellesin (s. 17.8.1696 Vehkalahti ja k. 27.8.1768 Loviisa) sukun introdusoitiin Ruotsin ritarihuoneelle vuonna 1775 aatelissukuna numero 2018 ja immatrikuloitiin Suomen ritarihuoneelle sen järjestäytymisenyhteydessä vuonna 1818 numerolla 143.

Vuonna 1767 Jakob af Forselles sai ostaa Kouvolan Elimäeltä Moision kartanon Wreden suvulta. Wreden suvulle kartano läänitettiin vuonna 1608 ja nykyinen arkkitehti Carl Ludvig Engelin piirtämä empiretyylinen päärakennus on vuodelta 1820 on majuri Fredrik af Forsellesin omistuksen ajalta. Moision kartano ennätti olla af Forselles suvun omistuksessa neljän sukupolven ajan, kunnes sotilas ja valtiopäivämies Theodor Ulrik af Forselles (s. 23.5.1827 Elimäki ja k. 28.5.1896 Ylöjärvi) ajautui vararikkoon epäonnisen sahayrittäjyyden sekä talouslaman kourissa. Moision kartano huutokaupattiin vuonna 1880. Seuraavana kuultiin uutinen, että Ylöjärven Räikän omistaja majuri Jonas Didrik Palander (s. 4.7.1819 Vehmaa ja k. 13.1.1881 Ylöjärvi) oli kuollut ja Räikkä oli myytävänä. Theodor Ulrik af Forselles osti Räikän ja perhe muutti Elimäeltä Ylöjärvelle.

Loilan talo on purettu jo aikoja sitten.

Saman aikaisesti olivat myös Räikän naapuritalot Siukola ja Loila myytävänä Ylöjärvellä. Theodor Ulrik af Forselles osti myös naapuritilat itselleen, joten tilojen yhteiseksi pinta-alaksi tuli yli 600 hehtaaria. Theodor Ulrik af Forselles oli touhukas ja tuottelias maanviljelijä, joka sai tilansa erinomaiseen kuntoon. Hän kuitenkin kuoli jo vuonna 1896. Räikän tilan emäntä, everstinna Selma Sofia Alexandra Gabriella af Forselles oli itsekin lähtöisin aatelisesta perheestä. Hänen isoisänsä isoisä Gabriel Olderman Cronstedt aateloitiin Tukholmassa. Ennen avioliiton solmimista everstinna toimi Pietarissa keisarin hovissa hovineitinä.

Mikkolan talon pihassa vasemmalta viides henkilö on Maila Talvio ja kuudes J.J. Mikkola, hänen oikealla puolella on Kalle Mikkola. Kuvassa ovat myös Matilda ja Helmi Mikkola.

Vuonna 1540 Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan kroonisen rahantarpeen vuoksi tehtiin Suomen talonpojista melko tarkat luettelot ensimmäisen kerran. Näiden maakirjojen mukaan Ylöjärvellä oli 20 kylää ja myöhemmin näistä kylistä osa on yhdistetty naapurikyliin ja osa liitetty Tampereeseen. Seitsemän taloa sijaitsi Ylöjärven kylässä Keijärven länsipuoleisen rannan tuntumassa. Eteläisimmät talot olivat Mikkola ja Äijälä; Mikkolan talo siirrettiin 1800-luvulla muutama sata metriä etelään Kurun ja Hämeenkyrön teiden risteyksen läheisyyteen. Mikkolan talo toimi kestikievarina. Vuonna 1834 syntynyt Antti-isäntä lähti Mäkkylästä vävyksi Mikkolaan. Antti oli verrattain aktiivinen kunnalliselämässä, hän oli mm. kunnallislautakunnan jäsen Ylöjärven itsenäistyessä vuonna 1869. Mikkolan talosta ovat lähtöisin mm. Messukylän pitkäaikainen rovasti, Josef Grönberg sekä suomalainen kielitutkija ja slaavilaisen filologian professori Jooseppi Julius Mikkola (s. 6.7.1866 Ylöjärvi ja k. 28.9.1946 Helsinki), jonka aviovaimo oli kirjailija Maila Talvio (ent. Maria Winter, s. 17.10.1871 Hartola ja k. 6.1.1951 Helsinki). Rovasti Hugo Winter (s. 3.7.1866 Hartola ja k. 23.4.1949 Saarijärvi) oli Maila Talvion isoveli ja kuuluisa maailmanmatkaaja, jonka matkapäiväkirja on julkaistu kirjana. Hugo Winterin vanhemmat olivat Hartolan kirkkoherra Adolf Magnus Winter (1828-1880) ja Julia Malvina Bonsdorff (1836-1926). Winter pääsi ylioppilaaksi vuonna 1885 Jyväskylän lyseosta ja suoritti teologisen erotutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1889. Papiksi Winter vihittiin vuonna 1890.

Mikkolan talo pysyi saman suvun omistuksessa 1500-luvun puolelta aina siihen saakka, kun se siirtyi Ylöjärven kunnan omistukseen 1900-luvun puolivälissä. Nykyisen päärakennuksen rakensi Kalle Mikkola vuonna 1910. Äijälä sen sijaan jaettiin 1800-luvun alussa Nummi-Äijälään ja Ala-Äijälään. Nummi-Äijälästä tuli osa Mikkolaa. Elias Sorkka saapui Pirkkalasta vävyksi Ala-Äijälään. Elias Sorkka kuoli kuitenkin nuorena ja tila jäi hänen vanhimmalle tyttärelle ja tämän aviomiehelle, Heikki Joosefinpojalle. Sorkan nuorempi tytär, Loviisa, meni naimisiin Otto Sjöstedtin kanssa, joka omisti Siukolan ja Loilan. Vuonna 1856 Heikki Joosefinpoika kuoli ja Ala-Äijälä jouduttiin huutokauppaamaan. Kirkkoväärti Abraham Pietilä osti tämän tilan itselleen huutokaupassa. Hän myi seuraavana vuonna Ala-Äijälän tilan eteenpäin pienellä voitolla seurakunnalle.

Ylöjärven pappilan sisäkuva.

Seurakunta sai rahat talokauppaan myymällä Harjun entisen kappalaisen puustellin, Rason. Äijälän tontti oli turhan pieni, mutta Siukolan isännän Otto Sjöstedtin kanssa tehdyssä vaihtokaupassa seurakunnan tonttimaa kasvoi ja Sjöstedt sai itselleen metsäalan. Pappila valmistui vuonna 1860 ja rakennusmestarina toimi Axel Söderman. Ylöjärven pappilan ensimmäinen asukki oli kappalainen Ernst Wilhelm Tamlander (s. 9.4.1809 Pori ja k. 14.9.1866 Ylöjärvi). Tamlanderin vanhempia olivat Akaan kirkkoherra Zacharias Tamlander ja Kristina Moliis. Ernst Tamlander opiskeli Hämeenlinnan triviaalikoulussa 3.9.1817-1819 ja hän oli Porin triviaalikoulun oppilas 21.2.1820-15.6.1826. Ylioppilaaksi hän pääsi Turussa 22.6.1826. Papiksi hänet vihittiin Turun hiippakunnassa 29.6.1833. Ylöjärven kappalaisena hän aloitti vuonna 1840 ja varapastoriksi hän siirtyi vuonna 1862. 

Suomeen saapui Pohjois-Saksasta, Lübeckin läheltä, muuan Zittingin sukuhaara. Vuonna 1638 Jochum Zitting mainitaan Viipurin veroluettelossa tullimiehenä. Jochum Zittingin viidettä lapsesta kaksi poikaa jatkoi sukua ja molempien sukuhaarat elävät tänäkin päivänä eri puolella Suomea runsaslukuisina jälkeläisinä. Eräs sukuhaara saapui Inkerinmaan kautta Tottijärvelle Sorvan kylään.

David Zitting oli ratsutilallinen Sorvassa. Hänen poikansa, samoin David, osti Kilpijoen tilan Ylöjärveltä vuonna 1874. Kilpijoen myyjä oli Ferdinand Kilpijoki, josta tuli kaupan jälkeen Kangasniemen torppari ja isäntä. David Zitting kuoli vuonna 1879 ja hänen poikansa, Kustaa Zetting, myi Kilpijoen tilan langollensa, Kustaa Yli-Kerttulalle. Kustaa Zitting muutti sittemmin Viljakkalaan, josta osti aviovaimonsa, Matilda Yli-Kerttulan, kanssa Koiviston tilan. Heidän perheeseensä syntyi kolme tytärtä, joten Zitting-nimen kantajia ei löydy enää Viljakkalasta.

 Ylöjärven muinoisia taloja

Johanna Kustaava Kukkola (Vidbom) syntyi 6.1.1804 Kuusiston kylässä, Tiuran talossa ja kuoli 3.3.1864 Kukkolan kylässä, Kukkolan talossa. Hän syntyi vanhempiensa Antti Pentinpoika (Anders Bengtsson) Vidbom (1762-1817) ja Leena Juhontytär (Johansdotter) Laatu (1780-1841) esikoisena Tiuran talossa, jonka talonhaltijana Antti Vidbom oli vuodesta 1794 kuolemaansa saakka. Isä oli ollut myös kenttäkomissaari, kenttäkirjanpitäjä ja kirkkoväärti. Äiti jatkoi leskenä Tiuran talonhaltijana vuoteen 1827 saakka ennen toista puolisoaan.

Johanna Kustaava meni naimisiin 15.6.1826 Kukkolan talollisen Heikki Juhonpoika (Henric Johansson 1802-1843) Kukkolan kanssa. Heikki Juhonpoika oli Kukkolan talonhaltija vuosina1825-1843, minkä jälkeen hän menehtyi vain 40-vuotiaana. Leskivaimo jatkoi talonhaltijana vuosina 1844-1851, minkä jälkeen talonhaltijana jatkoi heidän esikoisensa, Efraim Heikinpoika (Efraim Henricsson). Kukkola oli perintötalo, josta on merkintöjä jo 1500-luvun puolesta välistä alkaen.

Johannan ja Heikin poika Efraim (1827) oli Ylöjärven kunnan perustajia. Efraimin isännyyden jälkeen Kukkola siirtyi von Nottbeckien omistukseen. Efraimin tyttären Josefiinan miehen veli Tuomas Oskar Juhonpoika Laurila (syntyjään Rekola) ja hänen vaimonsa Augusta Laurila isännöivät Kukkolaa vuodesta 1884 Efraim Kukkolan kuoleman jälkeen. Myytyään Kukkolan 19.7.1890 Wilhelm von Nottbeckille he muuttivat Kangasalalle Laurilan rustholliin. Samoihin aikoihin, kun Kukkola myytiin, von Nottbeck osti myös Pohtolan ja Possilan yksittäistalot.

Johanna Vilhelmiina Kivioja syntyi 11.6.1830 Kukkolan kylän Kukkolan talossa (Harjun srk) ja kuoli 12.10.1917 Lakialan kylän (Takamaa), Mäkelän talossa (ent. Kiviojan torppa). Vanhemmat olivat Kukkolan talon talolliset Heikki Juhonpoika (Henric Johansson) Kukkola ja Johanna Kustaava (Johanna Gustava Vidbom). 7.8.1863 hän avioitui Kalle Kustaa Kustaanpoika (Carl Gustaf Gustafsson) Järvensivun, sittemmin Kiviojan (1839-1883) kanssa. He viljelivät Lakialan kylässä (Takamaa) Perttulan talon Kiviojan torppaa, josta on tehty torpparisopimus vuonna 1862. Parinkunta sai seitsemän lasta, joista vanhin poika, Karl Engelbert Kivioja, sittemmin Kalle Mäkelä, jatkoi talonpitoa isänsä kuoleman jälkeen. Vuonna 1014 kuvernöörin päätöksellä omistajaksi merkittiin Kalle Mäkelä.

Kuvassa äitinsä kanssa on nuorin lapsista, Hilda Josefiina Kivioja (1878-1953). Hilda muutti Tampereelle helmikuussa 1889 ja hän oli töissä Finlaysonin pumpulitehtaalla koko työikänsä.

Esikuntakapteeni Magnus Wilhelm Enckell (s. 4.3.1802 Porvoo ja k. 9.2.1854 Torzhok, Venäjä) oli Lielahden kartanon omistajan kenraalimajuri Clas Alfred Stjernvallin (s. 29.12.1803 Linnaisten kartano Mäntsälä ja k. 22.7.1869 Ylöjärvi) lanko. Enckellin aviovaimo oli Margareta Lovisa von Krämer (s. 10.7.1806 Hattula ja k. 6.12.1893 Tampere). Porvoossa ja Vaasassa toiminut Magnus Enckell kuoli Tverissä Venäjällä ja Margareta Lovisa von Krämer muutti siskonsa Selma Aurora von Krämerin luokse Lielahden kartanoon, missä he molemmat asuivat leskinä. He saivat myös jäädä Lielahteen asumaan, vaikka Wilhelm von Nottbeck osti Lielahden kartanon. Näiden molempien sisarusten lisäksi talouteen kuuluivat samoin heidän naimattomat sisarensa Henriette ja Johanna sekä kaikkien neljän äiti Eva Catharina Charpentier.

Esikuntakapteeni Magnus Wilhelm Enckellin veli, Carl Gustaf Enckell (s. 29.8.1798 Porvoo ja k. 5.11.1849 Helsinki), oli upseeri ja päätullijohtokunnan ylitirehtööri vuosina 1848-1849, kollegioneuvos ja ritari. Hänen aviovaimonsa vuosina 1822-1849, Christina Adolfina Le Bell (s. 2.11.1798 Ulvila ja k. 2.4.1879 Ylöjärvi), oli puolalainen aatelinen. Christinan isoisän isä, valtiopäivämies ja vänrikki Casper Subowski (s. 1684 ja k. 15.10.1762 aateloitiin nimellä Le Bell. Casper joutui sotavankina Kokkolaan, jossa sai kuitenkin liikkua vapaasti ja toimia tulkkina. Siellä hän tapasi tulevan vaimonsa Anna Enholmin (1680-1756) ja he muuttivat Kristiinankaupunkiin. Heillä oli neljä lasta. Casper sai porvarinoikeudet vuonna 1724 ja varakas vaimo tuki miehensä uraa ja hän peri Rantakadun tontin vanhemmiltaan.

Carl Gustaf enckellin ja Christina Le Bellin perheeseen syntyi toista tusinaa lasta ja nuorin lapsista oli vasta kolmen vuoden iässä, kun Carl Gustaf kuoli Helsingissä vuonna 1854. Leski Christina pääsi lasten kanssa asumaan Niemen rustholliin. Rusthollissa oli myös surua, kun rusthollari Karl Erik Freander kuoli vuonna 1856. Samoin kuolivat Freanderin ja hänen aviovaimonsa Matilda Mäkkylän kaikki kolme lasta. Matilda Mäkkylä meni kuitenkin pian uusiin naimisiin Johan Koveron kanssa.

Leskirouva Christina Le Bell muutti lapsiensa kanssa Niemen rusthollista läheiselle Kukkolan tilalle. Talon isäntä oli Efraim Kukkola, joka oli yksi Ylöjärven kunnan perustamiskirjan allekirjoittajista. Christia Le Bell kuoli vuonna 1879 Kukkolan tilalla. Osa hänen lapsistaan oli aikaisemmin muuttanut maailmalle ja osa muutti Possilan yksittäistaloon. Possilan talon isäntä Kustaa Heikinpoika osti samoihin aikoihin Teivaalan kartanon ja myi Possilan tilan Wilhelm von Nottbeckille. Kaksi viimeistä Carl Gustaf Enckellin ja Christina Le Bellen lasta muuttivat vuonna 1899 Possilan tilalta Tampereelle.

Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisari Maximilian I (s. 22.3.1459 Wiener Neustadt ja k. 12.1.1519 Wels) aateloi 1500-luvulla Georg von Zweigbergin (s. 1596 ja k. 19.6.1641 Wolfenbüttel, Sachsen). Lähellä Prahaa Tšekin Böömissä sijaitsi Zweigbergin suvun kantatila, Horcha. Georg von Zweigbergin poika, hovijunkkeri Georg Wilhelm (s. 1628 ja k. 28.6.1675 Fehrbellin) osallistui everstinä 30-vuotiseen sotaan, ensin katolisen liiton puolella, mutta myöhemmin hän siirtyi Ruotsin leiriin. Nuori Georg kuitenkin kaatui pian vaihdettuaan puolta. Kaatuneen sankarieverstin kaikki viisi poikaa saivat Ruotsin kuningatar Kristinalta (s. 8.12.1626 Tukholma ja k. 1689 Rooma) läänityksiä Inkerinmaalta, joka oli siihen aikaan osa Ruotsin valtakuntaa.

Suomessa vaikuttavat sukuhaarat olivat Georg von Zweigbergin kahden pojanpojan, upseeri Peter Johanin (k. 1750) ja vääpeli Gustaf Fredrikin (s. 1678 ja k. 10.2.1754 Inkoo) jälkeläisiä. Heistä vanhempi, Peter Johan, omisti vuodesta 1724 Runsaan rusthollin. Peter Johan oli upseeri ja talonpoikaissäädyn edustaja Ruotsin vuoden 1731 valtiopäivillä. Peter Johanin vaimo Ingeborg oli Eerolan isännän, nimismies Nils Vidbomin tytär. Heidän poikansa, Fredrik Johan von Zweigberg (1722-1775) opiskeli Turun akatemiassa ja toimi Hausjärven kappalaisena, mutta hänet erotettiin virastaan vuonna 1769. Peter Johanin nuorempi veli Gustaf Fredrik sai vaimonsa Anna Dorothea Slöörin ((s. 4.8.1696 Tiurala, Hiitola ja k. 1745) kanssa kymmenen lasta. Gustaf Fredrik oli vääpeli ja hän piti Snappertunassa Bredäng-nimistä taloa ja Inkoossa Lillhovgårdenia.

Vuonna 1750 rusthollari Peter Johan von Zweigberg hukkui heikkoihin jäihin. Tämä jäihin tippuminen on saattanut antaa Runsaan lähellä olevalle salmelle nimeksi Ritarinsalmi, vaikkei rusthollin isäntä mikään ritari ollutkaan. Ajan tapaan aateliset ja tilalliset haudattiin kirkon alle, mikä tuohon aikaan toki tarkoitti Harjun kirkkoa. Ylöjärven kirkko rakennettiin vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Isänsä kuoleman jälkeen Peter Johan von Zweigbergin poika, Gustaf Ernst von Zweigberg (s. noin 1726 ja k. noin 1767) joutui ottamaan vastuun Runsaan talosta vieläpä sangen nuorena. Isänsä velkojen vuoksi poika ajautui jakamaan Runsaan maat kahtia, mutta hän jatkoi kuitenkin isänsä jälkeen talon pitoa aviovaimonsa, Helena Austrellin (s. 1.5.1728 Lujala, Kulju, Lempäälä ja k. 13.3.1803 Ylinen, Ylöjärvi), kanssa. Pariskunnalle syntynyt poika, Johan Fredrik (s. 30.5.1763 Runsas, Harju), jatkoi työtä Runsaan Lammin torpparina. Gustaf Ernst von Zweigbergin ja Helena Austrellin tytär, Sara Juliana (s. 28.6.1759 Runsas ja k. 8.8.1828 Ylöjärvi), jatkoi aviomiehensä Johan Sirénin (s. 12.8.1758 Sikojärvi, Pirkkala ja k. 12.2.1819 Ylöjärvi) keralla Runsaan rusthollin pitoa. Heille syntyikin kaksi tytärtä, joista nuorempi, Eva Katarina (s. 14.5.1795 Ylinen ja k. 16.1.1837 Mäkkylä, Ylöjärvi), meni naimisiin Mäkkylän rusthollarin kanssa. Gustaf Ernst von Zweigberg ja Helena Austrellin vanhemman tyttären, Anna Kristiinan (s. 17.5.1786 Ylöjärvi ja k. 5.8.1837 Ylöjärvi), aviomies, Elias Willgren (s. 18.2.1777 Tampere ja k. 22.2.1847 Ylöjärvi), oli Runsaan tilan seuraava isäntä. Lammin torpasta lähti Kristiinankaupunkiin kaksi varsin taitavaa poikaa, kultaseppä Johan Adolph von Zweigberg (s. 6.10.1795 Ylöjärvi) ja kupariseppä Axel Gustaf von Zweigberg (s. 17.2.1798 Ylöjärvi). Ylöjärvellä vaikuttivat myöhemmin sellaiset Zweigbergin ja Lammin jälkeläiset kuin esimerkiksi Gråberg, Ihantola, Mäkkylä. Saarinen, Tanhuanpää ja Pomppila.