Carola Christina Standertskjöld (6. osa)
Carolan viimeinen televisioesiintyminen tapahtui 1990-luvun alussa, kun hän lauloi TV1:n lauantai-illan viihdeohjelmassa Pellit auki. Ohjelman tuottaja oli Heikki Tauno Kahila (s. 7.8.1936 Varkaus). Kahila kertoi näin itse: ”En ollut tavannut Carolaa viiteen vuoteen, kun pyysin häntä esiintymään Pellit auki-ohjelmassa. En tiennyt mitään hänen sairaudestaan, ja minulle oli suuri järkytys nähdä, miten se oli leimannut hänet. Mutta vaikka hän oli huonossa kunnossa, se ei vaikuttanut hänen lauluunsa. Hennon ja hauraan Carolan laulu soi kuten aina ennenkin.”
Lopulta vuonna 1993 varmistui Carolan sairauden diagnoosi. Hän sairasti parantumatonta Alzheimerin tautia, ja aluksi tutkimusten tuloksia tulkittiin varovaisesti, koska Carolan ikäisellä oireisiin viittaava tauti oli perin harvinainen. Oli vaikea uskoa, että kyseessä olisi juuri tämä sairaus. Kesällä 1993 sairaus oli Carolalla edennyt jo niin pitkälle, että hän ei tullut toimeen ilman ulkopuolisen apua. Omaisten lisäksi Carolaa hoiti Kirkkonummelasta sairaanhoitaja Margaretha Sandberg, josta tuli Carolalle täysin välttämätön ja läheinen ihminen, hoitaja ja auttaja. Näin Margaretha itse kuvailee tehtäviään:
”Kun tapasin Carolan, tuntui kun olisin tavannut läheisen sukulaisen, sisaren. Tervehtiessä hän ei nähnyt ojennettua kättäni. Sen sijaan hän levitti omat kätensä, kurotti niitä ääntäni kohden ja kapsahti kaulaani. Itkimme molemmat. Sillä hetkellä ymmärsin, että tulisimme toimeen keskenämme. Hoidin Carolaa aluksi kotona Hirsalassa. Sitä ennen hän oli ollut viikkopotilaana Kirkkonummen terveyskeskuksessa, josta hänet haettiin illoiksi ja viikonlopuiksi kotiin. Olin aina ollut Carolan suuri ihailija ja pitänyt paljon hänen musiikistaan. Kun hän muutamia vuosia aikaisemmin esiintyi Töölön kirkossa, oli häntä kuuntelemassa. En koskaan unohda konsertin lämminhenkistä tunnelmaa. Kynttilät paloivat, ja Carola lauloi toinen toistaan kauniimpia gospelsävelmiä yksin ja yhdessä muiden kanssa. Se on yksi kauneimmista muistoistani.
Carola halusi kuunnella musiikkia joka päivä. Kun panin jonkin kappaleen soimaan, hän lauloi mukana, vaikka ei enää muistanut sanoja. Sävelen hän aina muisti. Musiikki oli hänelle elinehto, se oli hänen jokaisessa solussaan. Hän saattoi istua tuntikausia lempituolissaan terassilla, katsella merelle ja hyräillä. Kun kerroin miten paljon pidin hänen musiikistaan, hän oli valmis lahjoittamaan minulle levyjään ja kasettejaan: - Rakas ystävä, ota mitä tahansa mistä pidät. Minä en niitä tarvitse.
Koska Carolan näkö oli jo niin heikentynyt, ettei hän kyennyt lukemaan lehtiä eikä kirjoja, minä luin niitä hänelle ääneen. Hänellä oli yhä palava halu seurata maailman tapahtumia, vaikka kyky vastaanottaa uusia asioita oli jo heikentynyt. Kirjoista hän ei luopunut. Kun luin jotakin hänen lempikirjoja ääneen, Carola saattoi kesken kaiken muistaa tiettyjä repliikkejä ulkoa, vaikka oli silloin jo hyvin sairas. Vähitellen hoito Hirsalassa kävi hankalaksi. Carolan kävely muuttui katkeilevaksi, ja viimein hänen oli turvauduttava pyörätuoliin. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin siirto Kirkkonummen terveyskeskukseen, jossa toimin edelleen hänen hoitajanaan. Terveyskeskuksessa Carola sai yksityishuoneen, jonka laitoimme kodikkaaksi ja viihtyisäksi. Radio ja kasettisoitin olivat kunniapaikalla, sillä alkuaikoina hän kuunteli musiikkia edelleen paljon.
Carola ei halunnut pukeutua sairaalan vaatteisiin, vaan käytti omiaan. Minä kampasin hänen tummat, paksut hiuksensa ja lakkasin hänen kyntensä. - Turhamaisuudesta ei tingitä, hän saattoi joskus naurahtaa, kun pujotin helminauhaa hänen kaulaansa. Mitä vaatteisiin ja koruihin tulee, Carolalla oli aina ollut hyvä maku, ja se säilyi loppuun saakka. Mahdollisuuksien mukaan kävimme ulkona, raitis ilma ja luonnon äänet rauhoittivat ja virkistivät.
Oli surullista nähdä omaisten ja ystävien tuska ja hätä.He olivat yrittäneet auttaa Carolaa kaikin tavoin, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Tauti eteni päivä päivältä, hetki hetkeltä. Alussa Carola vielä tunnisti vierailulle tulleet sukulaisensa ja ystävänsä, kunnes ei enää tunnistanut ketään. Hän yritti olla urhea ja kätkeä pelkotilansa, mutta yhä useammin hän puhkesi lohduttomaan itkuun. Sellaisina hetkinä pidin häntä kädestä, silitin hänen hiuksiaan ja yritin samalla peittää omat kyyneleeni. Oli niin vaikea hyväksyä kohtalon julmuus ja epäoikeudenmukaisuus. Hän oli kuin pieni, avuton lintu, mutta silti silti niin täynnä elämää.”
Carolan ystävät Rea Mauranen, Marketta Joutsi ja Inga Sulin kävivät säännöllisesti Carolaa katsomassa. Musiikin ohella rakkaat eläimet olivat Carolalle side elämään. Margaretha Sandbergin valkoinen villakoira, Linus, makoili Carolan vuoteella sairaalassa usein. Koiran läheisyyn lohdutti häntä ja sen silittäminen ja hyväileminen antoi olemassaolon tunteen. Carola vieraili Margaretha Sandbergin kanssa kesällä 1995 viimeisen kerran Hirsalassa. Kotinsa terassilla Carola istui pyörätuolissa ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena merelle. Vaikea sanoa, aavistiko Carola itse tämän käynnin jäävän viimeiseksi Hirsalassa. Vielä Carola jaksoi sinnitellä hoidossa sairautensa riivaamana yli kaksi vuotta. Viimeiset vuodet olivat raskaita ja vaikeita. Carola Standertskjöldin ote elämästä irtosi 12.11.1997 Kirkkonummen terveyskeskuksessa, vain 56 vuoden iässä. Carola sai lepopaikan Hirsalan kotikartanon puistosta. Hautajaistilaisuudessa vieraat kuulivat André Zweigin kitaralla tulkitseman Carolan lempikappaleisiin kuuluneen laulun, Jerusalem.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti