Punaisen Myllyn taru (22. osa) 

Revyyteatteri Punaisen Myllyn viimeinen Ossi Elstelän ohjaama esitys oli vuodenvaihteessa 1964, jolloin esitettiin sama Lähtölaukaus-revyy, millä teatteri aikoinaan aloitti. Revyyn sisältö koostui lyhyistä tanssi- ja musiikkinumeroista sekä sketseistä. Ossi Elstelä kutsui itse tätä esitystä ”loppulaukaukseksi” kuvaten omaa tilannettaan teatterin kanssa, joka vääjämättä myös tarkoitti erään aikakauden päättymistä. Esityksen ohjelmalehtiseen Ossi Elstelä kirjasi näin: ”Nykyiselle nuoremmalle polvelle, josta useallakaan ei ole noista ankeista ajoista selvää kuvaa, tämä iloittelumme tuskin voi antaa sitä ajan aroomia, josta takavuosikymmenien hornankattilassa mukana kiehunut vanhempi polvi sai elämäänsä tietyn rohkaisun eliksiirin.” Näin kirjoittaessaan Elstelä epäili, että nuorempi polvi ei täysin ymmärtänyt niitä ”ankeita aikoja” jota varten revyy tehtii. Ossi Elstelälle tämä teatterin revyy oli nostalgiaa ja huolimatta haikailustaan huolimatta myös lopullisesti kadonnutta maailmaa.

Edelleen Ossi Elstelä jatkaa ohjelmalehtisessä: ”Lähtölaukauksella siis on toivon mukaan jotain sanottavaa nykyajalle, - onhan se tavallaan kappale kansamme historiaa, jota ajan patina vain leppoisan huumorin kultaamalla iltaruskollaan somistaa. Ja joku muistojen kyynelkin sieltä hymyn lomasta saattaa esille herahtaa”. Vieläpä ikäänkuin lopulliseksi niitiksi tämän aikakauden totaalisesta päätöksestä sattui niin, että Reino Helismaa kuoli kolmen viikon kuluttua 21.1.1965 ja muusikko, sovittaja ja orkesterinjohtaja Vilho Alvar Kosonen (s. 17.7.1908 Kuopio ja k. 17.4.1965 Helsinki) vähän myöhemmin.

Ossi Elstelä siirsi Lähtölaukauksen jälkeen vetovastuun teatterista pojalleen, teatteri- ja elokuvaohjaaja sekä näytelmien suomentaja Kaarlo Esko Oskar Elstelälle (s. 15.11.1931 Pori Ja k. 30.9.2007 Helsinki). Esko Elstelä oli oli naimisissa kirjailija Mika Waltarin tyttären, Satu Waltarin kanssa. Heidän poikansa on teatteriohjaaja ja näytlmäkirjailija, Joel Tapani Elstelä (s. 25.12.1961 Helsinki), joka asuu nykyään toisen isoisänsä, kirjailija Mika Waltarin, jättämässä asunnossa Tunturikadulla Helsingissä. Esko Elstelä toimi Suomen Kansallisteatterin ohjaajana vuosina 1974-1994. Esko Elstelän ohjauksia ovat mm. Léocadia, Kalju laulajatar, Annie Mestariampuja, Irma La Douce, Myrsky, Tartuffe, Coriolanus, Talvinen tarina, Särkyneiden sydänten talo, Lorenzaccio, Loppu hyvin, kaikki hyvin, Z. Topeliuksen Lintu sininen, Lajos Marótin Viimeistä seuraava yö, Kaikki maailman rikkaus, Harhatunteet ja Hugo von Hofmannsthalin Vaikea luonne.

Esko Elstelä suomensi monia näytelmiä, kuten esimerkiksi Alfred de Musset’n Ei lempi leikin vuoksi, Albert Camus’n Caligula, Tennessee Williamsin Tatuoitu ruusu, Moliéren Ihmisvihaaja ja Shakespearen Venetsian kauppias. Vuonna 1969 Elstelä suomensi yhdysvaltalaisen, kansainvälisesti suosituksi tulleen Hair-musikaalin. Esko Elstelä löysi ja käänsi Alppilan kesäteatteriin kesäksi 1966 ranskalaiskomedian, La Seconde Surprise de l’amour eli Toinen lemmenyllätys. Näytelmässä olivat mukana mm. teatterin loppuun asti uskollisesti kuulunut Einari Ketola sekä Esko Elstelän sisaret, Riitta Marja-Leena Elstelä (oik. Paananen, s. 17.3.1940 Vampula) ja Anna Kristiina Elstelä (s. 10.1.1943 Helsinki ja k. 26.6.2016 Helsinki).

Riitta Elstelälä sai ensimmäisen kiinnityksensä Kotkan kaupunginteatteriin ja 1970-luvulla hän näytteli Suomen Kansallisteatterissa sekä 2000-luvulla Riihimäen Teatterissa. Näiden lisäksi häntä on nähty sekä naisnäyttelijäryhmä Raivoisissa Ruusuissa että Espoon ja Varkauden teattereissa. Riitta Elstelä on esiintynyt monissa elokuvissa ja televisiotuotannossa. Riitta Elstelä palkittiin Parjaan naispääosan Jussilla elokuvasta Onnelliset leikit vuonna 1966.

Kristiina Elstelä oli naimisissa kahdesti; ensin Leo Kalston kanssa ja sitten teatteriohjaaja Jotaarkka Aleksis Vissarion Pennasen (s. 17.5.1946 Helsinki) kanssa. Avioliitoista Kristiinalle syntyivät lapset Hanna Kalsto ja näyttelijä Kasmir Oskar Alarik Pennanen (s. 28.5.1980 ja k. 26.3.2006 Helsinki), joka sai surmansa junaonnettomuudessa palatessaan illanvietosta. Kristiina Elstelä nähtiin myös useissa televisiosarjoissa, kuten ÄWPK – Älywapaa palokunta, Kaverille ei jätetä ja Helppo elämä. Kristiina tunnettiin myös kabaree- ja musikaalilaulajana; Punaisessa Myllyssä hän sekä näytteli että tanssi. Kristiina Elstelän oli kiinnitettynä mm. Rauman teatteriin. Hän kuoli 73-vuotiaana sunnuntaina 26.6.2016 pitkän sairauden murtamana.

Anna-Liisa Hämeensalon tanssiva balettityttöryhmä oli lähtenyt jo vuonna 1960 töiden perässä Ruotsiin Tempo-Tempo-kiertueelle. Näillä esityksillä mm. kerättiin rahaa Ossi Elstelän teatterin talousvaikeuksien kattamiseksi. Ryhmä vietti ulkomailla kaikkiaan yhdeksän vuotta. Esityksiä ei ollut pelkästään Ruotsissa, vaan ryhmä esiintyi myös Tanskassa, DDR:ssä, Belgiassa, Luxemburgissa, Hollannissa, Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa. Balettityöt asuivat yleensä huokeissa majoituksissa, mutta silti viihtyisissä ympäristöissä; he myös tutustuivat matkoillaan moniin taiteilijoihin työympäristöissään ja tanssijaryhmä sai osakseen erittäin hyvän maineen. Hämeensalon tanssijatytöt olivat erittäin kysyttyjä ja heillä oli kaiken aikaa hyvin töitä tarjolla.

Balettiryhmässä tanssivat mm. Anneli Haatainen, Seija Närhi, Eeva Kinnunen ja Nina Valkonen. Ryhmän mukana kulkivat myös Sisko Paakkunainen ja Maria Eriksson, mutta he esiintyivät eri paikoissa ja eri numeroilla kuin balettitytöt.Loppuvaiheessa ryhmässä tanssivat myös Sirkka-Liisa Rantanen ja Irmeli Leppänen. Tanssitytöt vaihtuivat aina kun joku tytöistä meni naimisiin tai halusi palata takaisin Suomeen. Hilkka Ylämäen loukattua jalkansa hän palasi takaisin Suomeen ja lauloi ravintoka Hungarissa.

Ballet Moulin Rouge-nimellä tätä tanssiryhmää yleisesti kutsuttiin. Ryhmän impressaarina ja johtajana toimi Anna-Liisa Hämeensalo, joka teki tanssiryhmän sopimukset, toimi kirjanpitäjänä, hoiti laskut, suunnitteli tanssit, tilasi matkaliput ja käytännössä kulki tyttöjen mukana pitkin Eurooppaa. Vielä 1960-luvun alussa jaksettiin ylläpitää toivetta, että teatteri Punainen Mylly vielä nousee alhostaan omille jaloille ja sen toiminta palaisi takaisin kukoistuksensa päiviin. Hämeensalon tanssityttöjen esityksillä tienatut varat lähetettiin kulujen jälkeen Helsinkiin, jossa niillä lyhennettiin teatteri Punaisen Myllyn velkoja.

Hämeensalon tanssitytöillä ei ollut varsinaisia lomapäiviä ja esiintyjät eivät ainakaan alkuun saaneet esiintymisillään juuri säästöön rahoja. Myöhemmin toiminnan vakiinnuttua hieman Hämeensalo vaati tyttöjä tallettamaan osan palkkarahoista tilille Suomeen. Palkoilla tultiin kuitenkin toimeen, kunhan toimintaa pyöritettiin mm. asumiskustannusten osilta pienillä menoilla. Yleinen käytäntö oli, että jouluksi ja vapuksi tultiin Suomeen, jolloin loman yhteydessä oli myös esiintymisiä teatteri Punaisen Myllyn kabareessa.

Yhdysvaltoihin siirtynyt Anna-Liisa Prokopowitsch ehdotti vuoden 1965 alussa Anna-Liisa Hämeensalolle, että Myllyn tanssiryhmä tulisi Yhdysvaltojen Las Vegasiin esiintymään. Anna-Liisa Prokopowitsch oli aikanaan toiminut puvustajana, ompelijana sekä lavasteiden ja pukujen suunnittelijana Punaisessa Myllyssä. Amerikansuomalaisten Amerikan Uutiset-lehdessä kirjoitettiin hänen erikoinen tarinansa. Hän oli avioitunut liettualaisen aatelismiehen, Anton Prokopowitschin kanssa Leningradissa vuonna 1937. Ollessaan häämätkalla Mustanmeren rannalla Batumissa heitä kehoitettiin 24 tunnin sisällä poistumaan Neuvostoliitosta. Anna-Liisa matkusti Suomeen ja Anton joutui Liettuaan, sillä hän ei saanut Suomeen viisumia. Anna-Liisa oli raskaana ja aviopari odotti tapaavansa Suomessa toisensa, mutta he tapasivat toisensa vasta 52 vuoden jälkeen, kun Anna-Liisa oli muuttanut Suomesta Yhdysvaltoihin.

Anna-Liisa Prokopowitsch tutustui Hollywoodissa manageri Hal de Beckeriin, joilla oli jo valmiiksi suhteita eri kabareiden johtajiin. Paikallisilla oli kuulemma halu välittömästi palkata suomalainen tanssityttöryhmä. Manageri kirjoitti näin Hämeensalolle: ”Tämä on elämäsi tilaisuus. Olet aina työskennellyt niin kovasti ja nyt sinulla on tilaisuus tehdä jotain todella tuottavaa ja palkitsevaa. Kun sinulla on niin paljon vaikeuksia Euroopan baletin kanssa, miksi et asettaisi kaikkesi tähän USAn asiaan.” Manageri ehdotti Hämeensalolle, että tämä etsisi neljä suomalaista tanssityttöä lisää, harjoittaisi heillä ohjelman ja lentäisi tämän jälkeen tyttöjen kanssa Las Vegasiin hänen kustannuksellaan. Hän tarjoutui olemaan myös Hämeensalon henkilökohtainen manageri ja tanssiryhmälle hänellä oli jo olemassa valmiiksi nimi, Fun Girls of Finland. Yhdysvaltoihin lähdöstä ei kuitenkaan lopulta tullut mitään, vaikka de Becker houkutteli Anna-Liisa Hämeensaloa toistuvasti kirjeillään. Sopivaa sopimusta ei kuitenkaan koskaan saatu aikaiseksi. Hämeensalo oli myös hyvin tarkka tanssitytöistään ja heidän turvallisuudesta; hän vaati ehdottomasti de Beckeriä varmistamaan kaikki sopimuksen yksityiskohdat. Lopulta Anna-Liisa Hämeensalon tanssityttöryhmä lopetti esiintymiset vuonna 1969.