Ylilääkäri Ernst Ehrnrooth (6. osa)
Kansalaisten vaatimuksen kieltolain kumoamisesta kovenivat edelleen 1920-luvun lopulla. Kieltolaki ei lain arvostelijoiden mielestä vastannut suomalaisten oikeustajua ja samalla se varsin yleisesti heikensi lainkuuliaisuutta. Lisäksi tuli vielä yleismaailmallinen talouslama, joka aiheutti kieltolaille lopulta kuoliniskun. Suomen valtion talous myös kirstyi ja niin lopulta oli pääministeri Johan ”Juho” Emil Sunilan (s. 16.8.1875 Liminka ja k. 2.10.1936 Helsinki) II hallituksen todettava, että kieltolaista oli luovuttava, sillä valtio menetti verotuloja kieltolain jatkuvan rikkomisen vuoksi. Kieltolain lopullisesta kohtalosta päätettiin kuitenkin järjestää neuvoa-antava kansanäänestys, koska kieltolailla oli edelleenkin kannatusta puolueissa.
Pitkien keskustelujen jälkeen kieltolaki päätettiin kuitenkin kumota. Kansanäänestys asiasta järjestettiin 29.12.-30.12.1931 ja yli 70 prosenttia äänestäneistä kansalaisista kannatti lain kumoamista. Alkoholijuomien täyskiellon jatkamista kannatti 28 prosenttia äänestäneistä ja noin kaksi prosenttia äänestäneistä kannatti kolmatta vaihtoehtoa, jonka mukaan miedot alkoholijuomat olisi vapautettu. Suomen eduskunta hyväksyi 25.1.1932 uuden väkijuomalain (45/1932), jossa säädettiin alkoholin myyntimonipolin keskittämisestä valtiolle. Laki vahvistettiin 9.2.1932 ja se tuli voimaan 5.4.1932. Lain mukaan alkoholijuomien vähittäismyynnin yksinoikeus tuli valtion omistamalle Oy Alkoholiliike Ab:lle. Vaikka kieltolaki saattiin nurin, oltiin yleisesti huolissaan rikollisuuden kasvusta.
Tästä asiasta oli huolissaan myös professori Ernst Ehrnrooth, joka patologina joutui todistamaan samaa asiaa. Sosiologi ja kriminologian tutkija, Veli Kaarle Verkko (alk. Werkko, s. 8.7.1893 Helsinki ja k. 6.4.1955 Helsinki) julkaisi vuonna 1924 tutkimuksen, Henkeen kohdistuvista rikoksista Suomessa. Tämä tutkimus näytti henkirikollisuuden olevan Suomessa kymmenkertaista verrattuna muihin Pohjoismaihin. Aikalaisia tällainen tutkimus tietysti huolestutti, mutta yhtäkään kansanliikettä tämän asian vuoksi ei perustettu maassamme. Sosiologi Veli Verkko teki tutkimuksestaan omat johtopäätöksensä: hänen mielestään rikollisuutta oli vaikea kitkeä, sillä perussyy väkivaltaan oli suomalainen kansanluonne. Kansanluonne oli taipuvainen ruumiilliseen väkivaltaan, varomattomuuteen ja välinpitämättömyyteen. Lisäksi asiaa heikensi vielä suomalaisten ”erikoisen huono juomapää, joka aiheuttaa suurimman osan pahoinpitelyistä ja törkeistä tappeluista”.
Joukko arvovaltaisia professoreita ja poliitikkoja päätti perustaa vuonna 1934 rikollisuutta vastustavan yhdistyksen. Tämä tieteellisellä pohjalla toiminut ja kansainvälisiä esikuvia seuraillut yhdistys otti nimekseen Suomen Kriminalistiyhdistys. Suomen Kriminalistiyhdistystä oli perustamassa myös ylilääkäri Ernst Ehrnrooth, joka tuli valituksi samoin yhdistyksen hallitukseen. Perustettu yhdistys aikoi puuttua järein keinoin suureksi paisuneeseen rikollisuuteen. Yhdistyksen kokouksissa puhuttiin mm. kuolemanrangaistuksen palauttamisesta sekä kaduilla päivystävistä katupartioista eli ns. kyläkurijärjestöstä. Yhdistys ei tohtinut julkisesti vaatia kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa, vaikka yhdistyksen parissa asialla olikin kannatusta. Samoin kyläkurijärjestöltä edellytettiin yhteistyötä viranomaisten kanssa sekä omavaltaisuuksista pidättäytymistä.
Itse ylilääkäri Ernst Ehrnrooth suhtautui kuolemanrangaistuksen palauttamiseen nihkeästi. Koska useat rikolliset eivät välittäneet rikostensa seuraamuksista, ei Ehrnroothin mukaan ollut näyttöä, että kuolemanrangaistus poistaisi rikollisuutta. Hänen mielestään kuolemanrangaistus oli täysin epäoikeudenmukainen rangaistus mielisairaille ja muille syyntakeettomille. Sen sijaan Ehrnrooth useiden muiden mukana kannatti rangaistuksena rikollisen sterilisointia paljon tehokkaampana vaihtoehtona, sillä taipumusta rikollisuuteen katsottiin periytyväksi. Sterilointilakia kannattivat useat muutkin yhdistykset ja merkittävä joukko kansalaisia. Vuonna 1935 Suomessa tuli voimaan sterilisointilaki, joka oli voimassa vuoteen 1970. Romanit ja köyhät olivat yliedustettuina sterilisoitujen joukossa.
Sterilisointilain perusteluna käytettiin etupäässä sitä, että laki estäisi degeneroituneiden eli lähinnä mielisairaiden ja rikollisten lisääntymisen. Vahvaa tukea laki sai statistiikasta, josta selvisi, että mielisairaiden ja rikollisten määrä oli kasvanut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Tieteellistä näyttöä oli kerätty muka siitä, että syyt olivat degeneroituneiden ”hillitön eroottisuus” ja tapa ”lisääntyä kuin kaniinit”. Pakkosterilointeja tehtiin rikollisten lisäksi mm. kehitysvammaisille sekä skitsofreniaa ja maanisdepressiivisyyttä sairastaneille.
Vuonna 1950 sterilisaatiolakia uudistettiin eli käytännössä tiukennettiin; tällöin mukaan tulivat niin sanotut sosiaaliset syyt, minkä vuoksi köyhiä, yksinhuoltajia ja romaninaisia leikattiin muita enemmän, sillä heitä pidettiin taakkana valtion sosiaaliturvalle. Viranomaisilla oli asiassa hyvin suuri määräysvalta, eikä operaatiosta voinut valittaa. Avioliittolain kautta pakkosterilisaatiot koskivat myös kuuromykkiä ja kaatumatautisia eli epileptikoita, koska he eivät saaneet naimalupaa ilman leikkausta. Sterilointilaki kumottiin vuonna 1970, mutta holhouksen alaisten ihmisten holhoojat saivat silti edelleen päättää sterilisoinneista. Vähintään 7 500 suomalaista ihmistä ennätettiin sterilisoida lain ollessa voimassa rotuhygieenisistä syistä vuosina 1935-1970. Erittäin surulliseksi asian tekee se, että Suomen valtio ei ole vielä tänä päivänä pyytänyt anteeksi näitä pakkosterilisaatioita kansalaisiltaan.
Professori Ernst Ehrnrooth kannatti sterilisointiin elimellisesti liitettyä rotuhygieniaa jo 1900-luvun alusta alkaen. Monet ruotsinkieliset Ernst Ehrnroothin tavoin suorastaan pelkäsivät suomenkielisen väestönosan lisääntymistä ja sen ylivaltaa maassamme. Suomen ehkä tunnetuin ja äänekkäin rotuhygienian kannattaja oli Kokoomuksen kansanedustaja Martti Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus, s. 18.1.1882 Pihtipudas ja k. 10.6.1966 Helsinki), joka tunnettiin jääkäriliike-aktivistina, Pohjanmaan suojeluskuntien perustajana ja lakkojen murtamiseen keskittyneen Vientirauha-yhtymän johtajana. Pihkala kirjoitti jo vuonna 1918 teoksessaan Minkälainen Suomi meidän on luotava? mm. näin: ”Taisteluun puhtaan Suomen, valkoisen Suomen luomiseksi olemme lähteneet, taisteluun kaiken saastaisen, muukalaisen, kelvottoman poistamiseksi kansamme keskuudesta…” Rotuteoreetikot ajattelivat, että fyysisesti tai henkisesti poikkeavat – ns. heikompi aines – saastuttavat läntiset sivistysyhteiskunnat. Pelkoa ihmiskunnan degeneroitumisesta voidaan verrata tutkijoiden mukaan hyvin nykyiseen huoleen ilmaston lämpenemisestä ja ympäristön saastuttamisesta.
Suomalaista rotuhygienialiikettä pidetään ”asiantuntijoiden liikkeenä”, sillä äänessä olivat yleensä erityisesti tiedemiehet, lääketieteen – varsinkin psykiatrian – ja hoiva-alojen edustajat sekä ”hyvän elämän” – siveyden, moraalin ja oikean elämäntavan – ammattilaiset, kuten esimerkiksi naisjärjestötö Valkonauha ja Förening Martha. Rotuhygienia sai tukea hyvin kirjavalta joukolta; kanattajissa oli porvareita, vasemmistolaisia, naisasian ajajia ja patriarkaalista yhteiskuntamallia edustaneet sekä eri uskontokunnat ja ateistit. Suomessa suunniteltiin vuonna 1942 rotuhygieenisen laitoksen perustamista Helsingin yliopiston anatomian laitoksen yhteyteen. Sotilaslääketieteellisessä aikakausilehdessä julkaistiin vielä vuonna 1945 psykiatrian ylilääkäri Yrjö K. Suomisen rotuhygieeniaa käsitellyt artikkeli, jossa hän esitti lääkintähenkilökunnalle esitelmässään näin: ”Tervettä kansanruumista jäytävät loiset ja lurjukset, jotka käyttävät hyväkseen kulttuuriyhteiskunnan humanitäärisiä oloja, lisääntyvät nopeammin kuin parempi kansanaines eivätkä edes kaadu rintamalla. Sellaisia oli Suomessa arviolta puoli miljoonaa. Sterilisoimistoimet olivat riittämättömiä – ’tiettyjä tuhansia’ olisi tapettava, jotta vapautuisi poliiseja, vanginvartijoita ja mielisairaanhoitajia.”
Ranskalainen diplomaatti, Joseph Arthur de Gobineau (s. 14.7.1816 ja k. 13.10.1882), oli rotuteorian kehittäjä, joka sijoitti rotuhierarkiassaan suomalaiset keltaiseen rotuun, samaan sarjaan tataarien ja mongolien kanssa. Hänen mukaansa keltaisessa rodussa oli taipumus keskinkertaisuuteen eivätkä keltaisen rodun edustajat olleet kykeneviä luomaan sivistystä ja kulttuuria. Ranskalainen rasismitutkija Francois de Fontette tiivisti Gobineaun ajatuksen seuraavasti: ”Ranskassa nähtiin pienikokoisia ihmisiä, joilla oli suuri pää ja neliskulmaiset vakavat kasvot sekä vinot silmät, niin syynä oli varma suomalaisveri”.
Samoin ruotsalaiset rotuteoreetikot mollasivat surutta suomalaisia. Esimerkiksi ruotsalainen rotubiologi Magnus Gustaf Retzius (s. 17.10.1842 Tukholma ja k. 21.7.1919 Tukholma) kirjoitti suomalaisista vuonna 1873 näin: ”saamattoman hidas, raskastekoinen ja kömpelö ruumiinliikkeissään ja kaikin tavoin hyvin vanhoillinen”. Ruotsalaisten rotuopit kehottivat pidättäytymään seka-avioliitoista suomalaisten sekä saamelaisten ja slaavien kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti