Rautateistä faktaa ja fiktiota (3. osa)

Johan Gabriel von Bonsdorffin isä oli arkkiatri Gabriel von Bonsdorff (s. 6.10.1762 Porvoo ja k. 22.11.1831 Turku) ja hänen veljensä oli kemisti Pehr Adolf von Bonsdorff (s. 27.10.1791 Turku ja k. 11.1.1839 Helsinki). Johan Gabriel von Bonsdorff väitteli lakitieteen tohtoriksi vuonna 1818 ja toimi senaatin kamari- ja tilitoimituskunnan kamreerina vuodesta 1826. Erotessaan virasta vuonna 1844 hän sai valtioneuvoksen arvonimen, mutta jatkoi työtä julkisissa tehtävissä. Hän oli ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin ystävä ja siksi hänellä oli vaikutusvaltaa maan asioihin. Häntä käytettiin useissa komiteoissa, joiden mietintöluonnokset hän myös usein laati. Tiedoistaan, ahkeruudestaan ja käytännöllisistä taidoistaan tunnettu von Bonsdorff saavutti merkittävän aseman virkamiesten joukossa. Johan Gabriel von Bonsdorff osallistui aatelissäädyssä valtiopäiville vuosina 1863-1864 ja 1867. Hänen aviopuolisonsa vuodesta 1820 oli Ulrika Charlotta von Willebrand ja heidän poikansa oli tilanomistaja ja valtiopäivämies sekä ”Kumpulan patruuna” Hjalmar Erik Gabriel von Bonsdorff (s. 29.9.1826 Helsinki ja k. 17.5.1905 Helsinki).

Johan Gabriel von Bonsdorffin kirjoitus näytti ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin viimeiseltä yritykseltä estää asian ratkaisu. Johan Gabriel von Bonsdorffin ja Alexander Armfeltin yhteinen ystävä oli Cronstedt ja senaattori Harald Victor Wilhelm Furuhjelmin (s. 12.4.1810 Tenhola ja k. 1.1.1872 Helsinki) toinen puoliso oli von Kothenin sisko. Lars von Haartmanin sisko oli puolestaan avioliitossa von Kothenin kanssa. Lisäksi vielä Lars von Haartman oli Federleyn eno. Vahvasti näytti siltä, että aatelissuvut olivat pestanneet Johan Gabriel von Bonsdorffin ajamaan omaa asiaansa. Kyseessä oli myös Kumpulan kartanon maat, joiden läpi rautatien ei haluttu kulkevan.

Johan Gabriel von Bonsdorffin näyttävän ulostulon jälkeen Johan Vilhelm Snellman ei malttanut odottaa oman lehtensä ilmestymistä vaan kiireellä julkaisi Helsinfors Tidningarissa jämäkän vastineensa kirjoitukseen. Snellmania harmitti, että Johan Gabriel von Bonsdorff ei osannut käyttää harkintakykyään lähtiessään kirjoittamaan vielä puutteellisin tiedoin artikkeliaan. Snellmanin mielestä von Bonsdorffin olisi täytynyt ymmärtää pysyä syrjässä asiasta, eikä johdattaa yleistä mielipidettä näyttävästi harhaan. Sangen pitkässä artikkelissaan Snellman mitätöi kaikki esitetyt väitteet yksitellen. Artikkelinsa hän lopetti näin: ”Nykyajan historia todistaa, että rautatie ja sivilisaatio liittyvät erottamattomasti yhteen. Jokaiselle maalle, joka haluaa seurata yleistä sivilisaatiota, ei rautatie enää ole vain hyvä asia, vaan suorastaan välttämättömyys.”

Johan Gabriel von Bonsdorff ei antanut yhtään löysää, vaan kirjoitti Snellmanille heti vastineen Helsinfors Tigningarin numeroissa 7 ja 8 otsikolla Vieläkin rautatiestä Suomessa. Verrattain pian äityi Snellmankin oikomaan von Bonsdorffin käsityksiä, eikä hyväksynyt sitä, että von Bonsdorff julisti kaikki hänen kanssaan eri mieltä olevat esitykset ja niiden esittäjät kuumehoureisiksi. Oudoiksi kävivät von Bonsdorffin syytökset vastustajien kuumehoureista, kun hänen omat väitteensä kirjoituksessa sisälsi niinkin paljon kuumeista sekamelskaa ja ristiriitaisuutta. Hänen väitteisiinsä ei edes kannattanut tuhlata aikaa, sillä ne kumosivat itse itsensä. Varsinainen väittely käytiin kuitenkin junaradan rakentamis- ja kuljetuskustannuksista. Muuten keskustelun taso asiasta oli jo sillä tasolla, että Snellman saattoi jättää von Bonsdorffin matalamielisyydet omaan rauhaan.

Johan Vilhelm Snellman oli selkeästi asian päällä yleisessäkin mielipiteessä ja tämä alkoi pahasti hermostuttaa senaattori Lars von Haartmania. Kenraalikuvernööri Friedrich Wilhelm Rembert Berg lähetti toistuvasti Snellmanin artikkeleita venäjäksi käännettynä Pietariin. Lars von Haartman yritti 2.2.1857 vedota ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltiin ilmoittamalla hänelle, että kenraalikuvernööri Berg oli joutunut salaisen ja yksityisen vaikutuksen kohteeksi. Viimeisenä vetonaan senaattori Lars von Haartman julkaisi nimimerkillä oman vastasuunnitelmansa Finlands Allmänna Tidningissä 2.-4-2-1857 numeroissa 26 ja 28 otsikolla, Eikö rautatiekysymyksessä ole useampia puolia. Johan Vilhelm Snellman vastasi tähän kirjoitukseen samassa kuussa ja palautti rautatiekeskustelun turvallisemmille raiteille artikkelissaa, Tuleva rautatiejärjestelmä.

Snellman kirjoitti, että rautatiesuunnitelman toteutumisen aattona ei ollut yllättävää, että monet sen kannattajatkin olivat hämmennyksissä asiassa. Snellman ei voinut kuitenkaan sallia, että ritarimerkillä varustettu nimimerkki valoi uusilla suunnitelmilla epäilyksen varjon epäilijöiden keskuuteen. Hyvää rautatiesuunnitelmaa ei saanut tärvellä hutiloimalla tai tekemällä siitä omien päämäärien toteutuksen apuvälinettä. Valmistuvan rautatiejärjestelmän toteuttamisen ainut päämäärä oli Snellmanin mielestä toteuttaa isänmaan henkistä ja aineellista hyvinvointia.

Varmuuden vuoksi Snellman kävi yleisön epäluuloja hälventääkseen seikkaperäisesti lävitse kirjoituksessaan Hämeenlinnan radan rakentamissuunnitelman, kustannusarviot sekä matkustaja- ja tavaramääräennusteet. Enin osa artikkelista kului perusteluihin siitä, että tämä rata oli ensimmäinen askel kohti tulevaa rautatiejärjestelmää, jonka periaate oli itsestäänselvyys; rautateiden tärkein tehtävä oli yhdistää sisämaa rannikkoon. Voimakkaasti Snellman arvosteli nimimerkki FAT:n esittämää uutta strategiaa sotarautatien rakentamisesta Turusta Pietariin. Nimimerkki oli perustellut ehdotuksensa tekemällä tulevia vihollisuussuhteita koskevia rohkeita olettamuksia, jonka vuoksi olisi välttämätöntä pitää silmällä Ruotsia ja ruotsalaisia.

Kansallistunteen kannalta tällainen esitys oli arkaluontoista Snellmanista sekä varsinkin liioittelua, kun otti Suomen omalaatuisen poliittisen aseman huomioon. Suomalaisilla ei ollut omaa ääntä kansakuntien neuvonpidossa. Kansan täytyi kovalla työllä pyrkiä eroon pettuleivästä ja siihen liittyvästä henkisestä hädästä. Snellman siis huomautti, että suomalaiset olivat silti velvollisia ja halukkaitakin puolustamaan omaa maatansa. Asevelvollisuudesta oli kyllä melkoinen matka strategisiin rautateihin. Radan rakentaminen Pietariin palvelisi kansantaloudellisesti vain tuontia. Vienti ja kotimaankauppa jäisivät silloin oman onnensa varaan. Vaarana oli myös viljatuonnin vaikutus kotimaisen viljan hintaan laskevasti. Snellmanin valistunut veikkaus oli, että yleinen mielipide ja vakaus osoittaisi nämä harhautuneet suunnitelmat täysin tuulesta temmatuiksi.

Vaikka senaattori Lars von Haartman oli rautatiekomitean jäsen, senaatin varapuheenjohtaja ja finanssipäällikkönä valtion rahakirstun vartija, ei Snellman voinut vastustaa kiusausta tarjota von Haartmanille arvosteluissaan vain kylmää kyytiä. Johan Vilhelm Snellmanilla oli tukenaan turvallinen selkänoja, johon saattoi luottaa. Hän turvasi keisari Aleksanteri II:n ohjelman hengessä huomion kansakunnan hyvinvointiin, joka meni vielä strategisten asioiden edelle. Kenraalikuvernööri Berg ymmärsi tämän, mutta von Haartman ei enää osannut suhtautua asiaan. Ministerivaltiosihteeri Armfelt epäröi vielä von Haartmanin ja kenraalikuvernööri Bergin välissä. Tällaisessa tilanteessa Snellmanin käyttämä politiikka tuotti määrätietoisuudellaan tehokasta tulosta. Snellmanin avulla kenraalikuvernööri Berg vei asiassa voiton. Lopulta viralliset päätökset menivät Snellmanin kolmessa artikkelissa laatimien suuntaviivojen mukaisesti. Rataverkko rakennettiin 1800-luvun loppuun mennessä Snellmanin laatimien linjausten mukaisesti, joka on myös nykyinenkin rataverkkomme.

Keisari Aleksanteri II antoi 3.3.1857 määräyksen, että rautatie tuli rakentaa Helsingistä Hämeenlinnaan. Tätä ratahanketta varten perustettiin rautatiejohtokunta, jonka puheenjohtajaksi tuli kenraali ja aatelismies Johan Mauritz Nordenstam (s. 21.9.1802 Tukholma ja k. 8.6.1882 Helsinki) rakentamisen ajaksi eli vuosiksi 1857-1862. Johtokunnan jäsenenä toimi mm. senaattori ja valtiopäivämies Robert von Trapp (s. 7.6.1802 Turku ja k. 21.3.1875 Helsinki).

Pietarissa asian käsittely oli saanut yllättävän käänteen, kun ministerivaltiosihteeri Aleksander Armfelt ennätti jo mainostaa keisari Aleksanteri II:lle senaattori Lars von Haartmanin Turku-Pietari ratahankevaihtoehtoa. Snellmanin kirjoitus säväytti Armfeltia ja hän pahoitti sen vuoksi mielensä. Tämän vuoksi Armfelt kirjoitti 4.4.1857 Muckille näin: ”Jos saatte tilaisuuden, niin olkaa hyvä ja sanokaa Snellmanille, että pyydän häntä vastedes olemaan sanomalehdissä koskematta rautateihin. Aika, lääkkeistä paras, osoittaa kuka on oikeassa.” Hän jatkoi kirjettään mm. näin: ”Meidän hyvät suomalaisemme eivät koskaan näe nenäänsä ulommaksi eivätkä tahdo myöntää hallitukselle oikeutta edes mielipiteensä ilmaisemiseen… Kun esitin Pietarin ja Turun välisen rautatien mahdollisuutta, tiesin täydellisesti mitä tein ja voin siis vastata siitä hyvän Jumalan edessä viimeisenä päivänä.”