Ylilääkäri Ernst Ehrnrooth (3. osa)
Professori Ernst Ehrnrooth toimi vuosina 1905-1912 Kivelän köykäintalon lääkärinä Helsingissä, jossa tehtävässä hän sai perehtyä perusteellisesti mielisairaiden hoitoon maassamme. Hän ennätti kuitenkin tehdä mielisairaidenkin hyväksi paljon hyvää. Omille lapsilleen hän usein tähdensi, ettei ollut hulluja ihmisiä, vaan sellaiseksi kutsutut olivat vain henkisesti sairaita ihmisiä. Tuohon aikaan sellaisen näkemyksen esittäminen oli hyvin edistyksellinen mielipide, koska lähes poikkeuksetta aikakauden asenteet mieleltään järkkyneitä kohtaan olivat vielä hyvin tuomitsevia, epäinhimillisiä ja jopa taikauskon sävyttämiä. Ajan tavan mukaan köyhäntaloihin oli ahdettu kaikki sellaiset ihmiset, jotka eivät kyenneet huolehtimaan itsestään. Köyhäintaloja asuttivat siis mm. vanhukset, orvot, mielisairaat, irtolaiset, alkoholistit, narkomaanit, fyysisesti sairaat ja vammaiset ihmiset.
Nuorta Ernst Ehrnroothia kauhistutti varsinkin köyhäintalon ahtaus, joka Helsingin kaupungin kasvaessa oli yhäti vain pahenemassa kaiken aikaa. Mielisairaat tässä joukossa näyttivät olevan se ryhmä, jotka kärsivät juuri tilanpuutteesta kaikkein eniten. Mielisairaiden määrä myös lisääntyi köyhäintalon väestä suhteellisesti eniten. Esimerkiksi vuonna 1909 heitä oli jo köyhäintalon asukeista noin 40 prosenttia, mikä määränä tarkoitti noin 400 hoidettavaa potilasta. Alkujaan köyhäintalossa mielisairaille oli varattu vain noin kaksikymmentä selliä, joiden tultua täyteen mielisairaita potilaita siirrettiin muiden hoidettavien sekaan.
Ernst Ehrnroothin mukaan sairaala oli hyvin huonossa kunnossa. Hänen laatimassa raportissa on maininta: ”Sauna ja pesutupa olivat lahon rappeuttamia.” Monet lääkärit Ehrnroothin ohella ajattelivat suurimmaksi syyksi mielisairauksien lisääntymiselle puutteellisia elinolosuhteita sekä levotonta aikaa, jota tuolloin jo elettiin. Vuoden 1905 suurlakko ja muut työläislakot olivat erityisesti edesauttamassa silloisen käsityksen mukaan mielenhäiriöiden syntymistä. Tähän tilanteeseen lääkkeeksi Ernst Ehrnrooth alkoi voimakkaasti vaatia mielisairaalle täysin omaa hoitolaitosta. Tämä vaatimus sai jo tuolloin hyvää sivustatukea ajan uusista hoiva-ajatuksista, joiden suosituksina oli, että erilaisista ongelmista kärsivät ihmiset tulisi hoitaa erikseen ja omina ryhminään. Nämä esitetyt ajatukset muuttuivat pian myös käytännös tulokseksi, sillä Helsingin kaupunginvaltuusto passitti Ernst Ehrnroothin ja erityisesti sairaalarakennuksia suunnitelleen arkkitehti Ernst Albin Kranckin (s. 20.10.1864 Heinola ja k. 21.1.1936 Helsinki) yhdessä opintomatkalle ulkomaisiin mielisairaaloihin ottamaan oppia, kuinka niissä asioita oli hoidettu. Ehrnrooth ja Kranck matkustivat tutkimaan asioita Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan.
Ernst Kranckin vanhemmat olivat apteekkari Anders Kranck ja Fredrika Vilhelmina Hoffström. Ernst Kranck suoritti arkkitehdin opinnot Polyteknillisessä opistossa vuosina 1882-1887. Jo opiskeluaikanaan hän oli töissä Bruno Ferdinand Granholmin (s. 14.5.1857 Myrskylä ja k. 29.9.1930 Helsinki) ja Carl Gustaf (s. 21.1.1856 Helsinki ja k. 30.12.1917 Helsinki) arkkitehtitoimistossa. Kranck valmistui arkkitehdiksi vuonna 1887. Vuosina 1887-1929 Ernst Kranck oli yleisten rakennusten ylihallituksen palveluksessa arkkitehtina. Hän oli myös lyhyen aikaa Viipurin kaupungin arkkitehtina vuodet 1890-1891. Ernst Kranck toimi yleisten rakennusten ylihallituksen 1. sairaala-arkkitehtina vuosina 1899-1929. Kranck oli avioliitossa Alexandra Lisitzinin kanssa ja heidän poikansa oli tohtoriksi vuonna 1933 väitellyt geologian professori Ernst Håkan Kranck (1898-1989). Arkkitehti Ernst Kranck asui perheineen vuosina 1896-1912 Tuusulassa senaattori Theodor Sederholmin entisessä huvilassa, Villa Salmelassa (Havulinna).
Tuliaisinaan matkoiltaan Ernst Ehrnrooth ja Ernst Kranck toivat joukon uudistuksia hoitokäytäntöihin. Ensimmäisenä havaintona oli, että mielisairaalat tulisi ehdottomasti rakentaa maaseudun rauhaan, jotta voitaisiin ”jonkun verran keventää mielisairauden, etenkin paranemattoman mielenvian kohtaamain asukasten elämäntaakkaa”. Hyvin tärkeässä asemassa oli myös mielisairaalan kotoisuus ja samanlaisista sairauksista ja ongelmista kärsivien hoitaminen yhdessä. Tähän ratkaisuksi suositeltiin sairaalan rakentamista pienistä paviljongeista koostuvaksi. Vahingoittamatta itseään tai muita ihmisiä mielisairaaloiden potilaille tulisi kuitenkin taata mahdollisimman väljä liikkumisvapaus.
Nämä ehdotukset olivat tuona aikana ennennäkemättömiä, sillä yhteen ainoaan mielisairaalaan, Kuopion Niuvanniemeen oli rakennettu sairaalan laajennuksen yhteydessä muutamia paviljonkeja. Niuvanniemen sairaala on Suomen vanhin vielä toiminnassa oleva psykiatrinen sairaala, joka on perustettu vuonna 1885. Eristystiloja oli sairaalassa kolmella osastolla. Sähköshokkihoidoista luovuttiin Niuvanniemen sairaalassa 1960-luvun taitteessa. Ernst Ehrnrooth tahtoi päästä eroon aikaisemmista keskeisistä hoitokeinoista, jotka käytännössä pitivät potilaita selleissä ja eristyksessä.
Helsingin kaupunginvaltuusto antoi tehtäväksi Ernst Ehrnroothille, Ernst Kranckille sekä muutamalle muulle asiaan vihkiytyneelle valmistelijalle etsiä sopiva tontti mielisairaalan rakentamiselle. Tehtävän saaneet löysivät tarkoitukseen sopivan tontin Nikkilän kylästä Sipoosta. Alkuun asiat sujuivat kaupungin kanssa hyvin ja hyväksytyiksi tulivat Ehrnroothin ja Kranckin rakennusehdotukset sekä tontin ostaminen, mutta sitten syntyikin erimielisyyttä hankkeen kustannuksista. Professori Ernst Ehrnroothin vaatimus oli, että tämä uusi sairaala tulisi mitoittaa vähintään 300 potilaalle, mutta sitä vaatimusta kaikki Helsingin kaupunginvaltuutetut eivät sulattaneet. Valtuutettujen mielestä moinen vaatimus olisi tuhlausta ja noin sadan potilaan sairaala riittäisi tähän tarkoitukseen mainiosti.
Lopulta kuitenkin professori Ernst Ehrnroothin ehdotus sairaalan mitoituksesta sai voiton, tosin hyvin niukasti. Apua Ehrnrooth sai monilta hyviltä tuttaviltaan, kuten entisen opettajansa professori Homénin veljeltä, Theodor Homénilta, pankinjohtaja Henrik Kihlmanilta – joka osti vuonna 1906 Dalsvikin historiallisen kartanon Espoon Pitkäjärven rannalta - sekä laivanvarustaja, lakimies, kilpapurjehtija sekä Suomen Olympiakomitean perustajajäsen ja puheenjohtaja, Ernst Krogiukselta (s. 6.6.1865 Helsinki ja k. 21.9.1955 Kööpenhamina, Tanska). Uuden sairaalan rakennusvaihe kestikin sitten Sipoossa vuosia; osan viivastyksistä aiheutti mm. rakennuksen savinen maaperä. Sairaala tuli valmiiksi lopulta syksyllä 1914. Se oli valmistuessaan Suomen uudenaikaisin sairaala ja ensimmäinen kunnallinen mielisairaala.
Lääkäri ja kansaedustaja Akseli Jalmari Nikula (s. 29.10.1884 Tammela ja k. 14.1.1956 Helsinki) mielestä Nikkilän sairaalan hoito kunnioitti ihmisarvoa oli ”inhimillisen hengen kauneimpia hedelmiä”. Akseli Nikula valmistui ylioppilaaksi vuonna 1904 ja lääketieteen kakdidaatiksi hän tuli vuonna 1910 sekä lisensiaatiksi vuonna 1915. Hän valmistui vuonna 1918 hermo- ja mielitautien erikoislääkäriksi ja täydensi opintoja vielä fysiatriaan vuonna 1942. Akseli Nikula toimi lääkärinä eri sairaaloissa ja yksityislääkärinä kuolemaansa 1956 saakka.
Professori Ernst Ehrnroothin tiukka vaatimus 300 sairaalapaikastakin osoittautui pian kuitenkin alakanttiin arvioiduksi määräksi. Hoitavat lääkärit valittivat jo vuonna 1917, että Nikkilän mielisairaalan tilat olivat käyneet ahtaiksi työskennellä. 1920-luvulla sairaalaa oli jo pakko laajentaa uudella rakennuksella. Nikkilän mielisairaalan valmistuminen tuntui helpotuksena Enst Ehrnroothin työtaakassa. Muun työnsä ohessa hän lukeutui rakentamista valvoneeseen toimikuntaan. Kivelän sairaala laajeni myös Ernst Ehrnroothin aikana, sillä Helsingin kaupunginhallitus otti useimmiten professori Ehrnroothin anomukset vakavasti. Professori Ehrnrooth saattoi nyt keskittyä johtamaan Kivelän sairaalaa, joka oli muutettu hänen toiveesta köyhäintalosta mielisairaiden vastaanottokeskukseksi ja tavalliseksi sairaalaksi. Vuonna 1912 sairaala sai uuden rakennuksen.
Kivelän sairaalaan tuli uusi hallintorakennus ja keittiö dieettipotilaita varten. Ylilääkäri Ernst Ehrnrooth viihdytti sairaalan potilaita hankkimalla sinne laulajaksi Madame Butterflyna mainetta keränneen japanilaisen oopperalaulajattaren, Teiko Kiwan (s. 20.11.1902 ja k. 29.5.1983) laulamaan potilailleen. Ernst Ehrnroothin toiminta mielisairaaloiden hyväksi ei aina tapahtunut vain sairaaloissa, vaan hän toimi psykiatrin ominaisuudessa myös oikeussaleissa 1920-luvulla, jolloin hän hoiti jonkin aikaa psykiatrian professuuria. Aina hänen oikeudelle antamat lausuntonsa eivät kylläkään vaikuttaneet oikeusistuimen antamiin tuomioihin. Tässä ei kuitenkaan välttämättä ollut kyse Ernst Ehrnroothin ammattitaidottomuudesta, vaan ennemminkin oikeuslaitosta kalvavasta epäluulosta suhtautumisessa mielisairaiden syyntakeettomuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti