Carola Christina Standertskjöld (3. osa)
Kihloissa olessaan nuoripari vietti hyvin kiireistä elämää arkielämässään. Jori aloitti Helsingin Talouskaupan vihannesosaston apulaisosastopäällikkönä ja kävi lisäksi viikonloppuina itsekin soittokeikoilla. Carola teki tuohon aikaan hyvin paljon eniintymisiä Ruotsin puolella, mutta matkusti kotiin aina kun se oli vain mahdollista. Keväällä 1971 Carolalla oli Aarno Ranisen kanssa Helsingissä Ravintola Adlonissa yhteinen show nimeltään Aaverahastaja; alaotsikkona: he tekivät tämän ohjelman vain muutaman dollarin tähden. Kyseinen show sai inspiraationsa lännenelokuvista ja käsikirjoituksesta vastasi Juha Vainio. Musiikin esitykseen kirjoitti Aarne Raninen ja orkesteri oli kuin suoraan elokuvasta Huuliharppukostaja. Kaikkien havittelemana intiaanityttönä esiintyi Carola.
Pian Jori alkoi vihannesalan yrittäjäksi perustaen vihannestukkuliikkeen Helsinkiin, ja Jori ja Carola tapasivat toisiaan aina vain harvemmin. Carola alkoi hiljalleen väsyä keikkatahtiin ja pitkiin keikkamatkoihin. Kun Carola tuli aamun varhaisina tunteina kotiin keikoilta, oli Jori jo lähtenyt Vihannestaloon töihin. Myös Jori teki päätöksen jättää keikkahommat kokonaan. Vuonna 1973 Carola päätti lopettaa keikkailun ja vaihtaa alaa; hän halusi lähteä myös Vihannestaloon töihin. Vuonna 1975 Carola ja Jori myivät Haukilahden asuntonsa ja alkoivat rakentaa omakotitaloa Hirsalan maille Kirkkonummelle. Maaseudulta työmatkat olivat Vihannestaloon pitemmät ja lähimpään kauppaankin oli matkaa yli kymmenen kilometria. Sosiaalinen elämä muuttui vääjäämättä maalle muuton yhteydessä; naapureita ei enää ollut ja kahviloissa istuminen hetken mielijohteesta täytyi lopettaa. Hirsala oli Carolalle kuitenkin se paikka, missä sielu lepäsi ja sinne hän aina halusi. Hänestä tuntui, ettei hän voisi kuvitella elämää enää missään muualla. Luonto ja meri olivat kuin kirkko Carolalle.
”Pelko on edellytys hyvälle suoritukselle”, Lasse Mårtenson muistaa Carolan toistuvasti sanoneen ennen esiintymistä: joskus Carola pelkäsi niin, että koko ruumis oli yhtä vapinaa. ”Ymmärsin ystävääni Cauaa hyvin, koska myös minulla on kova esiintymispelko. Ystävyytemme alkoi jo 1950-luvun puolivälissä niissä samoissa kouluhipoissa, joissa Carola vastentahtoisesti nousi yleisön eteen laulamaan. Huomasimme heti, että olimme musiikillisesti lähellä toisiamme. Meillä oli jokin yhteinen, sanaton kieli. Mieluiten esitimme jazzia, mutta levyille lauloimme iskelmiä. Se myönnytys oli tehtävä. Eihän pelkkää jazzia esittämällä kukaan olisi tullut toimeen. Vuonna 1967 levytimme yhdessä Carolan kanssa Nancy Sinatran ja Lee Hazelwoodin kappaleen Jackson, josta Pertti Juhani "Pertsa" Reposen (s. 20.8.1941 Joensuu ja k. 31.8.1998 Helsinki) suomentamana tuli Mä lähden stadiin. Se oli sellainen pieni hitti, josta suuri yleisö muistaa meidät yhä vieläkin.
Siihen aikaan esiinnyimme paljon yksityistilaisuuksissa. Se oli tietysti miellyttävää, koska saimme itse valita musiikin. Ne keikat olivat erityisen antoisia. Erään sellaisen jälkeen lähdimme minun luokseni jatkoille, Harry Scheiman, Carola ja minä. Oli elokuinen lauantai-ilta tai oikeastaan yö vuonna 1968. Asuin silloin Lauttasaaressa meren rannalla. Kun kolme muusikkoa istuu iltaa, se merkitsee sitä, että joko kuunnellaan musiikkia tai soitetaan itse. Aluksi kuuntelimme levyjä, nautimme lasilliset ja teimme jotakin yöpalaa. Sen jälkeen istahdimme olohuoneen ikkunan ääreen ihailemaan mereen heijastuvaa kuun siltaa. Se oli juuri sellainen täyden kuun yö, joita on vain elokuussa. Carola istui nojatuolissa, katseli merelle ja alkoi hiljaa hyräillä Billie Holidayn laulua. Nousin tuolista ja kävelin urkujen ääreen. Harry Scheiman haki eteisestä kitaransa ja alkoi varovasti näppäillä sitä. Carola sammutti kaikki valot ja jatkoi laulamista. Vaistomaisesti kurkotin käteni kohti magnetofonia ja painoin äänitysnappulaa. Se nauha on minulle aarre. Se muistuttaa minua siitä illasta, merestä, kuusta ja ennen kaikkea Carolasta.”
MTV:n studiolla valmistettiin toukokuussa 1977 viihdeohjelmaa Tänä iltana Lasse Mårtenson, jossa Lasse Mårtenson toimi itse juontajana. Lasse sai ohjeelmaansa ottaa kaksi vierasta ja hän valitsi vieraakseen Lill Lindforsin ja Carolan. Pari viikkoa ennen viihdeohjelman nauhoitusta Lasse soitti ja pyysi Carolaa mukaan ohjelmaansa. Lasse vielä nauhoitti tämän puhelun ja nauhoitus liitettiin osaksi ohjelmaa. Näin Lasse kertoi itse: ”Carolan estradeilta vetäytymisestä oli kulunut jo viitisen vuotta. Se oli pitkä aika. Soittaessani hänelle olin varautunut kaikkeen. Kamera seurasi jokaista liikettäni kun nostin luurin ja valitsin puhelinnumeron. Kesti toivottoman kauan ennen kuin kuulin tutun äänen puhelimessa. Hän oli iloisesti yllättynyt, emmehän olleet tavanneet pitkiin aikoihin. Kun hän sitten kuuli asiani, hänen ensimmäinen reaktionsa oli: - Enhän mä mitenkään voi. Vastaus sisälsi kuitenkin pienen toivon kipinän, ja niinpä jatkoin suostutteluani. Pitkän tauon jälkeen kynnys astua televisiokameroiden eteen oli kenelle tahansa korkea. Cauan esiintymispelon tuntien kynnys oli tavallistakin korkeampi. En kuitenkaan voinut ajatella hänen tilalleen ketään muutakaan. Caua oli Caua, halusin ohjelmaani vain hänet.
Olin jo lopettelemassa puhelua, enkä ollut uskoa korviani, kun hän yllättäen sanoikin: - No jos mä sitten tulen. Että mitä? Lupautuiko hän todellakin? Kyllä, kuulin aivan oikein. Se oli mitä iloisin yllätys. Parin viikon kuluttua tapasimme studiollani ja aloimme harjoitella ohjelmaa varten. Kun istahdin pianon ääreen ja Carola alkoi laulaa, kaikki oli taas kuin ennen. Vuosien syrjässäolo ja elämänmuutos ei ollut vaikuttanut häneen millään tavalla. Sama hersyvä huumori, sama nokkeluus ja sama horjumaton ammattitaito oli tallella.”
Tänä iltana Lasse Mårtenson-ohjelma lähetettiin 6.6.1977, parhaaseen katseluaikaan. Ohjelma sai katsojilta ja arvostelijoilta hyvin positiivista palautetta. Carolalla olisi ollut mainio tilaisuus jatkaa laulu-uraa ohjelman jälkeen, mutta hän valitsi jälleen Vihannestalon ja Hirsalan luonnonrauhan. Ohjelma lähetettiin uusintana seuraavana vuonna ja tällä kertaa myös Levytuottajien toimitusjohtaja, sanoittaja Veikko Olavi ”Vexi” Salmi (s. 21.9.1942 Hämeenlinna ja k. 8.9.2020 Helsinki) näki ohjelman televisiosta. Salmi puki asiansa sanoiksi seuraavasti: ”Kun näin Callen televisiossa, soitin vielä samana iltana Ranisen Arskalle ja pyysin häntä heti miettimään sopivia levytyskappaleita. Mielestäni Callen hiljaiselo oli jatkunut jo tarpeeksi pitkään, nyt olisi aika tehdä muutos. Minulla ei ollut aavistustakaan, ajatteliko Calle samoin – tuskinpa vain. Näin asian ainoastaan yhdellä tavalla: hän on taiteilija, sellainen lahjakkuus, jollaisia on vain harvassa.
Hänen paikkansa oli ja pysyi estradilla. Se oli ainoa oikea tie hänen kaltaiselleen artistille. Olimme tehneet yhteistyötä Finnlevyssä, joten tunsin läpikotoisin hänen arkuutensa, herkkyytensä ja pelokkuutensa. Hän oli ylivoimaisesti ujoin kaikista tapaamistani artisteista. Mutta hän osasi taitavasti peittää ujoutensa näennäisen rempseyden alle.
Callen jutut saivat monen miehenkin punastumaan. Hän oli kehittänyt ronskeilla puheillaan roolin, jonka taakse hän ovelasti piiloutui. Kukaan ei koskaan päässyt tutustumaan siihen oikeaan Carolaan, sillä se pysyi piilossa sitä paremmin, mitä härskimmäksi jutut kävivät. Artistina Calle taas oli oma jäljittelemätön persoonansa. Hän oli niin monipuolinen, että pystyi laulamaan oikeastaan mitä tahansa. Hän on ainoa tuntemani artisti, joka sai vanhan lastenlaulunkin svengaamaan. Siitä esimerkkinä on That Doggie in the Window eli Hauva ikkunassa, jota Kipparikvartetti lauloi joskus 50-luvulla. Calle levytti sen sairauden jo orastaessa vuonna 1987. Kenties hänellä oli mielessään omat hauvansa, sillä meininki on tosi mahtavaa. Calle kantoi aina käsilaukussaan pientä pulloa Chartreusea. Se oli olennainen osa häntä, aivan kuten jalassa olevat tiukat sambahousut, piikkikorkokengät ja käryävä savuke kapeiden sormien välissä.”
Ruoholahdenkatu 4:ssä Helsingissä avattiin 5.10.1977 jazzravintola Groovy; ravintolaa odoteltiin kiihkeästi, sillä vuosiin ei jazzin harrastajilla ollut paikkaa Helsingissä minne mennä kuuntelemaan jazzia. Jazzravintolan malli oli haettu Tukholmasta, Stampenilta. Ohjaaja, käsikirjoittaja ja Erik Wilhelm Lindströmin (s. 29.5.1922 Helsinki ja k. 27.8.2015 Helsinki) orkesterin rumpali sekä tiskijukka Risto Vanari (s. 22.3.1931 Helsinki ja k. 2.7.1986 Espoo) sai taivuteltua Kalaravintolat Oy:n markkinointipäällikkö Juha Lehdon hankkeen taakse, vaikka ravintolan tulevaisuus ei välttämättä näyttäytynyt kovin ruusuiselta laman ja aikaisempien jazzklubien menestystarinat muistaen. Kapellimestari, trumpetisti, säveltäjä ja sovittaja Markku Henrik Johanssonin (s. 22.3.1949 Lahti) kvintetti avasi ravintolan ensimmäisenä iltana. Markun lisäksi bändissä soittivat huilisti ja saksifonisti Pekka Juhani Pöyry (s. 10.12.1939 Helsinki ja k. 4.8.1980 Helsinki), pianisti ja orkesterinjohtaja Esko Elias Linnavalli (s. 4.9.1941 Turku ja k. 21.12.1991 Helsinki), basisti Ilkka Hanski (s. 1.12.1952) ja rumpali Esko Rosnell (s. 23.6.1943 Pori ja k. 24.9.2009 Helsinki). Avajaisissa ihmiset jonottivat ravintolaan, koska ravintola oli heti aloittaessa täynnä. Jazzohjelmaa oli päivittäin esim. vapaan jammailun merkeissä, mutta maanantaina, keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina esiintyivät jazzyhtyeet. Juha Lehtoa arvosteltiin alkuvuosina perinteisempää jazzia suosivasta ohjelmapolitiikasta, mutta vähitellen ohjelmistoon ujutettiin myös modernimpaa jazzia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti