Karl Rudolf Walden (4. osa)
Inhan ruukin ympärille kasvoi August Keirknerin aikana vilkas yhdyskunta kouluineen ja kauppoineen. Ruukkikylä leipuri, Emanuel Pohjaväre (vuoteen 1906 Helin, s. 29.4.1875 Teisko ja k. 31.12.1949 Petroskoi), toimi jopa kansanedustajana. Ruukin kylässä oli 1900-luvun alussa noin 400 asukasta; sinne rakennettiin työväentalo, tanssilava ja oma elokuvateatteri, Inhan Bio-Bio. Ruukinpatruuna Keirkner rakennutti itselleen vuonna 1899 Inhaan ”Pytingiksi” kutsutun uusrenessanssipalatsin, Inhan kartanon, jonka piirsi Vaasan lääninarkkitehti Karl Viktor Reinius (1862 Vaasa – 1936 Vaasa). Inhan kartanon puistossa on väentupa, huvimaja ja talousrakennus. August Keirkner myi Inhan tehtaat vuonna 1917 osaksi Fiskars-yhtiötä vuorineuvos Lindsay von Julinille. August Keirkner rakennutti eläkeasunnokseen Helsingin Kaivopuistoon arkkitehti Eliel Saarisen (s. 20.8.1873 Rantasalmi ja k. 1.7.1950 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat) suunnitteleman Marmoripalatsin.
Karl Rudolf Walden varttui fennofiilisessa kodissa umpisuomalaisessa Ähtärissä, kodissa, joka oli monessa suhteessa tavallinen virkamieskoti. Ruotsalainen äiti perheessä leimasi perhettä omalla tavallaan, sillä äiti ei koskaan oppinut täydellisesti suomenkieltä. Tästä johtuen perheen koti- ja seurustelukieli oli ruotsi. Tuomarniemessä käytettiin paljon myös suomenkieltä ja siihen tottuivat jo perheen lapsetkin. Tuomari Waldén joutui jo viransa puolesta suomenkielen kanssa tekemisiin; hän otti jo ennen vuoden 1883 kieliasetuksen virallista pakkoa pöytäkirjojensa kieleksi suomenkielen. Tuomari piti toimenpidettä luonnollisena viran hoidossa, jossa asiakaskunta kuitenkin oli etupäässä suomenkielistä. Tästä syystä tuomari Waldén mm. tilasi kotiinsa suomalaisia sanomalehtiä ja laittoi lapsensa suomenkielisiin oppikouluihin. Tuomarin tapa tässä asiassa ei ollut Snellmanin vaan Topeliuksen suomalaisuutta: oltiin myötämielisiä suomalaisuudelle, mutta ei tahdottu eikä voitukaan asettua taistelemaan suomalaisuuden rintamaan.
Karl Rudolf Walden tuskin sai lapsuudessaan minkäänlaisia suomalaiskansallisia herätteitä. Kun hänet nuoremman veljensä, Nilsin, kanssa laitettiin ruotsalaiseen kadettikouluun, he saivat varmasti ruotsalaisimman koulukasvatuksen, minkä Suomenmaa tuolloin pystyi pojilleen tarjoamaan. Ähtärin kodin ruotsinkielinen seurapiiri kesälomien aikana ja hänen kihlautuminen ruotsinkielisen neidon kanssa olivat voimakkaasti viemässä Karl Rudolf Waldenia ruotsalaisuuteen. Hän oli paikkakunnan nuorisopiiristä valinnut jo itselleen tulevan elämänkumppanin, Märtha Råberghin, mutta tyttö sairastui parantumattomasti äkillisesti juuri ennen sovittua hääpäivää.
Inhan Tuomarniemen kodissa kokoontui paikkakunnan harvalukuinen säätyläisperheiden joukko, jonka perustan muodostivat rovasti ja kappalainen, apteekkari ja lääkäri, asemapäällikkö ja Inhan tehtaan patruuna, jotka tapaamisissaan käyttivät ruotsinkieltä. Suven aikaan vahvistui tämä ruotsia puhuva säätyläisten joukko, kun Ähtäriin saapui joukko kesänviettäjiä. Heidän joukossaan olivat mm. Vaasan hovioikeuden presidentti ja senaattori Gustaf Wilhelm Råberg (s. 27.7.1833 Turku ja k. 12.1.1890 Vaasa), hovioikeudenasessorit Alexander Tujulin (s. 1.1.1843 Tohmajärvi ja k. 29.5.1921 Helsinki) ja Frans Viktor Eriksson (s. 10.12.1846 Vaasa ja k. 7.1.1919 Vaasa), kapteeni Karl Hjalmar Rosenbröijer (s. 22.6.1847 Pyhäjärvi Vpl ja k. 7.7.1916 Kangasala) ja kuvernööri, kenraali Fredrik Waldemar Schauman (s. 10.8.1844 Helsinki ja k. 16.9.1911 Helsinki). Kaikki em. toivat myös perheensä kesälaitumille, joten tuomari Waldénin lapset saivat myös kesäseuraa heidän lapsistaan.
Kenraali Schaumanin poika, Eugen Schauman (s. 10.5.1875 Harkova ja k. 16.6.1904 Helsinki) oli suomenruotsalainen virkamies, josta tuli sotavuosien aktivisti ja kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikovin (s. 27.1.1839 Strelna ja k. 17.6.1904 Helsinki) surmaaja; tapaus muistetaan Suomen tunnetuimpana poliittisena murhan, jossa Schauman tappoi myös itsensä. Eugen Schauman retkeili mielellään Tuomarniemen poikien kanssa metsissä mm. metsästäen. Eugen oli pikkuserkusten everstiluutnantti Fredrik Waldemar Schaumanin ja Elin Maria Schaumanin perheen toinen lapsi. Elin Schumanin isä oli Porvoon piispa ja teologian professori Frans Ludvig Schauman (s. 24.9.1810 Maaria ja k. 28.6.1877 Porvoo). Eugenin nuorempi sisar oli taidemaalari ja taidekriitikko Sigrid Maria Schauman (s. 24.12.1877 Tšugujev, Harkova ja k. 22.2.1979 Helsinki).
Isän sotilasuran perässä perhe muutti aina eri puolille keisarikuntaa. Eugen Schumanin isänmaallisuus heräsi jo pikkupoikana, kun äiti luki hänelle ääneen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. Äiti kuoli kuitenkin syksyllä 1884 Eugenin ollessa yhdeksänvuotias ja poika joutui oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä asumaan Puolaan. Äidin muisto säilyi hänellä tärkeänä lopun ikää. Eugen Schaumanin huonokuuloisuus vaikeutti hänen koulunkäyntiään. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya svenska läroverketistä vuonna 1895, suoritti Helsingin yliopistossa ylemmän hallintotutkinnon vuonna 1899 ja sai seuraavan vuoden tammikuussa viran senaatin valtiovaraintoimikunnan ylimääräisenä kopistina. Vuodesta 1901 hän työskenteli kouluylihallituksen apukamreerina, aluksi väliaikaisena ja vuoden 1903 alusta vakinaisena. Schauman harrasti innokkaasti urheilua: purjehdusta, hiihtoa ja varsinkin ammuntaa, jonka kaikenlainen edistäminen oli hänelle tärkeää. Hän kävi ahkerasti harjoittelemassa Suomen Metsästysyhdistyksen ampumaradalla Helsingin Oulunkylässä.
Eugen Schauman joutui läheltä seuraamaan laittomina pidetyt venäläistämistoimet. Waldemar Schauman erosi kesällä 1900 senaattorin tehtävistään vastalauseeksi kielimanifestille, joka teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Tämä tapahtumaherätti nuoren Eugen Schaumanin vihan venäläisiä ja heidän harjoittamaa sortotoimintaa vastaan. Vähitellen hän alkoi muiden ylioppilaiden ja aktivistien tavoin passiivisen vastarinnan sijaan aktiivisen vastarinnan kannalle. Hän järjesti ulkomailta asehankintoja toimittaen Suomen Metsästysyhdistyksen avulla maahan amerikkalaisia kivääreitä, joita jaettiin osakunnan jäsenille. Tämän lisäksi hän järjesti Helsingin ympäristössä ampumaseuroja, joissa opetettiin ylioppilaille ja muille nuorille ampumataitoja. Eugen Schauman sopi kouluttajaksi urheilu- ja ampumaharrastuksen vuoksi. Pian hän alkoi yhdessä muiden aktivistien kanssa suunnitella aseellista kansannousua. Bobrikovin murhan jälkeen kenraaliluutnantti Waldemar Schaumanin kotoa löytyi kotietsinnässä suunnitelma yleisten ampumaseurojen perustamiseksi. Eugen Schaumania kuohutti lisäksi hänen setänsä, eversti Oskar Theodor Schaumanin (s. 13.10.1849 Helsinki ja k. 11.3.1931 Porvoo) erottaminen Suomen Rakuunarykmentin komentajuudesta joulukuussa 1901.
Bobrikovin murhaaminen ei ollut Eugen Schumanin oma ajatus, vaan yleinen suunnitelma aktivistipiireissä. Kenraalikuvernöörin surman toivottiin lopettavan sortopolitiikan tai ainakin kiinnittävän keisari Nikolai II:n huomion Suomen asemaan. Schauman teki päätöksen Bobrikovin murhasta jo kuukausia etukäteen. Hän kirjoitti testamenttinsa helmikuussa 1904 ja isälleen anteeksipyyntökirjeen sekä luovutti ystävälleen tärkeimmät paperinsa ja tohtori Gunnar Castrénille kaksi kirjettä, jotka saisi avata vasta sitten ”kun aihetta siihen ilmenee”. Toinen oli henkilökohtainen kirje ja toinen oli suoraan keisari Nikolai II:lle osoitettu pitkä kirje, joissa kummassakin hän perusteli tekoaan. Schauman ei paljastanut suunnitelmaansa sukulaisilleen tai tuttavilleen. Mahdollisena vaikuttimena oli se, että Schaumanin jo kymmenen vuotta rakastama nainen oli hiljattain jättänyt hänet kylmästi. Lisäksi Eugen kärsi asteittaisesta kuuroutumisesta.
Torstaina 16.6.1904 aamupäivällä klo 11 Bobrikov oli tulossa johtamaan Senaatintalossa eli nykyisessä Valtioneuvoston linnassa istuntoa. Schauman kohtasi Bobrikovin toisen kerroksen porrastasanteella. Schauman otti esiin FN Browning M1900-pistoolin, astui Bobrikovin eteen ja ampui kolme laukausta kohti Bobrikovia. Tämän jälkeen Schauman astui pari askelta taaksepäin ja ampui kaksi laukausta sydämeensä. Schauman kuoli heti, mutta Bobrikov pysyi pystyssä ja hoippui senaatin istuntosaliin, josta hänet vietiin ensin kotiinsa ja sieltä Ullanlinnassa sijaitsevaan Kirurgiseen sairaalaan. Bobrikov kuoli seuraavana yönä. Viranomaisten määräyksestä Schauman haudattiin Malmin hautausmaalle nimettömien köyhäinhautaan vain lähiomaisten ollessa läsnä. Haudalla oli alkuun venäläisten sotilasvartio kunnianosoitusten estämiseksi. Olojen muututtua hänen ruumiinsa siirrettiin Schaumanien sukuhautaan Porvoon Näsinmäen hautausmaalle. Hänen uudelleenhautauksensa Porvoossa 10.5.1906 muodostui suureksi kansalliseksi surujuhlaksi, johon Sibelius sävelsi hautajaismarssin, In memoriam, Schaumanin muistoksi.
Hamina, pieni vaatimaton maaseutukaupunki Suomenlahden rannalla oli vanha raja- ja linnoituskaupunki, mikä näkyi jo kaupungin asemakaavastakin. Ensin kaupunki palveli Ruotsi-Suomen ja myöhemmin Venäjän puolustustarpeita. Kaupunki menetti kuitenkin tämän asemansa ja tehtävänsä jo aikoja sitten. Kun ”Vanhan Suomen” Viipurin kuvernementti yhdistettiin vuonna 1812 Suomen suuriruhtinaskuntaan, katosi valtakunnan entinen raja näiltä tienoilta. Haminan vanhat vallit ja varustukset menettivät tuolloin myös sotilaallisen merkityksensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti