Karl Rudolf Walden (7. osa)

Karl Rudolf Walden siirrettiin ensin Hänen Majesteettinsa komppaniasta II:een komppaniaan. Tämän komppanian päällikkö riensi heti kysymään komentaja Hedlundilta, oliko hänen komppaniansa jonkinlainen rangaistuskomppania. Lopulta myös kenraalikuvernööri Bobrikovin oli pakko ilmoittaa tapahtumasta Pietariin, sillä kurinpitotoimiin Waldenia vastaan – joka palveli keisarin päällikkyyden alaisessa pataljoonassa ja vielä hänen komppaniassaan – oli saatava keisarin valtuutus. Pietarista saatiin valtuutus ja keisari-suuriruhtinas määräsi lisäksi, että Waldenia vastaan syyte oli nostettava suomalaisessa sotaylioikeudessa. Kenraali Hedlund laati kirjelmän sotaylioikeudelle, jossa hän esitti tapahtumien kulkua ja pyysi Waldenia vastaan nostettavan syytteen tottelemattomuudesta.

Kenraali Hedlundin kanteen johdosta esittelijäsihteeri Erik Ascholin (s. 28.7.1841 Helsinki ja k. 4.3.1926 Helsinki) pyysi Waldenilta vastinetta kirjeeseen. Walden oli vastinetta laatiessaan – kuten myös koko oikeudenkäynnin ajan – yhteydessä passiivisen vastarinnan miehiin. Ainakin hän oli yhteydessä sellaisiin miehiin, kuten Leo Mechelin, Jonas Castrén, Julius Grotenfelt ja Carl Mannerheim. Kaikkein lähin avustaja Waldenilla oli hänen oma Gustaf-veli. Myös oma isä, laamanni Waldén auttoi häntä neuvoillaan sekä tuki häntä moraalisesti.

Vastineessaan Karl Rudolf Walden julkitui mm., että käynnissä olevat kutsunnat olivat herättäneet maassamme levottomuutta ja epävarmuutta, kun epäiltiin niitten laillisuutta, samoin kuin myös silloisten kutsuntalautakuntien valtuuksia. Kun Walden oli määrätty lähtemään Kuopioon, hän oli siitä kieltäytynyt, koska ei halunnut myötävaikuttaa sellaisten säädösten soveltamiseen, ”jolle Suomen kansalainen ei tunnusta lain voimaa”. Walden vetosi omaantuntoonsa sekä virkavalaansa, jossa hän oli luvannut totella ja seurata maan lakeja ja asetuksia. ”Sallittakoon minun lausua, että minä hyvin tunnen velvollisuuteni tarkoin seurata esimiesteni käskyjä kaikessa muussa, paitsi milloin minä, kuten tässä tapauksessa selvästi näin, että minä sellaisen käskyn noudattamisessa tulisin rikkomaan lakia, jonkalaisten tapausten varalta minä olin Suomen sotaväen rikoslain 35 §:n ja järjestyssäädöksen I luvun 3 §:n mukaan oikeutettu olemaan varuillani.”

Walden luotti siihen, että sotaylioikeus näkisi, ettei hänen menettelynsä ollut tähdätty kenraali Hedlundia vastaan, vaan oli ”ainoastaan ja yksinomaa luonnollisena seurauksena siitä velvollisuuksien ristiriidasta, johon minä hänen käskynsä johdosta olin joutunut”. Karl Rudolf Walden jätti vastauksensa ratkaistavaksi toivoen vain, että vielä saisi suullisestikin vastata kanteeseen.

Karl Rudolf Walden kutsuttiin sotaylioikeuteen komentoteitse 30.5.1902 klo 6 ip. olemaan paikalla. Myös kenraali Hedlundille oli ilmoitettu asiasta, mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi olla paikalla itse. Sotaylioikeuden puheenjohtajana toimi kenraalimajuri Reinhold Robert von Willebrand (s. 26.6.1846 Turku ja k. 29.8.1922 Muurla) sekä jäseninä eversti Theodor Frithiof Blåfield (s. 5.12.1847 Loppi ja k. 1.11.1902 Helsinki), everstiluutnantti G. A. Gripenberg, kapteeni A. W. von Knorring ja sotaylituomari G. Cajanus. Yleisenä syyttäjänä toimi Erik Ascholin. Varatuomari Gustaf Waldén toimi Karl Rudolf Waldenin avutajana oikeudenkäynnissä. Vain muutaman minuutin päästä oikeuden istunnon alettua tilaisuus kuitenkin häiriintyi hyvin erikoisella tavalla.

Salin ovi potkaistiin auki ja saliin saapui tuomari Jonas Castrén seurassaan suuri lakimiesjoukko seuraamaan oikeudenkäyntiä, vedoten seikkaan, että Suomessa oikeudenkäynti on julkinen asia. He pääsivät saliin sisälle ja oikeuden istunto jatkui jälleen keskeytyksittä. Gustaf Walden puolusti oikeudessa veljeään, Karl Rudolf Waldenia. Walden jätti ensin sotaylioikeudelle syytetyn kirjelmän, jossa Walden puolustu menettelyään ja vielä suullisesti kertoi kutsuntojen olevan laittomia. Tämän jälkeen sotaylioikeus alkoi suljetuin ovin tehdä päätöstään. Erik Ascholin – joka oli laamanni Waldenin vanha ystävä – oli sydämessään syytetyn puolella.

Sotaylituomari Cajanus antoi ensimmäisenä lausuntonsa. Hänen mukaan oli selvitetty, että Walden oli tahallisesti jättänyt noudattamatta saamaansa käskyä, jonka oli esimieheltään saanut. Tapaus ei hänen mukaansa ollut sellainen, jollaista sotaväen rikoslain 35 §:ssä edellytettiin. Walden kuitenkin saattoi uskoa, että tuo lainkohta antoi tukea hänen menettelylleen. Siksi sotaylituomari piti sitä lieventävänä asianhaarana ja tuomitsi Waldenin 30 vuorokaudeksi päävartioon.

Kapteeni von Knorring puolestaan piti raskauttavana asianhaarana sitä, että Walden oli jo etukäteen ilmoittanut esimiehelleen, ettei hän aikonut käskyä noudattaa missään tapauksessa, ja kapteeni tuomitsi Waldenin sotaväen rikoslain 95 §:n mukaan erotettavaksi sekä vielä saman rikoslain 17 §:n mukaan menettämään upseerinvirkansa sitä seuraavine palkkaetuineen. Hänen lausuntoonsa yhtyivät everstiluutnantti Gripenberg ja eversti Blåfield, kun taas kenraali von Willebrand katsoi, että Waldenilla oli lakiin perustuva oikeus kieltäytyä noudattamasta saamaansa käskyä.

Sotaylioikeuden päätökseksi tuli, että kaartin aliluutnantti Karl Rudolf Walden tuomittiin erotettavaksi virastaan sekä menettämään sitä seuraavat palkkaedut. Passiivisen vastarinnan miesten joukossa tuomiota pidettiin laittomana ja sellaiseksi tuomio leimattiin Vapaissa Lehtisissa ja Fria Ordissa. Vapaita Lehtisiä oli ensimmäinen sortokauden aikana vuosina 1901-1905 ilmestynyt maanalainen helsinkiläinen perustuslaillisten lehti. Samaan aikaan ilmestyi Tukholmassa samassa tarkoituksessa ruotsalainen Fria Ord, jota salakuljetettiin Suomeen. Lehden päätoimittaja oli filosofian tohtori Arvid Werner Neovius (s. 27.6.1861 Pietari ja k. 28.1.1916 Helsinki) ja lehdessä arvosteltiin voimakkaasti kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia. 1.8.1902 oli Uudessa Suomettaressa pieni uutinen: ”Suomen Kaarti. Suomen sotaväelle 1886 annetun rikoslain 95 pykälän nojalla on, kertoo Rusk. Invalid, henkivartioväen 3:nen Suomen tarkk’ampujapataljoonan aliluutnantti K. R. Walden saanut eron virasta.”

Aliluutnantti Walden pääsi tapauksella yleisen huomion kohteeksi, vaikka sensuuri ei sallinut julkisuudessa käsitellä Waldenin erottamista eikä sen syitä. Karl Rudolf Walden oli kuitenkin rohkeasti – seurauksista välittämättä – puolustanut maan oikeuksia ja vastustanut laittomuutta, ilmenipä se sitten missä muodossa hyvänsä. Kun Waldenin tuomio oli julistettu, kutsui Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtaja, eversti Kasten Antell, Karl Rudolf Waldenin luokseen. Antell tarjosi Waldenille kagaalirahastosta (vastarintarahastosta) 2 000 markan avustusta. Walden kiitti kohteliaasti, mutta ei ottanut avustusta vastaan. Walden katsoi, että oli paljon muitakin, jotka kipeämmin tarvitsivat avustusta.

Karl Rudolf Walden kertoo muistelmissaan seuraavaa: ”Eräs odottamaton, yllätyksellinen uusi käänne, joka oli suorastaan ihmeellinen. Oli kulunut nelisen vuotta tästä tapahtumasta. Suurlakon jälkeen hallitsi Mechelinin senaatti maata. Eräänä päivänä muudan tuttava lakimies ilmoitti minulle, että hän voisi minulle, laittomasti erotetulle hakea eläkkeen. Nauroin hänelle ja pidin sen saamista mahdottomuutena. Mutta hän selitti, ettei asia tulisi mitään maksamaan eikä minua millään tavoin vaivaamaan. Annoinkin hänelle valtakirjan, kuitenkin suuresti epäillen asian onnistumista. Muutamaa kuukautta myöhemmin sain todellakin, ihme kyllä, eläkkeen, joka oli laskettu alkavaksi siitä hetkestä, jolloin oli tuomittu erotettavaksi. Tämäkin asia oli sen erikoisuuteen nähden esitelty keisarille. Ministeriövaltiosihteeristössä palveleva tuomari Gråsten kertoi minulle kohta ministerivaltisihteerin palattua esittelystä Tsatskoje Selosta, että kenraali Langhoff oli eläanomusta esittäessään selittänyt keisarille kaikkia yksityiskohtia myöten koko erottamisjuttuni, ja siitä huolimatta myönnettiin minulle eläke.”

Pienessä Borskoje Tatarovon kylässä Wladimirin kuvernementissä oli paperitehdas, joka oli suomalaisessa omistuksessa. Paperitehtaan johtaja oli kapteeni Carl Wilhelm Malm (s. 1.1.1865 Novgorod ja k. 7.10.1930). Malm tarvitsi konttoristia ja hän tarjosi Waldenille työpaikkaa ja Walden ottikin tehtävän vastaan. Karl Rudolf Walden ei ollut kyllä millään tavalla valmistunut liikealalle ja kirjanpito sekä konttorityöt olivat hänelle outoja asioita. Hän otti uuden tehtävän kuiten alusta lähtien vakavasti ja jo junamatkallaan opiskeli oppikirjasta kirjanpitoa. Melko pian hän oli oppinut tarvittavat konttorirutiinit niin mallikkaasti, että hänelle tarjottiin kassanhoitajan ja pääkirjanpitäjän vastuunalaiset työtehtävät.

Karl Rudolf Walden ei varmasti pitänyt tehtäviään paperitehtaan konttorissa tulevaisuuden alanaan. Ei ollut sattumaa, että hän tuli kaukaiseen venäläiseen kylään. Hän halusi opiskella paperialaa ja tutustua hyvin Venäjään kauppamaana. Walden oivalsi, että kun oli opittu valmistamaan selluloosaa ja siitä paperia, metsävaltaisissa maissa aukesi mahtavat mahdollisuudet puunjalostusteollisuudelle. Vuonna 1900 Suomessa oli 51 tehdasta, jotka käyttivät puuta raaka-aineenaan. Paperintuotanto oli parissakymmenessä vuodessa Suomessa kasvanut yhdeksän kertaiseksi. Vuonna 1880 valmistui maassamme 5 000 tonnia selluloosaa ja vuonna 1900 selluloosaa valmistui jo noin 45 000 tonnia.