Markku Johansson (10. osa)
Markku Johansson teki Juha Vainion lauluihin sovituksia; sellaisia Juhan lauluja ovat esimerkiksi Yksinäinen saarnipuu ja Pankinjohtajan vapaapäivä. Aikaisemmin Markku Johansson ei ollut miettinyt sanoituksen ja sovituksen yhteyttä, mutta Juha Vainion lauluihin tehdessään sovituksia hän oppi huomaamaan, että laulun sanoman ja laulun taustan välille ei saa rakentaa ristiriitaa. Juha Vainio teki 1980-luvun aikana varmasti juuri ne laulunsa, joista hänet suuri yleisö parhaiten muistaa. Sanotusten aiheet vakavoituivat ja tulivat ajattomiksi, mutta Juha myös sävelsi laulujaan enemmän itse. Alkoholin käytön Juha Vainio lopetti loppiaisena 1976, joka oli suuri muutos hänen omassa elämässään.
Oivan opetuksen sovituksen ja sanoituksen välisestä suhteesta Markku Johansson sai kapellimestari Jaakko Salolta aikanaan. Markku oli työstämässä Juha Vainion albumille tulevaa sovitusta, jolla oli jälleen tietysti kiire, sillä bändi ja kuoro olivat tulossa jo aamulla nauhoittamaan taustoja Juhan kappaleeseen. Taustalaulajat olivat naisia ja Markku halusi käyttää studiolla kuoroa mahdollisemman tehokkaasti ja taloudellisesti. Markku tiedusteli Jaakko Salolta halusi tämä, että Markku kirjoittaisi kyseiseen kappaleeseen kuorolle jotakin laulettavaa. Jaakko Salo etsi käteensä Juhan sommittelemat sanat lauluun ja tutki sanoituksen huolella. Laulun sanat kertoivat miehistä, jotka olivat jääneet ilman saisseuraa. Jaakko Salo käännähti Markun puoleen ja lausui: ”Ei tähän mitään mimmikuoroa tarvita, justhan niist on päästy eroon!” Oppi meni välittömästi perille.
Kun Juha Vainion alkoholin käyttö oli loppunut, alkoi hänen kirjoittamiin lauluihin tulla yhä enemmän elämää lempeästi ymmärtävää, tarkkailevaa ja aikaisempaa pohdiskelevampia sävyjä. Juha kirjoitti aina mielellään myös humoristisia lauluja, mutta vakavammat kappaleet kulkivat aina myös hänen mukanaan. Yleisradion TV2:n haastattelussa 1980-luvun alussa Juha Vainio kertoi toimittaja Helena Kokolle, ettei hän aseta omia kappaleita paremmuusjärjestykseen, koska kaikki itse laulamansa laulut olivat Juhalle tärkeitä ja läheisiä. Vaikka hän itse tiedosti sen, ettei aina voi tekijäkään lauluissaan onnistua, hän oli kuitenkin aina yrittänyt tehdä lauluistaan mahdollisimman hyviä. Näin Juha itse: ”Kyl mä oon kuitenkin ollu huomaavinani, että se hukkaprosentti on viime vuosina ollu pienempi kuin aikaisemmin.” Seuraavaksi Helena Kokko tiedusteli, mistä asia saattoi johtua. Tähän Juha jatkoi: ”Ehkä se johtuu sellaisesta henkisestä kypsymisestä. Ja sitten mulla on niin rautainen kumppani tos Jaakko Salossa. Enkä mä voi Johanssonin Markkuakaan unohtaa täs yhteydessä rallien sovittajana. Markku on mielettömän laaja-alainen. Sille ei oo mikään vierasta mikä vaan tollasen musiikki-nimikkeen alla kulkee. Se on oivaltanut myös tämän puolen”.
Juha Vainion laulujen tarinat saivat seurakseen Markku Johanssonilta usein lyyrisen musiikillisen tulkinnan sovituksessa. Haikeassa mollivalssissa laulun kertoja miettii mennyttä elämäänsä Juha Vainion laulussa, Kotkan poikii ilman siipii, jossa hanurilla on myös vahva rooli. Markku toi kertosäkeistöön lisäksi huilun, mandoliinin sekä kuoro-osuudet tunnelmaa luomaan. Juha Vainion laulussa, Yksinäinen saarnipuu, Markku taas herkistelee tunnelmaa flyygelitorven soitollaan. Mies itäsaariston-kappale on tehty niin, että Markku Johansson sävelsi kappaleen ensin ja Juha Vainio teki vasta sitten sanoituksen lauluun. Laulussa mies käy Haapasaaressa tapaamassa omaa isäänsä ja vie tälle tuliaisiksi konjakkipullon.
Äänilevyteollisuuden palveluksessa Suomessa soitti ammattimaisia studiomuusikoita hieman laskentatavasta riippuen noin 100-200 henkilöä. Jokaisella levy-yhtiöllä oli omat vakituiset, viikottain toistuvat äänityspäivänsä studioissa. Samat muusikot soittivat musiikkia eri levy-yhtiöille aina kulloisenkin tilauksen mukaan. Heidän soittotapansa tunnettiin hyvin ja tiedettiin jo etukäteen, minkä tyylinen soittaja tarvittiin kuhunkin projektiin. Studiomuusikoita työllistivät paljon myös radio- ja televisio-ohjelmien teot. Studio nauhoituksia äänitettiin kokopäiväisesti viidestä kuuteen päivään viikossa. Suomessa kaikkien aikojen käytetyin studiomuusikko oli kitaristi Heikki Risto Ylermi Laurila (s. 15.5.1934 Kouvola ja k. 9.2.2021 Nizza, Ranska). Gramexin tietojen mukaan vuoteen 2008 mennessä hän oli levyttänyt 7 272 raitaa.
Levy-yhtiöt pyrkivät toimimaan mahdollisimman tehokkaasti ja muusikoilla koitettiin soitattaa joka päivä mahdollisimman paljon materiaalia. Vain luotettavia ammattilaisia ja tunnettuja muusikoita käytettiin studioäänityksissä. Studiomuusikoilta vaadittiin ammattitaidon lisäksi uskomatonta paineensietokykyä, sillä epäonnistuminen saattoi pahimmassa tapauksessa tarkoittaa, että koko äänityssessio täytyi ottaa uudelleen. Instrumentalistit eri soittimiin valittiin aina sen mukaan äänityksissä, millaista musiikkia oli tarkoitus kulloinkin tehdä.
Suomessa tehtiin varsinkin 1970-luvulla hyvin paljon covereiksi kutsuttuja suomeksi laulettuja käännösiskelmiä. Nämä cover-kappaleet valittiin tunnetuista kappaleista, jotka olivat monissa maissa saavuttaneet listamenestystä ja suosiota. Jos sovittajat halusivat poiketa alkuperäisen kappaleen sovituksellisista ratkaisuista suuresti, heidä täytyi perustella ehdotuksensa levy-yhtiön edustajille luotettavasti. Tapana oli, että cover-levytysten tekemisessä pyrittiin mahdollisimman lähelle alkuperäislevytyksen jälkeä. Tämän vuoksi myös laulusolistit pyrittiin valitsemaan siten, että ne muistuttavat mahdollisimman paljon alkuperäisiä esikuviaan. Sitä pidettiin kaupallisuuden takeena, että cover-versio oli mahdollisemman samankaltainen alkuperäislevytyksen kanssa.
Cover-versioiden tekeminen oli hyvin haastavaa työtä varsinkin sovittajille. Ulkomailla käytettiin vielä 1970-luvulla hyvin suuria orkesterikokoonpanoja studioiden äänityksissä. Komppiryhmän lisäksi mukana olivat yleensä puhaltajat ja jousisto sekä kuoro. Levy-yhtiöillä ei Suomessa ollut varoja käyttää sellaisia massiivisia orkesterikokoonpanoja, mitä muualla maailmassa käytettiin. Tämä vuoksi myös pienemmät orkesterit myös väkisin kuulostivat kokonaan erilaisilta musiikillisesti. Muusikoilta vaadittiin myös kekseliäisyyttä ja oivaltamiskykyä siitä, miten ulkomailla käytettyjä soundeja saatiin aikaiseksi.
Musiikki-Fazerilla seurattiin tarkasti, kontrolloidusti ja järjestelmällisesti äänilevyjen tekemistä 1970-luvulla. Levy-yhtiön tuotantotiimit miettivät, millaisia äänitteitä pitäisi tehdä, jotta levymyynti olisi mahdollisimman kannattavaa. Käytännössä levy-yhtiöt päättivät, mitkä kappaleet olivat levyttämisen arvoisia ja kuka näitä kappaleita pääsi laulamaan levyille. Sovittaja kuului yhtenä jäsenenä levy-yhtiön tuotantotiimiin ja hän saattoi tuoda tiimiin omiakin ehdotuksiaan jonkin artistin levyttämäksi kappaleeksi.
Ulkomaisilla levy-yhtiöillä oli tuottajien ammattikunta, mutta Suomessa vielä 1970-luvulla ei tunnettu tuottajien ammattia. Käytännössä meillä sovittajat tekivät myös tuottajan työtehtävät ja toimivat myös studiopäällikkönä. Vasta 1970-luvun lopulla Suomessa tulivat alalle ensimmäiset tuottajat. Sovittajan tehtäviin kuului itse sovittamisen lisäksi varata studiosta äänitysaika, tilata soittajat äänityssessioon, soitattaa muusikot sekä laulattaa laulusolistit nauhoituksessa. Sovittajan piti etukäteen sopia levy-yhtiön kanssa, minkä kokoista orkesterikokoonpanoa hänellä on lupa käyttää. Samoin hänen täytyi myös huolehtia käytännössä siitä, ettei ennalta sovittua budjettia vain ylitetty.
Markku Johanssonin tehtäväksi jäi myös toimia yhdysmiehenä laulusolistin ja sanoittajan välillä. Jos laulaja ei jostain syystä pitänyt sanoituksessa ilmenneestä kohdasta, joutui Markku sovittelemaan laulajan ja laulun sanoittajan välillä ja mahdollisesti hakemaan kompromissia kyseiseen kohtaan sanotuksessa. Itsenäisesti Markku Johansson ei yleensä puuttunut sanoitusten sisältöihin, mutta joskus hän joutui puuttumaan sanoittajan kirjoittamaan tekstiin ja pyytää sanoittajaa korjaamaan väärän tavumäärän, jotta se sopii melodian säveliin.
Suomessa monet sovittajat ovat oppineet sovittamisesta paljon kuuntelemalla ulkomaisia äänilevyjä ja nuotintamalla musiikkia niiltä kuulonvaraisesti. Kun uutta cover-äänitettä alettiin tehdä, sai kappaleen sovittaja levy-yhtiöltä kappaleen sanoituksen, alkuperäislevytyksen sekä kappaleen pianonuotin. Markku Johanssonin mielestä olisi suotavaa, että sovittaja tarkistaa alkuperäisestä nuotista kappaleen melodian ja sen tavujaon alkuperäisessä muodossaan. Näin vältyttäisiin virheiltä, joita saattaa syntyä, kun artisti on demonauhalle tulkinnut kappaleen; huonoimmillaan tämä virhe voi päätyä käännöskappaleiden covereihin sellaisenaan. Markku viihtyi sovittamistyössä hyvin, sillä hän saattoi siinä vaikuttaa levyn lopputulokseen alusta lähtien aina äänitteen viimeistelyyn saakka. Sovitusta tehdessään hän pystyi hiomaan ja kehittelemään omia musiikillisia ideoitaan kunnes hän oli itse lopputulokseen täysin tyytyväinen. Hän pystyi sovittajana työskentelemään parhaaksi katsomallaan tavalla, koska levy-yhtiö ei puuttunut hänen tekemisiinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti