Paavo Ilmari Raninen
Vuoksen yläjuoksun varrella Etelä-Karjalassa sijaitsi entinen Suomen kunta, Jääski (ruots. Jäskis), joka rauhansopimuksessa sodan jälkeen vuonna 1944 jäi silloisen Neuvostoliiton puolelle. Rajan taakse jäi myös Enson tehdasyhdyskunta. Jääsken kihlakunta mainitaan jo Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuodelta 1323, jossa Ruotsille jäivät Jääski, Savo ja Äyräpää. Jääsken kunnassa oli vuonna 1939 vajaa 21 000 asukasta. Vuonna 1948 Jääsken kunnan varoilla perustettiin Imatran kauppala. Tämä pieni kertomukseni kunnioittaa tällä kertaa suurta muusikkoa – kirjaimellisestikin – rakennusarkkitehti, pianisti, sovittaja ja kapellimestari Paavo Ilmari Ranista, joka syntyi 20.1.1934 Jääskessä ja kuoli 31.1.2008 Tampereella.
Paavo Raninen sai Ensossa alle kouluikäisenä vuonna 1938 jo lähdön musiikkimaailmaan, kun hän lauloi Immu-isän säestäessä pianolla lastenlauluja ja kansanlauluja Paavon istuessa pianonkannella. Pikku-Paavo kajautti ainakin laulut: Katsopas, Olle, tässä tulee polle sekä Tuonne taakse metsämaan. Herkkänä poikana Paavo laulaessa laulun kohtaa: Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita, tirahti kyynel Paavon silmäkulmaan – ja Paavon serkuilla oli hauskaa; siihen aikaan eivät miehet itkeneet. Sukulaiset pyysivät juuri tätä laulua aina uudestaan Paavon kyynelehtimisen vuoksi. Tällaisia serkkuja Paavolla oli!
Korialla Paavo Raninen aloitti koulunkäyntinsä. Ensimmäisellä luokalla opettaja Elli Liukkonen kysyi oppilailtaan: ”Kuka haluaa laulaa ensimmäisenä?” Paavo rohkeasti viittasi ja lauloi: ”Kullos Pyhä Valan”, rohkeasti ja reippaasti. Vieressä istunut kaveri, Erkki Soini kommentoi Paavon suoritusta: ”Sää lauloit ihan likkojen äänellä!” Tämän karun tokaisun ja kokemuksen jälkeen Paavo lopetti laulamisen laulutunneilla. Välirauhan aikaan 1940-1941 Ranisen perhe asui Nokialla ja isä-Immu soitti mukana kahdeksan miehisessä Sävel Sepot-nimisessä tanssiorkesterissa, jota johti Teuvo Pyörre. Orkesteri soitti taitavasti tuon ajan tanssimusiikkia, mutta myös ilman vahvistimia. Teuvo Pyörre lauloi megafoniin.
Ensimmäisen sävellyksensä (etydi pianolle) Paavo Raninen muistaa tehneensä vuonna 1942. Jo ennen talvisotaa Ranisille oli hankittu Arthur Askolin-merkkinen piano. Arthur Askoli (s. 27.8.1873 ja k. 5.11.1946) oli suomalainen pianotehtailija, joka toimi 20 vuoden ajan oman isänsä vuonna 1875 perustaman A. Askolinin pianotehtaan johtajana Pietarissa. Vuonna 1905 hän otti pianotehtaan ja sen johtamisen kokonaan haltuunsa. Askolinin pianotehtaan pianoja palkittiin kultamitaleilla Pariisissa, Brysselissä, Pietarissa ja Helsingissä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Askolin joutui vuonna 1918 pakenemaan perheineen Suomeen. Vuonna 1923 hän aloitti uuden pienonrakennus- ja korjausliikkeen. Askolin toi aluksi maahan pianoja Saksasta, mutta muutaman vuoden päästä hän aloitti oman pianonvalmistuksen Helsingissä osoitteessa Iso Roobertinkatu 3:ssa sijainneessa tehtaassaan. Askolinin kuoltua hänen pianotehtaansa osti vuonna 1947 Oy R. E. Westerlund Ab.
Se Ranisille päätynyt Arthur Askolin-piano oli alkujaan tarkoitettu panssarilaiva Väinämöiselle, mutta piano oli 20 mm liian leveä mahtuakseen laivan ovesta sisälle. Lopulta piano päätyi siis Ranisille ja on eri vaiheiden kautta perintöesineenä kulkeutunut Paavo Ranisen nuoremmalle pojalle, Ahti Raniselle. Paavon toinen sävellys oli sekin pianokappale, joka oli omistettu perheen kissalle, Nöpölle, joka jäi Järvelän aseman kohdalla junan alle.
Isä Raninen kävi sotareissunsa ja sodan jälkeen Ranisen perhe muutti Heinolaan asumaan. Paavo Raninen aloitti vuonna 1945 pianotunnit Viipurin musiikkiopistossa, joka oli siirtynyt Viipurista pakoon sodan jaloista Lahden kaupunkiin. Pianonsoiton opettajakseen Paavo sai rovasti ja pianovirtuoosi Arvi Anselm Valkosen (s. 21.4.1906 Viipuri ja k. 14.6.1984 Lappeenranta). Arvi Valkosen vanhemmat olivat muurari Juho Valkonen ja Katri Reijonen. Arvi Valkonen pääsi ylioppilaaksi vuonna 1924 ja suoritti teologian erotutkinnon vuonna 1936. Valkonen opiskeli vuosina 1924-1926 Konservatoriossa ja harjoitti musiikkiopintoja Pariisissa vuosina 1927-1931. Hän oli konsertoiva pianisti, joka piti ensikonserttinsa Helsingissä vuonna 1926.
Arvi Valkonen oli pianonsoiton opettaja Viipurin musiikkiopistossa vuosina 1926-1935 ja uudestaan vuosina 1945-1948 sekä Lappeenrannan konserttiopistossa vuodesta 1952 lähtien. Arvi Valkonen oli Mikkelin lääninvankilan pastorina vuonna 1936, Savonlinnan vt. kappalaisena vuosina 1936-1937, Jääsken seurakunnan virallisena apulaisena Ensossa vuosina 1937-1948, Uudenkirkon vt. kirkkoherrana vuosina 1948-1952 sekä Lauritsalan kappalaisena vuosina 1952-1976. Arvi Valkonen oli avioliitossa vuodesta 1933 lähtien Irma Tellervo Oksasen kanssa. Sosiologi ja professori Yrjö Tapani Valkonen (s. 26.12.1941 Loimaa) on heidän poikansa.
Syksyllä 1945 Paavo Raninen aloitti koulunkäynnin Heinolan Yhteislyseon ensimmäisellä luokalla. Koulu sijaitsi Siltakadun varrella kirkkoa vastapäätä ja laulutunnit pidettiin seurakunnan tiloissa saman kadun varrella. Laulunopettajana toimi dir.mus. Arvi A. Turkia, joka oli tuon ajan Heinolan varsinainen musiikin voimahahmo kanttorin toimensa ohessa. Sodan jälkeen musiikkielämä alkoi hiljalleen elpyä myös Heinolassa ja niin toimintaansa jatkoivat mm. Heinolan Musiikinystävien soittokunta, -orkesteri, -kuoro sekä erilaiset pienemmät soitinkokoonpanot. Vuonna 1953 Paavo Raninen perusti ensimmäisen oman yhtyeen, missä hän itse soitti pianoa. Luokkatoveri Arvo Valkonen soitti yhtyeessä klarinettia ja Raimo Virtanen venttiilipasuunaa. Yhtyeen ensimmäiset kappaleet olivat Mexikon pikajuna ja ruotsalainen valssi, Kuunvirran sillalla.
Paavo Raninen alkoi isältä salaa tapailla ääniä myös isänsä viulusta ja yksi iltapäivä isä yllätti poikansa ”itse teossa”. Tämän seurauksena alkoivat viikottaiset viulutunnit Martin Emmanuel Johanssonin (s. 16.6.1905 Turku ja k. 2.7.1984 Helsinki) luona. Martin Johansson toimi aikoinaan mm. ravintolamuusikkona aikana, jolloin ravintoloissa soitettiin salonkimusiikkia ruokailun taustalla. Turussa hän soitti myös elokuvateattereissa mykkäelokuvia säestävissä pienissä orkestereissa ennen äänielokuvien tuloa markkinoille. Elokuvien säestäjille maksettiin tuolloin hyvää palkkaa, sillä säestystehtävä elokuvateattereissa oli myös melko haasteellista. Martin Johanssonille tarjottiin myös viulistin paikkaa Turun kaupunginorkesterissa, joka aloitti toimintansa Turun Soitannollisena Seurana vuonna 1790 ja orkesteri kunnallistettiin vuonna 1927. Martin Johanssonin ei edes tarvinnut hetkeäkään miettiä työtarjouksen hyväksymistä, sillä ravintolamuusikkona ja elokuvateattereissa soittamalla sai paljon parempaa palkkaa, kuin kaupunginorkesterissa. Martin Johansson toimi myös taidemusiikin viulistina ainakin Lahden ja Tampereen kaupunginorkestereissa. Hän opetti myös viulunsoittoa Lahden musiikkiopistossa 1950-luvun lopulla. Martin Johansson oli myös kielitaitoinen ihminen; hän puhui kotikielenään ruotsia ja suomenkielen lisäksi myös saksaa. Martin Johanssonin poikia ovat Paul ”Nacke” Johansson (s. 26.6.1932 Turku ja k. 14.10.2007 Finström, Ahvenanmaa) ja hänen velipuolensa, trumpetisti, sovittaja ja kapellimestari Markku Henrik Johansson (s. 22.3.1949 Lahti).
Pian Paavo Raninen kävi myös venäläisen neidin, Tatjana von Ribbas’in viulutunneilla Lahdessa. Neiti oli Pietarista kotoisin, mutta hän oli hyvin oman arvonsa tunteva pedagogi ja tuohon aikaan jo 94-vuotias. Paavo pääsi samoin soittamaan toista viulua Heinolan Musiikinystävien orkesteriin Väiski Lindbergin viereen. Paavo Raninen jatkoi myös viulutunneilla käyntiä Martin Johanssonin luona LOK:n leipomon toisessa kerroksessa Heinolassa. Oven raosta kurkisti pikkupoika ja konttasi Paavon luokse yrittäen nousta tämän jalkaa pitkin seisomaan, kun Paavo opettajansa, Martinin kanssa soitti duettoja viuluilla. Paavo yritti päästä eroon pikkupojasta sanoen: ”Me nyt hitolle, ei susta kumminkaan mitään soittajaa tule!” Tuo huoneessa konttaava pikkupoika oli Martinin poika, Markku Johansson.
Vuonna 1950 Heinolan rantakasinolla oli Paavo Ranisen ensimmäinen ”oikea” keikka. Risto Klemetin kvintetin basisti oli tyystin ”väsähtänyt” ja Paavo Raninen pestattiin basistiksi, kun hän oli auttanut soittimien sisäänkantamisessa rantakasinolle. Orkesterin varsinainen basisti heräsi klo 23, jolloin Paavo Raninen pääsi polkupyörällä polkemaan sormet rakoilla Heinolan Hevossaareen. Palkaksi Paavo sai ensimmäisestä keikastaan suklaalevyn. Vuosina 1949-1954 Paavo Raninen teki kesät töitä Puukemia Oy:ssä, joka vuosina 1943-1965 toimi Oy Alkoholiliike Ab:n tytäryhtiönä. Yhtiö tuotti voiteluöljynä ja jatkosodan aikana yhtiö käynnisti suuren etanoli- ja puusokeritehtaan rakentamisen Heinolan Hevossaareen.
Paavo Raninen soitti vuosina 1950-1954 Heinolan Lyseon Salonkiorkesterissa pianoa ja vuosina 1952-1954 samoin hän toimi Heinolan Lyseon Iltakuoron varajohtajana. Sekakuoron perusti ja myös kuoroa johti Arvi A. Turkia. Paavo Raninen lauloi bassoa Folke Nordmanin, Erkki Häsäsen ja Pekka Tukiaisen rinnalla. Kuoro voitti teinien kulttuurikilpailun Turussa vuonna 1951 vaativalla kappaleella, Katson virran kalvohon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti