Valokuvaaja Volker von Bonin (6. osa)
Varmasti merkittävin asia valokuvaaja Volker von Boninin pääsylle Tilgmannille valokuvaajaksi oli hänen ammattitaitonsa värivalokuvauksesta. Sopimuksen tekoa myös edesauttoi Volker von Boninin saksalaisuus; yrityksen perustaja tuli myös Saksasta ja perustajan pojat toimivat yrityksen johdossa isän jälkeen. Yrityksen korkeimmin koulutettu työväki oli suurelta osalta ulkomailta, mutta varsinkin Saksasta. Yrityksen työkielinä oli saksankielen lisäksi myös ruotsinkieli. Oy Tilgmann Ab tunnettiin paitsi painotalona myös kustannusliikkeenä sekä pakkausmateriaalien valmistajana. Sillä oli sangen pitkät perinteet graafiselta alalta.
Yrityksen omistajaksi oli Tilgmannin suvun jälkeen noussut menestyvä yrittäjä ja liikemies, kulttuurielämän taustavaikuttaja, kansanedustaja, mesenaatti ja Hufvudstadsbladetin päätoimittaja Amos Valentin Anderson (3.9.1878 Kemiö ja k. 2.4.1961 Dragsfjärd). Anderson testamenttasi poikamiehenä valtavan omaisuutensa Konssamfundetille, joka ylläpitää Amos Rex-taidemuseota Helsingin Lasipalatsissa. Amos Anderson kävi kansakoulua Kemiössä ja jatkoi opintojaan ruotsinkielisessä kauppakoulussa Turussa vuonna 1898. Vuosiksi 1900-1902 Anderson muutti Göttingeniin opiskelemaan kansantaloutta ja vakuutusalaa ja hän opiskeli lyhyen aikaa myös Lontoossa. Vuonna 1902 Amos Anderson muutti Helsinkiin, missä hän toimi vakuutusalan liikemiehenä, teollisuusyrittäjänä sekä ruotsinkielisten talouslehtien Försäkrings Tidskrift, Dagens Tidning ja Mercator kustantajana.
Suurin lehdistä oli Hufvudstadsbladet, jonka päätoimittajana Amos Anderson toimi vuosina 1922-1945. Amos Anderson omisti osuuksia kirjapainoista ja hankki kiinteistöjä Helsingin keskustasta nykyisestä Forumin korttelista ja sen liepeiltä. Anderson tuki monia kulttuurin muotoja, kuten Ruotsalaista teatteria, Taidehallia ja Villa Lantea Roomassa, jonka hän myös lahjoitti Suomen valtiolle. Andersson oli kansanedustaja Ruotsalaisessa eduskuntaryhmässä vuosina 1922-1927 ja presidentin valitsijamies vuosina 1937, 1940 ja 1943. Hän lahjoitti Tamminiemen huvilan presidentin asunnoksi. Amos Anderson sai vuorineuvoksen arvonimen vuonna 1945 ja hänet vihittiin filosofian kunniatohtoriksi Åbo Akademiassa vuonna 1948.
Tilgmannin yrityksen julkikuvaan kuului kulttuurimyönteisyys. Jo yrityksen vuonna 1969 julkaistussa 100-vuotishistoriikissa mainittiin moneen kertaan yhtiön perustajan ajoista kuultu periaate, että yksityistä voitontavoittelua tärkeämpää olivat kulttuuria edistävät pyrkimykset. Tilgmann oli yleispainotalo, jolla oli jo 1800-luvun puolella hyvin keskeinen asema varsinkin kuvateosten painamisessa. Yrityksen tuotantoon lukeutui laaja valikoima monia painotuotteita, kuten mm. lautapelejä, kortteja, julisteita, lomakkeita, kirjoja ja lehtiä. Tilgmann harjoitti samoin kustannustoimintaa. Painotyö Tilgmannilla aloitettiin kivipainokoneilla, mutta näistä luovuttiin jo 1950-luvun puolivälissä.
Offset-painokoneet olivat paljon monipuolisempia ja offset-painamista tarvittiin ainakin silloin, kun painojäljen täytyi olla laadukasta ja ääriviivojen teräviä, toisin sanoen kun pyrittiin korkealuokkaiseen väripainatukseen. Tilgmanin yrityksen toimitilat sijaitsivat Annankadun ja Lönnrotinkadun kulmassa Vanhankirkon puiston laidassa. Samalla tontilla sijaitsivat varasto, toimisto, kustantamo Kuvataide ja painotalo. Pihan puolella oli puutalo, jossa sijaitsi studio, joka purettiin myöhemmin. Studiossa olivat kamerat, lamput ja kaikki valokuvaustarvikkeet.
Volker von Bonin sai sivustatukea faktori Ojaselta, joka johti Tilgmannin valokuvausosastoa. Valokuvausosastoon kuului Volker von Boninin valokuvausateljeen lisäksi reproduktiokuvausten yksikkö. Volker von Boninin assistentin, Toni Ruokosen mukaan asiat oli hyvä hoitaa faktori Ojasen kautta, jos halusi toteuttaa toiveitaan. Von Boninin mukaan faktori Ojanen oli enemmänkin teoreetikko, joka oli hyvin kiinnostunut valokuvauksesta, vaikka ei itse ottanut koskaan valokuvia. 1950-luvun puolivälissä värivalokuvaustekniikka oli sen verran uusi tekniikka, ainakin amerikkalaisen Andreas Bernhard Lyonel Feiningerin (s. 27.12.1906 ja k. 18.2.1999) mielestä, että ammattilaisilla ja amatööreillä oli vielä paljon haasteita sen kanssa. Valokuvaaja Feininger julkaisi valokuvaustekniikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Hänet muistetaan myös luonnon rakenteiden tutkijana.
Feininger syntyi Pariisissa Ranskassa saksalais-amerikkalaiseen perheeseen. Hänen isänsä, taidemaalari Lyonel Feininger, syntyi New Yorkissa vuonna 1871. Hänen isoisän isä muutti Durlachista Saksasta Yhdysvaltoihin vuonna 1848. Feininger kasvoi ja opiskeli arkkitehdiksi Saksassa, missä hänen isänsä maalasi ja opetti Staatlichesissä Bauhausissa. Vuonna 1936 hän jätti arkkitehtuurin, muutti Ruotsiin ja keskittyi valokuvaamiseen. Ennen toista maailmansotaa 1939 Feininger muutti Yhdysvaltoihin, missä hän ryhtyi freelance-valokuvaajaksi ja vuonna 1943 hän meni mukaan Life-lehteen, jossa hän työskenteli vuoteen 1962.
Feininger tuli kuuluisaksi valokuvistaan New Yorkissa. Hän kuvasi paljon luonnon rakenteita, luita, kuoria, kasveja, mutta harvoin ihmisiä tai muotokuvia. Feininger kirjoitti kattavia valokuvauksen käsikirjoja, joista tunnetuin lienee The Complete Photographer. Vuonna 1966 American Society of Media Photographers (ASMP) palkitsi Feiningerin The Robert Leavitt-palkinnolla. Vuonna 1991 International Center of Photography palkitsi Feiningerin elämäntyöstään. Nykyisin Feiningerin valokuvat ovat pysyvissä kokoelmissa Center for Creative Photographyssa, Museum of Modern Artissa, Metropolitan Museum of Artissa, National Gallery of Artissa, Lontoossa Victoria and Albert Museumissa ja George Eastman Housessa.
Kuvattaessa värifilmille ja sen jälkikäsittelyssä valokuva on paljon herkempi epäonnistumisille kuin kuvan valmistamisessa mustavalkofilmistä. Varsinkin kuultokuvaa eli diakuvaa valmistettaessa valokuvaajan täytyy onnistua jo kuvausvaiheessa, sillä hänellä ei ollut mustavalkokuvaajan mahdollisuuksia tehdä korjaavia toimintoja pimiövaiheessa. Värivalokuvaus edellytti aivan omanlaista asiantuntemusta jo teknisessä mielessä. Myös ilmaisullisessa mielessä värivalokuva poikkesi mustavalkokuvasta Feiningerin mukaan realistisempana esittämisen tapana.
Värivalokuvaus otettiin Tilgmannilla käyttöön ensin mainoskuvauksissa ja yhtiön julkaisemassa Eeva-lehdessä. Volker von Boninin aloittaessa Tilgmannilla lehden kansikuvat olivat ainoastaan värikuvia. Aluksi värivalokuvat tehtiin negatiivifilmille ja vähitellen von Bonin siirtyi käyttämään diapositiivia. Väriskaala toistui sillä peremmin, kun käytössä oli offsetmenetelmä. Agfa ja Kodak kilpailivat Suomen markkinoista ja Volker von Bonin suosi Kodakia. Von Bonin kuvasi studiossa paljon 6 x 6-kameroilla, kuten esimerkiksi ruotsalaisella Hasselbladilla. Lisäksi hän käytti halvempaa kameraa, joka oli kuitenkin melko äänekäs käyttää. Hänen kuvauskalustoon kuului myös 13 x 18-Linhof, joka oli studiokuvauksissa havaittu hyväksi laitteeksi, varsinkin mainoskuvauksissa. Studion ulkopuolella se ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen kamera. Studion ulkopuolella kuvattaessa von Bonin käytti yleensä Rolleiflexiä. Eeva-lehden kannet hän kuvasi 9 x 12 kokoiselle filmille.
Eeva-lehdelle Volker von Bonin kuvasi mm. muotia, mutta studion käytössä ollut tekniikka ei ollut siihen tarkoitukseen parasta mahdollista. Hän itse kertoi näin: ”Silloin kun minä tulin, siellä oli vain valot, keinovalot ja keinovalomateriaali. Kuumavalot, näin voi sanoa. Mutta hyvin pian tulin tähän tulokseen, että se ei ole hyvä. Oli kauhean kuuma ja valotusajat olivat suht’koht pitkät. Se tarkoitti sitä, että malleille oli pakko sanoa, että älä liiku ja tuommoista. Dynaaminen kuvaus studiossa syntyi vasta kun elektronisalamat tulivat.”
Ilmeisesti kesällä 1960 sattuneen Tilgmannin kirjapainotalon tulipalon vuoksi von Bonin sai uudet työtilat Mercatorin talosta. Samassa Mercatorin talon korttelissa oli Yrjönkadun puolella liikemies Amos Andersonin museo sekä jonkin aikaa myös Tilgmannin Kuvataidekustantamo. Studion sisäänkäynti sijaitsi Mannerheimintien puolella, Capitolin käytävässä. Työtilat olivat talon toisessa kerroksessa.
1960-luvun loppupuolella valokuvausta Ateneumin Taideteollisen oppilaitoksen iltalinjalla opiskellut Mauri Helenius rahoitti opintojaan työskentelemällä vuonna 1967 von Boninin assistenttina. Hän kertoi studiosta näin: ”Se oli sellainen korkea halli, olisikohan neljä metriä. Ehkä parisataa neliötä. Kun tultiin sisään, oikealla oli von Boninin lasiseinäinen työhuone. Muuten se oli vapaata tilaa. Päätyseinää vasten oli taustakartongit. Ja vasemmalla kädellä oli sellainen käytävä, jossa oli ne laboratoriokopit, pimiöt. En muista oliko se yksi tila vai useampi. Mielestäni hän teki itse pimiötyöt tai tämä naiskopisti. Ja isot ikkunat oli molemmin puolin seiniä.” Työhuoneessa oli puhelin ja hieno Telefunken-merkkinen radio. Toimiston ovi oli aina auki, sillä jos kuvaaja oli poissa, Heleniuksen täytyi päivystää puhelinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti