Valokuvaaja Volker von Bonin (4. osa)

Volker von Bonin oli alkujaan haaveillut lääkärin ammatista, mutta monivuotinen opiskelu lääkäriksi oli taloudellisesti mahdottomuus hänelle. Kiinnostus valokuvaukseen oli kuitenkin hänellä jo poikasena amatöörikuvaajana ollut ja Heuten aikana näkemys vain vahvistui valokuvauksesta jopa ammattina. Koulutusaikakin oli valokuvaajalla lyhyempi kuin lääkärillä. Valokuvaaminen ja varsinkin lehtivalokuvaus houkuttelivat Volker von Boninia. Lehtikuvaajat ja sotakuvaajat olivat reporttereiden ohella tuoneet kotirintamille tärkeää tietoa sotatapahtumista aina. Aivan uudenlaisesta arjen todellisuudesta kertoivat nyt myös saksalaisten omat jokapäiväistä elämää tallentavat kuvat. Kuvissa näkyi mm. loputtomia ihmisjonoja, mustan pörssin kaupankäyntiä, elämää raunioiden keskellä ja ihmisiä odottamassa sotavankien kotiinpaluuta.

Vuodesta 1949 lähtien – Saksan liittotasavallan perustamisesta lähtien – dokumenttivalokuvia tarvittiin paljon markkinoilla. Kun lisenssimarkkinat lukaisuille lakkautettiin, se vapautti myös lehtimarkkinat. Vastaisuudessa julkaisujen olemassaolo riippui julkaisun menestyksestä lukijoiden suosiosta käydyssä kilpailutilanteessa. Maailmalla lehtikuvien käyttö lisääntyi valtaisasti. Markkinoille ilmestyi kuvatoimistoja, jotka välittivät ammattilaisten ottamia valokuvia. Kuvareportaasien määrä kasvoi kovasti; kuvareportaasi on tarinankerrontaa monilla kuvilla, joka oli nykyaikaista kerrontaa tuolloin.

Markkinoille myös tuli työnhakuun ammattivalokuvaajia, joista ainakin osa oli työskennellyt jo kansallissosialistisen hallinnolle tai sen aikaisille lehdille. Monet valokuvaajat yrittivät häivyttää omaa natsimenneisyyttään töitä saadakseen. Nyt kuitenkaan sellaisia valokuvaajia ei haluttu ottaa töihin. Käytännössä valokuvaajista oli niin kova pula, että tästä periaatteesta jouduttiin usein joustamaan. Kiireessä ja huolimattomuuttaan saattoi myös sattua virheitä, kuten kävi brittien miehitysalueella, kun erääseen lehteen palkattiin joukko kansallissosialistien propagandalehti Signalissa työskennelleitä valokuvaajia. Yksi näistä palkatuista oli Signalin konseptin luonut Harald Lechenberg, joka toimi aikaisemmin myös natsien Berliner Illustrirten päätoimittajana ja josta myöhemmin tuli Quick-lehden päätoimittaja.

Useat Kolmannen valtakunnan aikana valokuvausuraa luoneista valokuvaajista pystyi käytännössä menestyksellisesti jatkamaan omaa toimintaansa edelleen valokuvaajana sodan jälkeen. Se oli varsin helppoakin, jos oli noussut kuuluisuuteen jo kansallissosialistien hallinnon aikana. Jos taas ei ollut aikaisemmin ottanut poliittista kantaa, ei välttämättä tarvinnut valita puoltaan. Useat hienot kuvaajat olivat myös lähteneet pakoon natsihallinnon aikana ja moni valokuvaaja oli kuollut keskitysleireillä. Uusia valokuvausalan ammattilaisia piti jatkossakin kouluttaa, sillä mm. lehtien tarjonta monipuolistui lupamenettelyn päätyttyä.

Saksassa toimi sodan päättymisen jälkeen kaksi korkean asteen oppilaitosta, joissa oli mahdollista opiskella valokuvausta. Etelä-Saksassa Münchenissä oli jo vuosisadan alusta toiminut julkisin varoin toimiva Staatliche Fachakademie für Fotodesign. Sen koulutus oli kaksivuotinen ja koulutus kattoi kaikki ammattikuvauksen osa-alueet. Vuonna 1924 perustettiin Saarbrückenissä taideteollinen oppilaitos. Oppilaitoksen nimeksi tuli vuodesta 1946 lähtien Staatlichen Schule für Kunst und Handwerk. Koulun nimekkäin opettaja oli vuodesta 1952 koulua johtanut Otto Steinert (s. 12.7.1915 Saarbrücken ja k. 3.3.1978 Essen-Werden), joka tunnettiin sota-ajan molemmin puolin tunnetuksi tulleesta uudenlaisesta taidevalokuvauksesta, joka sai nimekseen subjektiivinen valokuvaus.

Vuonna 1948 avasi ovensa ensimmäinen juuri kuvajournalismiin keskittyvä yksityinen oppilaitos, Institut für Bildjournalismus. Opiskelijalta ei edellytetty aikaisempaa kokemusta valokuvausalalta. Oppilaitoksen koulutus oli kaksivuotinen ja opetukseen kuului kaikki lehtikuvauksen osaalueet. Opiskelija sai taidot niin teoriassa kuin käytännössäkin valokuvaukseen. Oppilaitoksen käynnisti Hans Schreiner (1905-1961), josta tuli myös opiston pitkäaikainen johtaja ja opettaja. Schreiner oli jo 1930-luvun alusta toiminut valokuvauksen opettajana ja perehtynyt erityisesti kuvaraportaasien tekemiseen; hän työskenteli jo sota-aikana armeijan tiedotusyksikössä.

Volker von Bonin hakeutui opiskelemaan Institut für Bildjournalismukseen ja opiskelu alkoi syksyllä 1949. Opinnot hän sai päätökseen vuonna 1951. Hän sai lukukausimaksuihin stipendin, joka myönnettiin sotavankeudesta kotiin palaaville. Oppilaitoksella oli hyvin vähän resursseja ja tilojen puute sekä materiaalin niukkuus korvattiin ammattikuvaamiseen orientoivilla käytännöllisillä töillä. Oppilaitoksessa oli opettajiakin nuukasti, mutta heitä korvatakseen opisto kutsui vierailevia luennoitsijoita paikalle. Luennoimassa kävivät mm. Otto Groth (lehtivalokuvaus ja sanomalehtityö) sekä Hans Betzler (kuvajournalismi). Kuvareportteri ja julkaisija Bernd Lohse puhui omasta työstään ensimmäisessä sodan jälkeen ilmestyneessä uudessa saksalaisessa valokuvalehdessä, Foto-Spiegelissä ja Heutessa opiskelijoille.

Luennoitsijoita opistossa kävi myös valokuvausalan teollisuuden puolelta. He esittelivät yleensä valokuvausalan uusimpia teknisiä innovaatioita. Jo ennen toista maailmansotaa saksalainen valokuvausalan teollisuus oli johtavassa asemassa kaikkialla maailmassa. Sodan melskeissä osa tuotantolaitoksista tuhoutui pahoin ja niitä jouduttiin purkamaan. Sodan jälkeen saksalaiset joutuivat luopumaan merkittävästä osasta valokuvausalan patenteistaan, jonka vuoksi ala menetti johtavan asemansa valokuvausmarkkinoilla. Yrityksista mm. Agfa, Rollei, Linhof ja Leica pääsivät kuitenkin sangen pian käynnistämään tuotantonsa ja tuotekehittelynsä; ne pääsivät jo 1950-luvun alussa hyvään asemaan Länsi-Saksan viennissä. Volker von Boninin valokuvausopiskelu osui Saksan valokuvausalan teollisuuden elpymisvaiheeseen.

Teknistä kehitystä tapahtui valokuvaajien eduksi mm. salamalaitteissa. 1930-luvulla otettiin käyttöön magnesiumjauheen lopulta syrjäyttänyt salamalamppu sekä vähän myöhemmin vielä elektronisalama. Nämä helpottivat suuresti varsinkin sisätiloissa tapahtuvaa valokuvausta. Transistorin keksiminen teki salamalaitteista yhä tehokkaampia välineitä. Uusia tekniikka otettiin heti käyttöön erityisesti muoti- ja henkilökuvauksessa.

1920- ja 1930-luvuilla jo pienkamerat tekivät maailmalla tuloaan, mutta niiden varsinainen ryntäys markkinoille tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin kuvareportaasien tekijät siirtyivät hiljalleen käyttämään paljon pienempiä, kinofilmikoon kameroita. Kehitys oli tässäkin asiassa Saksassa nopeampaa, sillä saksalaiset kuvaajat vaihtoivat pienkameroihin jo sodan aikana. Valokuvaaja ja tohtori Paul Wolff´(s. 19.2.1887 Mülhausen ja k. 10.4.1951 Frankfurt am Main) oli pienkameroiden innostunut puolestapuhuja Saksassa. Hän opasti kansallissosialistien propagandaministeriön tukemana lehtikuvaajia pienkameroiden käyttäjiksi. Propagandaministeriö vaahtosi, että ammattivalokuvaajat, jotka eivät oivalla pienkameran tärkeyttä, heidän olisi parasta jättää työnsä muille. Hans Schreiner oppilaitosta käynnistäessään oli vakuuttunut pienkameroiden vaikutuksesta ja halusi tilata niitä myös oppilaitoksensa opetuskäyttöön.

Toisen maailmansodan jälkeen värivalokuvauskin siirtyi nykyaikaan. Jo vuosisadan vaihtuessa oli markkinoille tullut uusi värivalokuvatekniikka, Autochrome. Kyseessä oli eräänlainen diapositiivi ja sen pohja luotiin Yhdysvalloissa ja Saksassa 1930-luvulla. Ensimmäiset diapositiivi tehtiin yhdistämällä kolme eri filmiä, jotka olivat hyvin herkkiä spektrin punaisen, vihreän ja sinisen värin alueelle. Vuonna 1935 Kodak julkisti Kodachrome-värifilmin valokuvalle ja liikkuvalle kuvalle. Yhtiö onnistui luomaan vuosikymmenen lopulla tuotteen yhdistettynä kehitys- ja vedostuspalveluun, jolla oli menestymisen edellytykset markkinoilla.

Saksalainen Agfa teki läpimurron värivalokuvauksen tekniikassa, kun se lanseerasi vuonna 1936 Agfacolor Neu-filmin. Agfan patentit ja tietotaito täytyi sodan jälkeen kuitenkin avata kaikkien käyttöön ja tämän seurauksena useat yritykset monissa maissa ottivat Agfan teknologian haltuunsa ja alkoivat itse valmistaa värifilminsä ja vedospaperinsa. Vuonna 1946 Kodak lanseerasi markkinoille Ektachromen. Ectachrome oli Ansco-filmin ohella ainoa Kodak-tuote, jonka pystyi käsitellä valokuvaksi asti tuotantolaitosten ulkopuolella. Kun prosessit ja materiaalit mahdollistivat kuvien loppukäsittelyn ja ne oli mahdollista hoitaa ilman Kodakin palveluita, valokuvan tekijälle jäi paljon suurempi mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen, jos vain tarvittavan tekniikan hallitsi hyvin.

1950-luvulla ensin uuden värivalokuvauksen ottivat käyttöön mm. muotikuvaajat, jotka kuvasivat aikakauslehdille. Myös kehittyneimmät amatöörikuvaajat olivat värivalokuvauksesta kiinnostuneita. Varsinainen läpimurto värivalokuvauksessa tapahtui 1950-luvun lopulla ja värifilmit ohittivat mustavalkofilmin suosiossa ensimmäisenä Yhdysvalloissa.