Valokuvaaja Volker von Bonin (3. osa)
Volker von Bonin tuli salakuljetetuksi Suursaaren epäonnistuneen valtausoperaation jälkeen Ruotsiin, josta hänen matkansa jatkui takaisin Saksaan. Saksassa Volker von Bonin komennettiin takaisin rintamalle Danzigin lähistölle. Keväällä 1945 von Bonin joutui neuvostoarmeijan vangitsemaksi ja hänet kuljetettiin junalla Moskovan koillispuolelle. Sieltä alkoi noin 300 kilometrin pituinen marssi Vologdan vankileirille. Näin seuraavat vuodet von Bonin vietti usealla vankileirillä. Vankileirien ruoka oli huonoa ja sitä oli niukasti; siirtymiset vankileireiltä seuraaville vankileireille olivat samoin hyvin raskaita. Volker von Bonin sairasti vankileirillä tuperkuloosin, joka tautina tuhosi osan hänen toisesta keuhkostaan. Samoin hän sairasti punataudin, bakteerin aiheuttaman taudin, joka oli erittäin herkkä leviämään huonoissa hygieniaolosuhteissa ja oli myös heikkokuntoisille potilaille kohtalokas.
Tuohon aikaan Siperian vankileireillä sairastuneista jopa puolet kuolivat erilaisiin tauteihin. Volker von Bonin nukkui vankileireillä ladoissa, joissa ei ollut mitään lämmitystä. Volker ymmärsi hakeutua vankijoukon keskelle nukkumaan, sillä reunoille jäävien kohtalona oli yleensä paleltua ja kuolla pois. Saksalaisia jäi neuvostoarmeijan sotavangeiksi kaikkiaan yli kolme miljoonaa. Eräs sotavankien tehtävistä oli toimia työvoimana suurissa jälleenrakennusprojekteissa eri puolilla Neuvostoliittoa. Valtavat määrät saksalaisia sotavankeja sijoitettiin Neuvostoliiton eri puolille ja vankeusajat kestivät useita vuosia. Suurin osa sotavangeista vapautettiin vasta 1940-luvun lopulla tai viimeistään vuonna 1950; sotarikoksista tuomitut olivat tätäkin pitempään vangittuina. Vuonna 1948 vapautus koitti vihdoin Volker von Boninille.
Sodan jälkeen Saksa oli monien vuosien ajan liittoutuneiden miehittämä maa. Neuvostoliitto hallitsi maan itäistä osaa, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska miehittivät Saksan länsiosaa. Suurin osa Saksan infrastruktuurista sekä rakennuskannasta tuhoutui sodan aikana raunioiksi. Von Boninin perhe oli samoin sodan päätyttyä eri puolilla Eurooppaa hajallaan, mutta perheenjäsenet olivat kaikki kuitenkin säilyneet sodasta hengissä. Volker oli sotavankina Neuvostoliitossa, Sofie-äiti asui Volkerin sisarusten kanssa Itä-Saksassa Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä. Reimar von Bonin vangittiin sodan jälkeen Itävallassa; hänet vapautettiin maaliskuussa 1947, minkä jälkeen Reimar muutti Baijeriin Etelä-Saksaan asumaan.
Liittoutuneet halusivat kitkeä Saksasta täysin kansallissosialismin pois, rakentaa maahan siviilihallinto, joka takaisi turvallisen demokratisen kehityksen tulevaisuudessa Saksalle. Jälleenrakennus sodan murjomassa maassa oli valtava ponnistus kaikilta. Pelkästään saksalaisia sotilaita kuoli sodassa noin 3,5 miljoonaa ja kotiseudultaan oli joutunut lähtemään noin seitsemän miljoonaa ihmistä pakon edessä tai vapaaehtoisesti. Kaikkialla Euroopassa oli suuret määrät pakolaisia liikkeellä. Yhdistyneet Kansakunnat aloitti vuonna 1943 toimintansa ja YK perusti pakolaisjärjestön, joka yritti auttaa pakolaisten kotiutumista kotipaikkakunnilleen. Monin paikoin pystytettiin pakolaisleirejä. Saksan talous oli romahtanut; ruoasta ja puhtaasta vedestä oli puutetta, mutta samoin rikollisuus rehotti Saksassa.
Kaikki natsivallan aikana korkeissa sekä vastuullisissa tehtävissä olleet haluttiin saattaa edesvastuuseen oikeuden edessä teoistaan. Ensimmäinen oikeudenkäynti järjestettiin Nürnbergissä syksyllä 1945. Myöhempiä oikeudenkäyntejä arvosteltiin kovasti siitä, että osa korkeissa asemissa olleista kansallissosialisteista jäi vaille tuomiota. Neuvostoliiton miehitysalueella tuomittiin merkittävissä viroissa olleet kansallissosialistit ja vähemmän tärkeissä tehtävissä olleet saattoivat saada vapautuksen, mikäli he lupasivat osallistua sosialistisen Itä-Saksan rakentamiseen. Maaseutuväestöön suhtauduttiin suopeammin.
Saksalaisia alettiin uudelleenkouluttamaan (re-education) pois kansallissosialismin ideologiasta. Yhdysvallat käytännössä rakensi tämän koulutusohjelman, joka otettiin käyttöön läntisillä miehitysvyöhykkeillä. Lähinnä käytännöllisistä syistä, kuten esimerkiksi kielitaidon vuoksi saksalaisille itselleen jäi jo vuonna 1946 tehtäväksi jakaa väestö koulutustarpeen mukaan erilaisiin ryhmiin. Samaan aikaan alkoi erot Neuvostoliiton ja muiden miehittäjämaiden näkemysten välillä kasvaa. Länsiliittoutuneet kannattivat desentralisaatiota, alueellisen ja paikallistason aseman korostamista. Neuvostoliitto halusi Itä-Saksaan keskusjohtoisen hallintomallin.
Erot kasvoivat suuresti vuodesta 1948 lähtien itäisen ja läntisen Saksan alueilla. Kesäkuussa suoritettiin länsipuolella valuuttauudistus, joka jätti vanhan Reichsmarkin vähitellen pois käytöstä; säästöjen arvosta leikattiin 90 prosenttia. Omalla alueellaan Neuvostoliitto toteutti myös valuuttauudistuksen. Tämä johti vääjäämättä Saksan taloudelliseen kahtiajakoon. Lopullinen niitti tuli vuonna 1949, kun Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta perustettiin.
Marshall-apu Yhdysvalloista oli auttamassa Läntisessä Saksassa alkanutta talouskasvua. Saksalainen teollisuus oli lännen puolella selvinnyt myös yllättävän vähäisin vaurioin. Työvoiman saanti oli sodan jälkeen myös helppoa ja työvoimassa oli paljon myös koulutettua väkeä. Sotavankejakin alkoi palautua Saksaan 1940-luvun loppupuolella. Kansalle tarkoitettu uudelleenkoulutusohjelma ei lopulta vaikuttanut kovin tehokkaasti, mutta suuremman vaikutuksen tavalliseen kansaa teki heille näytetyt propagandafilmit ja radio-ohjelmat, joissa kerrottiin natsivallan tekemistä hirmuteoista.
1940-luvun loppupuoliskolla lehtien julkaiseminen ja kustannustoiminta olivat Saksassa luvanvaraista toimintaa. Kustantamoihin ja lehtiin haluttiin johtajiksi henkilöitä, jotka kannattivat demokraattisia arvoja. Lehdistä tuli taloudellisesti riippumattomia ja ne jopa uskalsivat esittää kritiikkiä. Lisenssien myöntö annettiin saksalaisten omiin käsiin jo vuonna 1947. Lopulta lisenssijärjestelmä purettiin kaksi vuotta myöhemmin. 1940-luvun lopussa länsivyöhykkeellä ilmestyi kaikkiaan 16 länsiliittoutuneiden julkaisemaa lehteä. Saksalaisten sanoma- ja aikakauslehtien lukumäärä alkoi kasvaa jo lisenssiaikana, mutta lisenssoinnin loputtua niiden määrä ensin laski kilpailun vuoksi. Vuonna 1948 aloittivat Quick ja Stern, vuonna 1946 Neue Illustrierte ja vuonna 1950 Der Spiegel.
Vuonna 1947 saksalaisia oli sotavankeina liittoutuneilla melkein kaksi miljoonaa, joista noin 900 000 oli Neuvostoliiton vankileireillä. Saksalaisia sotilaita oli myös muissa Itä-Euroopan maissa paljon vankeina. Spätheimkehrer (kotiinpalaaja) Volker von Boninin paluumatka vankileiriltä alkoi kesäkuussa 1948. Kaksikymmentäneljä vuotias Volker vieraili ensin äitinsä luona. Sofie von Bonin asui pikkukaupungissa nimeltä Bad Sulza, joka oli Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä ja josta tuli hieman myöhemmin Itä-Saksan alue. Bad Silza sijaitsi Leipzigin ja Erfurtin kaupunkien välissä; Sofien vanhemmilla oli siellä kotitalo.
Volker von Bonin matkusti Bad Sulzasta etelään Baijeriin, Garmisch-Partenkircheniin tapaamaan isäänsä Reimar von Boninia. Tämä kaupunki taas kuului Yhdysvaltojen miehitysvyöhykkeelle. Sofie von Bonin muutti Reimar von Boninin luokse ennen kuin Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden miehitysalueiden välinen raja sulkeutui. Volker von Bonin jatkoi Garmisch-Partenkirchenistä matkaansa pahasti sodassa raunioituneeseen Müncheniin. Matkaan Volkerin houkutteli sähkesanoma, jonka hän oli saanut jo Bad Sulzan kaupungissa. Siinä Volkerin serkku houkutteli häntä Müncheniin, sillä siellä oli tarjolla työpaikka ja asunto ainakin aluksi serkun luona. Omien vanhempiensa luokse Volker ei katsonut voivan jäädä, sillä heidänkin elämä oli niukkaa.
Volker von Bonin sai työpaikan Heute-lehdestä, joka oli aikakauslehti jota amerikkalaiset julkaisivat. Heuten päätoimittaja, Warren Trabant, oli valmis palkkaamaan Volker von Boninin, vaikka Volkerilla ei ollut alalta aikaisempaa kokemusta. Müncheniin asettumiseen oli muuan pulma: asunnon saaminen edellytti työlupaa ja sitä varten piti olla asunto. Lopulta asia järjestyi kuitenkin parhain päin ja Volker aloitti kuvatoimittajan assistenttina työnsä syksyllä 1948. Amerikkalaisten miehityshallinto oli perustanut Heute-lehden pari kuukautta Saksan antautumisen jälkeen kesällä 1945. Lehti oli ensimmäinen uusi aikakausjulkaisu sodan jälkeen Saksassa. Heute-lehti seurasi mm. Nürnbergin oikeudenkäyntiä, pakolaiskysymystä, Marshall-suunnitelmaa ja sodanjälkeisen ajan puutetta.
Sodan jälkeen saksalaiset olivat laiskoja seuraamaan ulkomailla ilmestyneitä lehtiä, joten Heute-lehti julkaisi kuvareportaaseja ja artikkeleita ulkomaisista aiheista mielellään. Volker von Boninilla oli mainio paikka lehdessä seurata esimerkiksi saksalaisen Kurt Schraudenbachin ja itävaltalaisen Ernst Haasin työskentelyä. Volker von Boninin työsuhde Heute-lehdessä kesti vajaan vuoden. Hänen palkkansa rahoitettiin amerikkalaisten uudelleenkoulutusohjelman varoista ja tämä rahoitus päättyi kesällä 1949.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti